[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: ”Pako pimeyteen” – Olavi Paavolaisen havaintoja totalitarismista

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Antti Vesikko <anttivesikko at gmail.com> tohtorikoulutettava, Jyväskylän
yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Laamanen, Ville: Suuri levottomuus. Olavi Paavolaisen kulttuurinen katse ja
matkat 1936–1939. k&h, kulttuurihistoria, Turun yliopisto, 2014. 346 sivua.


”Pako pimeyteen” – Olavi Paavolaisen havaintoja totalitarismista
---------------------------------------------------------

Helmikuun alussa tohtoriksi väitelleen Ville Laamasen teos on perusteellinen,
aikaisempien tutkimuksien yksinkertaistuksia korjaava ja uutta tietoa tuova
tutkimus Olavi Paavolaisen keskeneräiseksi jääneestä kulttuurikriittisestä
trilogiasta Pako pimeyteen (1936–38). Laamanen on ensimmäinen tutkija, joka
tuo valoa Paavolaisen poikkeukselliseen Neuvostoliitto-vierailuun
(19.5.–8.8.1939) VOKS:in viranomaisraporttien avulla.

 

Ville Laamasen teos Suuri levottomuus (2014) on keväällä 2003 yleisen
historian proseminaarityöstä alkaneen yli kymmenen vuotta kestäneen
Paavolais-tutkimuksen hedelmä. Laamanen kartoittaa ja erittelee temaattisesti
etenevässä vertailevassa historiantutkimuksessaan kolmen eri totalitarismin
muodon – italialaisen fasismin, saksalaisen kansallissosialismin ja
neuvostoliittolaisen kommunismin – suhdetta rotuteorioihin, ihmiskehoon,
nuorten kasvatukseen, naisen asemaan, erotiikkaan, intellektuelleihin,
propagandaan ja uskontoon. Paavolaisen impressionististen tekstien
vertailukohteiksi Laamanen asettaa suomen- ja ruotsinkielisten
aikalaismatkailijoiden kirjoitukset, Lion Feuchtwangerin ja André Giden
NL-matkakuvaukset sekä nykytutkijoiden näkemykset fasismista (Roger Griffin,
Tarmo Kunnas). Laamasen perusteellinen ja lähdekriittinen arkistotyöskentely,
pedantti Paavolais-tutkimuksen ja 1930-luvun suomalaisten kulttuurivaikuttajien
tekstien haltuunotto on synnyttänyt teoksen, joka tekee kunniaa alituisesti
liikkeellä olevalle kohteelleen.

Laamasen poliittiseen historiaan tehdyn väitöskirjan siemenet olivat
oikeastaan jo kylvetty kirjana julkaistussa pro gradu -tutkielmassa Vaistojen ja
järjen taistelu. Olavi Paavolainen totalitarististen ihmiskäsitysten tulkkina
1930-luvulla (2006). Tietyssä mielessä Suuri levottomuus -teos on pro gradun,
sen jälkeisten artikkelien ja lisensiaatintutkimuksen systemaattinen ja
päämäärätietoinen laajennus. Laamasen tutkimuksen orgaanisena kasvualustana
on toiminut Turun yliopiston Paavolais-tutkijoiden tietous (mm. Timo Soikkanen,
Kari Immonen, Ritva Hapuli). Osansa väitöskirjan aikalaiskeskustelun
kontekstualisoinnissa on varmasti myös ollut Veli-Matti Pynttärin (2011) Tatu
Vaaskiveä ja psykoanalyysia käsittelevällä väitöskirjalla

Paavolaisesta on kirjoitettu paljon, mutta laajempia tutkimuksia on melko
vähän: kaksi kohtalaisen suppeaa biografiaa (M. Kurjensaari 1975, P.
Paavolainen 1991), kaksi väitöskirjaa (R. Hapuli 1995, T. Vosthenko 1997),
kaksi artikkelikokoelmaa (H. Terho 2003, R. Hapuli 2012) ja yksi monografia (H.
K. Riikonen 1995). Yksittäisiä artikkeleita, artikkelikokoelmia, esseitä ja
pro graduja Paavolaisesta on puolestaan kertynyt melkoinen liuta ja monet
kulttuurihistoriallisesti orientoituneet tutkimukset antavat Paavolaiselle usein
keskeisen sijan eräänlaisena epätyypillisenä tapauksena, jossa moderniteetin
ongelmat ja moninaisuus tuntuu kiteytyvän.

