[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Vaivaisukot kestävät aikaa

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Sofia Kotilainen <sofia.p.kotilainen at jyu.fi> FT, dosentti, Jyväskylän
yliopiston historian ja etnologian laitos
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Kantokorpi, Otso (toim.): Vaivaisukkojen paluu. Maahenki, 2013. 255 sivua.


Vaivaisukot kestävät aikaa
---------------------------------------------------------

Artikkelikokoelma yhdistää samaan teokseen vaivaisukkoihin liittyvää
tutkimusta eri tieteenaloilta. Se on syntynyt kesällä 2013 järjestetyn
Vaivaisukot Kerimäellä -näyttelyn tuloksena. Kirja lähestyy aihettaan
tuoreista näkökulmista. Artikkelikokoelma korostaa vaivaisukkojen
ainutlaatuisuutta kulttuurituotteina ja osoittaa, kuinka monipuolisesti niitä
on mahdollista tutkia. Vaivaisukkojen paluu on erinomainen tietokirja, joka
soveltuu hyvin monentyyppisten lukijoiden käyttöön. Kirja on oivallinen
perus- ja hakuteos, joka vaivaisukkojen tapaan kestää aikaa.

 

Vaivaisukkojen paluu on seurausta kesällä 2013 Kerimäellä järjestetystä
näyttelystä, jossa oli koolla nelisenkymmentä suomalaista vaivaisukkoa.
Näyttelyn ja kirjan saaman julkisuuden ansiosta vaivaisukkojen tutkimukseen on
kohdistunut suurta huomiota, jonka toivoisi kanavoituvan myös uuteen ja
entistä monipuolisempaan jatkotutkimukseen. Näyttelyn tuloksena syntynyt
julkaisu vie omalta osaltaan vaivaisukkoja koskevaa tutkimusta merkittävällä
tavalla eteenpäin, vaikka rakentuukin pidemmän perinteen varaan. Vaivaisukkoja
tutki aikoinaan jo muiden muassa Heikki Klemetti. Kokonaisesityksissä
suomalaiset vaivaisukot on aina esitelty kuvien kera. Eikä pidä tietenkään
unohtaa Soinin vaivaisakkaa, joka on joukon ainoa nainen.

Markus Lepon Vaivaisukot (1967) toi vaivaisukot esille ennen muuta suomalaisen
kansanomaisen kuvanveistotaiteen mestarinäytteinä. Hänen taidokkaissa
valokuvissaan, joista suurin osa oli mustavalkoisia, ukot vaikuttavat
inhimillisine piirteineen hyvin eläviltä katsoessaan lukijaa kirjan sivuilta.
Kaija Santaholman Vaivaisukot – Tummatukka ja kirkonäijät (2001) esittelee
ukot värikuvissa ja maakunnittain ryhmiteltynä. Molemmat teokset syntyivät
tekijöidensä omakohtaisen kiinnostuksen ansiosta, ja Santaholman kirja oli
seurausta myös vuonna 2000 Etelä-Pohjanmaan maakuntamuseossa järjestetystä
vaivaisukkonäyttelystä. Vaivaisukkojen paluu muodostaa sekin kokonaisteoksen,
joka ammentaa molempien edeltäjiensä luomasta perinteestä, mutta vie aiheen
tutkimuksen astetta pidemmälle. Mukana säilyy edelleen ukkojen esittely eri
kuvakulmista.

Ainutlaatuinen ilmiö

Vaivaisukot edustavat nykyisellään leimallisesti suomalaista perinnettä ja
ovat kansainvälisestikin ainutlaatuinen ilmiö. Suomessa vaivaisukkoja on
jäljellä noin 145, Ruotsissa alle kymmenen. Jo katoliselta ajalta periytyi
tapa koota varoja onttoihin uhritukkeihin, jotka voitiin avata kolmella
avaimella. Nähtävästi niiden koristeena oli pyhäinkuvia, jotka vuoden 1571
luterilaisessa kirkkoasetuksessa määrättiin poistettaviksi. Uskonpuhdistuksen
jälkeen varoja kerättiin edelleen sairastupien, köyhien ja vaivaisten
avustamiseksi, joko vastaaviin tukkeihin tai arkkuihin. Nähtävästi niitä
ryhdyttiin vähitellen uudelleen koristelemaan veistoksilla. Samankaltaisia
vaivaistukkeja oli yhä 1700-luvun viime vuosikymmeninä käytössä eri
puolilla Ruotsin valtakuntaa.