Merkillinen aukko Paavolais-tutkimuksessa kuitenkin alkaa Suursiivous (1932)
teoksen julkaisun myötä. Etenkin 1930-luvun matkakirjojen eli Pako pimeyteen
trilogian tarkempi lähiluku on käsitellyt usein pelkästään trilogian
aloittavaa teosta Kolmannen Valtakunnan vieraana (1936). Sen sijaan trilogian
kaksi muuta osaa Lähtö ja loitsu (1937) ja Risti ja hakaristi (1938) ovat
saaneet osakseen usein artikkelimaisia ja sirpalemaisia tulkintoja. Lisäksi
Paavolaisen Neuvostoliitto-matkan antia ja hänen tietouttaan itäisestä
naapuristamme ei ole käsitelty perusteellisesti. Tästä johtuen Laamasen
teoksen fokusointi vuosiin 1936–39 on erittäin perusteltu ja tuottaa
virkistävää hankauspintaa suhteessa aikaisempaan tutkimukseen.



Kuva: Olavi Paavolaisen Pako pimeyteen trilogia.

Modernin ja totalitaarisen kohtaamisia

Laamasen teoksen keskeinen tutkimuskysymys on: miten Paavolainen katsoi ja
tulkitsi modernin ja totalitaarisen kohtaamisia kulttuurissa ja politiikassa
1930-luvun lopulla? Keskeisenä pyrkimyksenä on hahmottaa ja ymmärtää
”menneisyyden vierasta maailmaa” yksilöstä jääneiden merkintöjen
kautta. Laamanen mainitsee teoksessaan useaan otteeseen, miten tärkeää on
hypätä toisen maailmansodan muurin ylitse, jottei jälkiviisaus pääsee
yllättämään. Tämä tarkoittaa Paavolaisen tarkastelemista omassa ajassaan,
oman aikalaiskulttuurinsa tuotteena.

Lähdekriittistä vertailevaa ja aatehistoriallista tutkimusta tekevä Laamanen
nostaa Paavolaisen hajanaisista ja terävistä huomioista esiin pääteemoja,
siis linjoja joita kulttuurikriitikon tekstit ehdottavat tutkijalle. Tällainen
temaattisesti orientoitunut tutkimus johtaa toisenlaiseen temporaalisuuteen kuin
perinteisin historiantutkimuksen kronologisesti etenevä esitys. Temaattinen
esitystapa on mielestäni hyvin perusteltu, sillä Paavolaisen
impressionistisista, hajanaisista ja moneen suuntaan viittaavista sekä
ylimäärää pursuvista huomioista on muuten vaikeaa hahmottaa minkäänlaista
kokonaiskuvaa. Mitään helppoa ja yksinkertaista ei tosin ole temaattisen
esitystavan tapainen järjestelykään. Tällainen esitystapa kuitenkin
havainnollistaa lukijalle paremmin eri aikakauden teksteissä ilmenevät
muutokset, jotka kronologisessa esitystavassa usein hukkuvat tekstimassaan.
Laamanen siis hahmottaa Paavolaisen alituisesti liikkeessä olevan maailmankuvan
pääteemoja ja niiden variaatioita, mutta kuten tutkija huomauttaa, pysyvin
perintö Paavolaisen ajattelussa on tulenkantajien humanistinen ja liberaali
perintö.

Laamasen luenta Paavolaisen tapaisesta nykyisyyteen sitoutuneesta ”suuresta
levottomasta” nostaa esiin mielenkiintoisia kysymyksiä siitä, mitä oli
mahdollista sanoa tai tehdä tiettynä aikakautena julkisesti, jos halusi pysyä
”pelissä mukana”. Paavolaisen liittoutumattomuus ja irtisanoutuminen eri
ryhmittymistä Suursiivouksen(1932) julkaisemisen myötä oli tarkkaa
tasapainoilua politisoituvan ilmapiirin eri ryhmittymien välillä. Ikuista
uuden etsijää ja alituista epäilijää ei miellyttänyt konsensus, vaan
repivyys ja ajattelun liike. Paavolaisen kirjailijakutsumus oli gideläisittäin
”herättää levottomuutta” – toisin sanoen saada lukijat ajattelemaan
lähimenneisyyden muutoksia kriittisesti.

Ainutlaatuisen Paavolais-tutkimuksen Laamasen teoksesta tekee se, että hän
aikaisempaa tutkimusta selvemmin osoittaa kulttuurikriitikon epäröinnin,
hapuilun ja vaivannäön sopivan ilmaisun löytymiseksi. Laamasen mukaan etenkin
SKS:n kirjallisuusarkistoon tallennettujen Pako pimeyteen -trilogian
ylijäämäaineiston muistiinpanot todistavat Paavolaisen kielellisen ilmaisun
”epävarmuudesta ja päättämättömyydestä”, tosin sanoen, hänen
alituisesta sitoutumattoman kulttuurikriitikon aseman punnitsemisesta.
Vertaamalla Paavolaisen julkaistuja teoksia säilyneisiin luonnoksiin ja
ilmaisun muotoa avoimesti pohtiviin kirjeisiin Laamanen kykenee korjaamaan
aikaisempien tutkimuksien yksinkertaistuksia. Tämän tehdessään hän
käyttää kertosäkeenä toistuvaa kansankielistä ilmaisua: ”X vetää
tiettyjä mutkia suoriksi”. Huolimatta siitä, että Laamanen vertailee
Paavolaisen eri tekstiversioiden välisiä eroja, hän ei kuitenkaan kiinnitä
tarkempaa huomiota tyylitaiturin kielen performatiivisuuteen. Paavolaisen kieli
kumpuaa omalaatuista vastakohtien asettelua, erilaisten kirjallisten tyylien
käyttöä suggeroivista impressionistisista kuvauksista aina ironisesti
iskevään tiivistykseen asti.

Teoksen rakenne

Laamanen pohtii johdannossa aikaisempaa tutkimusta, reflektoi tutkimuksellista
otettaan ja luo kontekstia lyhyillä katsauksilla Torstai-seuraan ja
tulenkantajiin. Toisessa luvussa ”Poliittinen massaihminen” päästään
itse asiaan: käsiteltävänä ovat aina ajankohtainen vanhan Euroopan
kulttuuriväsymys, totalitarismin ruumiinkulttuuri ja sen tarjoama puritaaninen
ja kuriin perustuva kasvatus. Kolmannessa luvussa ”Biologinen
maailmanselitys” Laamanen pohtii totalitarismin kiinnittyviä sukupuoli- ja
rotukysymyksiä. Neljäs luku ”Uusi aika, uudet uskonnot” käsittelee
totalitaaristen järjestelmien synnyttämiä uusia uskontoja.