Reformaation jälkeen ja etenkin valistuksen aikana 1700-luvulla köyhäinhoitoa
ryhdyttiin vähitellen pitämään julkisena velvollisuutena. Suurin osa
nykyisistä vaivaisukoista on peräisin 1800-luvulta. Vaivaisukkoja veistettiin
etenkin Pohjanmaan seurakunnille 1700-luvun loppupuoliskolta alkaen, samaan
aikaan kun pitäjät vaurastuivat taloudellisesti. Pohjanmaalla, missä
laivanrakennus kukoisti, monet vaivaisukkojen veistäjät valmistivat myös
laivojen keulakuvia.

Arkistolähteissä vaivaistukeista tai -ukoista on yleensä vain satunnaisia
mainintoja, mikä tekee niiden tutkimisesta haasteellista. Tästä huolimatta
lähteiden avulla ukkojen vaiheita on mahdollista seurata aiemmasta poikkeavista
näkökulmista, kuten esimerkiksi pastori Ville Vauhkosen kiinnostava artikkeli
osoittaa. Hän tarkastelee Soinin seurakunnan vaivaiskassan (jota vaivaisakka
vuodesta 1854 lähtien symboloi) 1800-luvun puolenvälin aikaista toimintaa.

Vaivaisukkojen lääketieteellinen selitys

Teoksen alkuosa muodostuu eri alojen tutkijoiden artikkeleista. Vaivaisukkojen
avulla voi lähestyä hyvin laaja-alaisia ilmiöitä, jotka liittyvät
esimerkiksi taide-, kirkko-, sosiaali-, talous- tai sotahistoriaan.
Vaivaisukkoja on tarkasteltu kirjassa ITE-taiteen uranuurtajina, veistäjiensä
kätten töinä, kansanperinteen näkökulmasta, toiveiden toteuttajina sekä
oman aikansa diakoniatyönä. Valtavan mielenkiintoinen on myös professori,
ortopedian ja traumatologian erikoislääkäri Seppo Seitsalon lähestymistapa
vaivaisukkojen tutkimukseen. Hän nimittäin tutkii lääketieteen
näkökulmasta sitä, mikä ukkoja itseään oikein vaivasi. 

Suomen sodan (1808–1809) jälkeen useat ukot saivat hahmonsa sotaveteraanien
ja -invalidien tarjoamien esikuvien mukaan. Yli kolmasosa suomalaisista nykyisin
tunnetuista vaivaisukoista on menettänyt alaraajansa. Kyseessä on usein
sotavamma, ja menetetty raaja on korvattu puujalalla. Koska vaivaisukot
sijoitettiin useimmiten ulkosalle seisomaan, ne ovat vuosisatojen ajan
altistuneet säiden kulutukselle, puhumattakaan lukuisista ryöstöyrityksistä.
Kivijärveläinen virkaveli yritettiin kerran jopa hukuttaa, mutta saatiin
talven jälkeen ylös järvestä ja elvytettyä henkiin.

Tekijät haluavat teoksellaan osoittaa, että ukoista on pidettävä hyvää
huolta edelleen, koska monet työskentelevät yhä ulkona säiden armoilla. He
korostavat tässä yhteydessä ukkojen asiallisen hoidon ja konservoinnin
merkitystä.



Kuva: Sunnuntaisuomalaisen vaivaisukko kuva-albumi Facebookissa

Pääosan kirjan sivumäärästä vie vaivaisukkojen esittely seurakunnittain.
Esimerkiksi sivulla 90 tapaamme Munsalan ukon, jolla ainoana suomalaisena ukkona
on kaksi raha-aukkoa – se oli aikoinaan myös kaksikielinen kehotuslauseidensa
osalta. Sivulla 245 kuvaan tulee mukaan Mynämäen ”Lasarus”, joka
nykyisellään elää erillään vanhasta vaivaistukistaan, joten tarkasti
ottaen sillä ei enää ole raha-aukkoa, eikä se enää ole puhtaasti
määritelmän mukainen vaivaisukko. Hauhon ”Bartimeuksellekin”
rahankeräysastia on lisätty myöhemmin. Sivulla 105 puolestaan esitellään
eräs harvinaisuus, Raision lautapaneelille maalattu ukko, joka on maalaus eikä
veistos. Muutamista seurakunnista tunnetaan sekä vanhempi että myös uudempi,
vanhan ja kuluneen tilalle veistetty ukko.