Koska Paavolaisen Neuvostoliitto-matkasta ei syntynyt matkakirjaa (vaan 3–4
artikkelia vuosina 1945–46), Laamanen kokoaa viidennessä luvussa ”Vierailu
Neuvostoliitossa” Paavolaisen mietteitä itäisestä naapuristamme ja
hahmottaa venäläisten VOKS:in edustajien tarkkailuraporttien avulla
kulttuurikriitikon ”suurta levottomuutta”. Teoksen päätösluvussa
”Paavolaisen jäljet” Laamanen käsittelee kulttuurikriitikon
työskentelymetodeja, joista keskeisimmät ovat matkustamiseen pohjautuva
kulttuurinen irtiotto ja ”kulttuurinen katse”. Erikoismaininnan ansaitsee
Laamasen teoksen runsas ja isokokoinen kuvitus, joka on uskollinen suurta huolta
kuvien valintaan ja asetteluun panostavalla ”lavastaja-Paavolaiselle”.

Ruumiillinen kulttuuri

”Ruumiillinen kulttuuri on meidän aikamme kaikkein tunnusmerkillisin
ilmiö.” Olavi Paavolainen Kolmannen Valtakunnan vieraana (1936)



Kuva: Nürnbergin puoluepäivät 1936, Hugo Jaeger, Time-Life Corporation.

Laamasen teoksen jaottelun mukaan Kolmannen Valtakunnan vieraana (1936) -teoksen
keskeinen tematiikka liittyy ruumiinkulttuuriin, kun taas Risti ja
hakaristi(1938) -teoksessa tematiikka siirtyy ideologioiden ja uskonnollisten
ulottuvuuksien pohdintaan (s.89–90). Lähtö ja loitsu (1937) -teos toimii
puolestaan näiden teosten välisenä siirtymäpintana, jonka sivuilla
kulttuurimatkailija käy lävitse eteläamerikkalaisia yhteisöllisyyden
ilmentymiä. Laamasen mukaan Paavolaisen kokonaisnäkemys totalitaarisista
ideologioista uskontoina oli vallitseva aina Kolmannen valtakunnan vieraana
(1936) -teoksesta Neuvostoliiton-matkaan saakka.

Ruumiinkulttuuri ilmenee Kolmannen Valtakunnan vieraana (1936) -teoksessa koko
aikakauden tiivistävänä kristallina: ”[m]ilitarismi, antikristillisyys,
’iloisen työn’ oppi, terveyden, kauneuden, voiman ja väkivallan ihailu”
sekä ”uusi sukupuolimoraali” ovat Paavolaiselle kaikki ruumiinkulttuurin
eri heijastumia. Kansallissosialistien ruumiinkulttuuri ilmenee sen
harjoittamassa kollektiivisessa kasvatuksessa puritaaniseen maailmaan. Nuorison
kasvatuksen oli oltava ennen kaikkea fyysistä. Paavolaisella oli suomalaisiin
aikalaisiinsa nähden poikkeuksellinen kyky havainnoida ja ymmärtää
kansallissosialistien kehoon kohdistamaa kuria, sillä olihan hän jo Nykyaikaa
etsimässä (1929) -teoksessaan perehtynyt saksalaiseen alastomuusliikkeeseen,
joka antiikin Kreikka esikuvanaan korosti ”ruumiinkulttuurissaan” (”Wollen
des Körpelichen”) kehon kauneutta ja elinvoimaa. Paavolaiselle Saksassa
1900-vaihteessa syntynyt FKK-kulttuuri (Freikörperkultur) edusti vapautumista
kristillisestä ruumiin halveksunnasta. Tämän liikkeen voidaan nähdä myös
kytkeytyvän yleiseen seksuaaliseen emansipaatioon, vaikka liikkeen painotukset
ovat nykytutkimuksen valossa sangen heteronormatiivisia ja normittunutta
ruumista tuottavia. Paavolainen määritti aikakausien välisen murroksen
ilmenevän kultivoinnissa ja kurissa: ”Kahdenlaista ruumiinkulttuuria –
kahdenlaista moraalia – kaksi eri maailmaa!” Uusi saksalainen Pan ei ollut
enää ”melankolinen ja haaveellinen eikä myöskään villi ja alkuperäinen,
vaan kova, määrätietoinen ja puritaaninen”, siis eräänlainen ”Uusi
Sparta”.

Modernin teknologian kehitys ja fordilainen liukuhihnatuotanto vaati ihmiseltä
oman ruumiinsa hallintaa ja kuria. Futurismista polttoaineensa ammentavalle
Paavolaiselle ruumiinsa hallitseva uusi ihminen olisi sekä henkisesti että
seksuaalisesti vapautunut. Näin ei kuitenkaan tapahtunut Saksassa.
Kansallissosialistien kasvatuksen epä-älyllisyys ja laumasieluisuus
epäilyttivät Paavolaista, sillä hänelle pakkoon ja kuriin perustuva
yhteisöllisyys oli lähtökohdiltaan vääristynyt. Ainoa tae aidon
yhteisöllisyyden onnistumiseksi oli yksilöiden vapaus ja tietoisuus valita
kuulumisensa kollektiiviin. Huolimatta Saksan visioimasta ”uudesta ja
ylpeästä ihmisestä” uuden puritaanisen ”sankarin” naiivi infantiilisuus
ja naisen alisteinen asema huolestuttivat Paavolaista.

Laamanen kytkee Paavolaisen ruumiillisen kulttuurin pohdinnat 1930-luvun
suomalais-ruotsalaisiin matkakirjailijoiden tuotoksiin. Keskeisen sijan saavat
V. A. Koskenniemen (1936, 1939) ja Tatu Vaaskiven (1937, 1938, 1940) matkakirjat
ja kulttuurikriittiset teokset, joiden välimaastoon Paavolaisen teokset
sijoittuvat. Laamasen mukaan kyseiset ajattelijat olivat Paavolaisen lisäksi
ainoita suomalaisia kirjailijoita, jotka onnistuivat hahmottelemaan kattavat
arviot omaa aikaansa leimanneesta poliittisten kulttuurien kamppailusta. Siinä
missä isänmaalliskonservatiivisen Koskenniemen menneisyyteen orientoitunut
ajattelu ja historiallisen jatkumon korostus (”nykyisyys menneisyyden
toistona”) asettuu Paavolaisen nykyisyyteen sitoutuneen ajattelun
vastakohdaksi, Tatu Vaaskiven psykoanalyysia ja sukupuolisuhteita käsitteleviin
kulttuurikriittisten teoksien Vaistojen kapina (1937) ja Huomispäivän varjo
(1938) vertailu Paavolaisen huomioihin osoittautuu hedelmälliseksi, sillä
kummatkin kirjailijat tuntuvat seuraavan ja täydentävän toisiensa
nykyisyyttä avaavia havaintoja. Laamanen paikallistaa kuitenkin kolme
temaattista eroa: Paavolainen ei käsitellyt teoksissaan psykoanalyysia, hän
suhtautui Saksan ja Neuvostoliiton systeemien välisiin yhtäläisyyksiin
skeptisemmin ja ilmaisi sanottavansa varovaisemmin ja moniselitteisemmin kuin
Vaaskivi.

Laamasen mukaan Paavolaisen ”kaksijakoinen” suhtautuminen fasismiin – ei
tuomiota eikä hyväksyntää – onkin eräs selitys sille, miksi
kulttuurikriitikko onnistui niin vaivattomasti kuvaamaan totalitaaristen
ideologioiden ulottuvuuksia. Laamasen mukaan sekä Paavolainen että Vaaskivi
olivat 1930-luvun lopulla suurin piirtein samaa mieltä siitä, mikä modernia
länsimaista ihmistä vaivasi: vitaalisten viettien ja rationaalisen älyn
vastakohtaisuus oli kärjistynyt liian suureksi ongelmaksi. Laamasen mukaan
Vaaskiven analyysi totalitarismista ”primitiivisyyden koti-ikävänä” on
kuitenkin kehittyneempi ja ajattomampi kuin Paavolaisen. Koskenniemen ja
Vaaskiven teoksien lisäksi Laamanen käsittelee myös Erik Ahlmanin, Eino
Sormusen, Tito Collianderin, Göran Steniuksen ja Gustaf Hellströmin huomioita
Saksasta ja Italiasta.