Alkukeväästä 2014 vaikuttaa siltä, että kirjan otsikko sopii kuvaamaan
vaivaisukkoihin kohdistuvaa julkisuutta: Sunnuntaisuomalainen on julkaissut
viikoittain lyhyen kuvauksen yhdestä ukosta, ja Helsingin Sanomat pitkän
artikkelin aiheesta. Median vaivaisukkoja kohtaan osoittaman kiinnostuksen
perusteella voi todeta, että ne ovat ajankohtaisempia kuin pitkiin aikoihin.
Ehkä niissä on jotakin, joka puhuttelee erityisesti tässä ajassa. Siitä
huolimatta, että ne eivät ole varsinaisesti ”palanneet”, vaan ovat olleet
täällä keskuudessamme jo monta sataa vuotta, suurimman osan elämästään
kahlehdittuina paikoilleen, usein kirkon tai tapulin seinään. Teoksen otsikon
voikin tulkita kuvaavan ennen muuta sitä, kuinka vaivaisukot ovat palanneet
myös tutkijoiden kiinnostuksen kohteiksi, mikä on suotavaa, sillä
vaivaisukoista tarvitaan vielä lisää tutkimusta.

Vaikka teos on sisällöiltään runsas ja monipuolinen, yksityiskohdissa
riittää edelleen pohdittavaa. Esimerkiksi sivulla 222 mainitaan, ettei
Kivijärven vaivaisukon tekijästä, syntyhistoriasta tai valmistusvuodesta ole
tarkempaa tietoa. Kuitenkin jo 2004 ollessani mukana inventoimassa seurakunnan
vanhinta esineistöä saattoi havaita, että Kivijärven vaivaisukko muistuttaa
ulkonäöltään suuresti Vetelin seurakunnan vanhempaa vaivaisukkoa (ks. myös
Kotilainen 2008, s. 52). Ukkojen vertailevan tutkimuksen kautta olisi siis ehkä
vielä mahdollista saavuttaa joitakin uusia tutkimustuloksia. Hyvä esimerkki
tästä on myös Heikki Mikkilän laajan tuotannon keskinäinen vertailu
(Känsälän artikkeli).

Tarkasteltavana oleva kirja tuo aiempaa kootummin esille vaivaisukkojen
tekijät, joista on laadittu myös oma nimihakemistonsa teoksen loppuun.
Merkittävimpiä vaivaisukkojen veistäjiä oli Heikki Mikkilä Kuortaneelta.
Hänen valmistamiaan ukkoja tunnetaan ainakin 13 kappaletta. Hän teki myös
muita kirkollisia veistotöitä ja koristemaalauksia sekä huonekaluja.
Hänestä artikkelin kirjoittanut maakunta-amanuenssi Risto Känsälä
Etelä-Pohjanmaan maakuntamuseosta on todennut Helsingin Sanomien
haastattelussa, kuinka Mikkilän toiminnasta kaivattaisiin lisätutkimusta.



Kuva: Hauhon 1600-luvun ukko on Suomen vanhin. Kuva: Aki Paavola. Vaivaisukot
Kerimäellä

Myös kirjan kuvitus on monipuolisempaa kuin sitä edeltävissä teoksissa.
Valokuvaaja Aki Paavolan kuvat antavat ukoista laajemman kokonaiskuvan, kun
myös niiden ”elinympäristö” on saanut kuvissa tilaa ja tulee aiempaa
paremmin esille. Kirjan värikkäissä kansissa yhdistyvät Ähtärin ja
Kuortaneen vaivaisukkojen veistojälki ja koristeellisuus. Sisällysluettelon
kanssa samalle sijoitettu, anovasti ojennettu käsi puhuttelee lukijaa jo
alkulehdillä, ennen kuin vaivaisukoista on kerrottu vielä sanaakaan. Alkuosan
artikkeleissa sama käsi taustoittaa oivaltavasti myös kirjan sivunumeroita.
Pieni yksityiskohta johtaa ajatukset vaivaisukkojen olemassaolon tarkoitukseen,
varojen anomiseen vaivaisia varten.

Vaivaisukkojen paluu on erinomainen tietokirja, joka soveltuu hyvin
monentyyppisten lukijoiden käyttöön ja aivan jokaisen meistä luettavaksi.
Kirja on kauttaaltaan, niin tyyliltään kuin kuvitukseltaan onnistunut teos,
joka vaivaisukkojen tapaan kestää aikaa ja antaa vielä pitkään aihetta
palata lehdilleen. Se on oivallinen perus- ja hakuteos, joka johdattaa lukijan
vaivaisukkojen maailmaan, vaikka sitten pelkästään vaivaisukkojen esittelyjä
tai runsasta kuvitusta selailemalla. Alkuosan tutkimusartikkelit luovat vahvaa
pohjaa uudentyyppiselle vaivaisukkojen tarkastelulle ja antavat runsaasti
aineksia jatkotutkimukselle.

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/