Kuva: Nürnbergin puoluepäivät 1936, Hugo Jaeger, Time-Life Corporation.

Palingenesis ja kansalliset jatkumot

Paavolainen ei koskaan matkustanut Italiaan, mutta tästä huolimatta hän
kirjoittaa Ristissä ja hakaristissä myös italialaisesta fasismista pohtien
sen eroja kansallissosialismiin. Italialainen fasismi oli Saksasta poiketen
syntyvaiheissaan vahvasti sidoksissa taiteen modernistisiin liikkeisiin
(futurismi, aktualistinen idealismi, vallankumouksellinen syndikalismi) ja
katoliseen kirkkoon. Italialaisen fasismin 1920-lukua leimaama haluttomuus
tehdä menneisyydestä kulttia kääntyi viimeistään 1930-luvulla Saksan
monumentaalisen uusklassistisen taiteen tavoin kohti menneisyyttä.

Saksan palvoessa menneisyyden sankareita ja taruja primitivismiä ja
uusklassismia myötäilevissä pakanallisissa kulisseissa (tuli, savu),
italialaiset puolestaan eivät luopuneet spektaakkeliensa futuristisesta ja
funktionalistisesta tyylistä. Laamanen kuvaa tätä menneisyyden ja nykyisyyden
yhteen sulauttamista Roger Griffinin palingenesis (kreik. uudelleensyntymä)
-käsitteellä, mutta ei laajenna tarkasteluaan koskemaan esimerkiksi
nationalismiteoreetikkojen lukuisia jatkokehittelyjä. ’Palingenesis’
liittyy mielestäni läheisesti myyttisen kansallisen jatkumon luomiseen, joka
vaikuttaisi olevan Laamasen totalitarismia käsittelevän teoksen läpileikkaava
teema.

Uusi aika, uudet uskonnot

Paavolainen oli jo Kolmannen Valtakunnan vieraana (1936) -teoksessaan povannut
kahden messiaanisen maailmankatsomuksen – kansallissosialismin ja bolševismin
– uskonsotaa. 1930-luvulla tapahtunut totalitarismin ja antikristillisyyden
nousu näyttäytyi Paavolaiselle murroksena, joka oli räjäyttänyt perinteiset
arvostelukyvyn kategoriat. Käsittääkseen nykyisyyden murroksen
kulttuurikriitikko tarvitsi ”apokalyptista ajattelua” perinteisten; yhtä
hyvin maallisen ja uskonnollisen kuin kansallisen ja kansainvälisenkin
luokittelutapojen ylittämistä.

Ajatus Etelä-Amerikasta Euroopan utopioiden koelaboratoriona on jatkunut
ristiretkistä aina tähän päivään saakka. Sotaan valmistautuvan Euroopan
hermopaineesta Paavolainen pakenee Etelä-Amerikkaan etsien kristillisistä ja
eroottisista syyllisyydentunteista vapaata uutta rotua, joka kykenisi
sopeutumaan konekulttuurin luomaan suurkaupunkielämään. Tuloksena on
yhteisöllisyyden muotoja pohtiva matkakirja Lähtö ja loitsu (1937).
Paavolaiselle ajatus utopian toteuttamisen mahdollisuudesta selkenee hänen
vieraillessaan inkojen valtakunnassa Andeilla ja etenkin Paraguayn Misionesissa.
Tällä kertaa matkailija hakee tietonsa pääosin historiankirjoista.
Misionesissa jesuiitat ja guaranit perustivat 1600-luvun alussa reduktioita,
eräänlaisia kommunismin ja alkukristillisyyden yhteisiä yhteisöjä,
”lempeyden diktatuureja”, jotka toimivat rauhallisessa yhteiselossa 150
vuotta. Krooniselle uuden ihmisen ja utopioiden etsijälle tällaisen toimivan
ja puhtaan kommunistisen yhteisöllisyyden löytö toimii todistuksena ihmisen
kyvystä solidaarisuuteen ja veljesrakkauteen. Paavolaisen kriittisyys oman
aikansa (luterilaista) kristinuskoa kohtaan pohjaa juuri tähän
alkukristillisyyden hyveiden korostukseen (ihmisten tasa-arvo), joiden utopiaksi
hän käsittää kommunismin ideaalin. Bolševismi puolestaan edustaa 1930-luvun
matkakirjojen Paavolaiselle tasa-arvo ja solidaarisuusjulistuksestaan huolimatta
hedelmätöntä ja yltiörationaalista ateismia.

Ristin ja hakaristin (1938) lopussa Paavolainen lopulta kiteyttää oman aikansa
”suuren linjan”, jonka mukaisesti vastakkain eivät ole pelkästään
fasismi ja bolševismi, vaan etenkin kristinusko ja pakanuus: ”Vastakkain
seisoo kaksi rintamaa. Toinen on diktatorinen, kollektiivinen,
biologis-pakanallinen ja nationalistinen – toinen demokraattinen,
yksilöllinen, kristillis-humanistinen ja kansainvälinen.” Teesiään
Paavolainen pääsi tarkastelemaan jo seuraavana vuonna matkustaessaan
Neuvostoliittoon.

Pikajuna nro 7 Helsingistä Leningradiin

Hänen sielunsa on hehkuva, ja hänen sulkakynänsä on kuuma […] polttakoon
Moskova hänen sydämensä!

Hella Wuolijoen kirje Grigori Heifetsille, 17.5.1939

Ennen Neuvostoliiton-matkaansa Paavolainen oli kunnostautunut jo Nykyaikaa
etsimässä (1929) -teoksessaan varhaisena venäläisen vallankumoustaiteen ja
avantgarden suomalaisena esittelijänä. Kivennavan kodin perinnöksi hän oli
saanut välttävän venäjän kielen taidon ja kestävän kiinnostuksen
itänaapurin kulttuurielämään. Paavolaista Moskovassa tarkkailevan VOKS:in
(Vsesoiuznoe Obshchestvo Kul'turnoi Sviazi s zagranitsei) varapuheenjohtajan
Grigori Heifetsin raportin (5.6.1939) mukaan Gummerus-kustantamo oli vuonna 1936
kieltäytynyt Paavolaisen tarjoamasta sopimuksesta Neuvostoliittoa
käsittelevän ”objektiivisen” artikkelisarjan julkaisusta. Paavolainen oli
myös hakenut NL-viisumia muutamaan otteeseen, mutta saanut kieltävän
vastauksen epäilyttävän ”porvaritaustansa” ansiosta. Tarvittiin siis
arvovaltainen suosittelija. Sellaisen Paavolainen sai ystävästään Hella
Wuolijoesta, joka kirjeessään Heifetsille toivoi sitoutumattoman
kulttuurikriitikon polttavan sydämensä sosialismin aatteen palolla.

Laamanen on ensimmäinen kirjoittaja, joka tekee laajan katsauksen Paavolaisen
Neuvostoliitto-matkaan (19.5.–8.8.1939) venäläisten viranomaisraporttien
avulla. Moskovan Venäjän federaation valtionarkiston (GARF) kuuluva VOKS:in
arkisto sisältää noin 40 sivua Paavolaista käsittelee materiaalia, jotka
tutkimusavustaja Mihail Kurvinen käänsi Laamaselle suomeksi. Vaikka
Neuvostoliitossa oli vieraillut maailmansotien välisenä aikana noin
satatuhatta ulkomaalaista, Paavolaisen vierailu on Laamasen mukaan
poikkeuksellinen yleiseen ajankohtaan nähden. Lion Feuchtwangerin vierailu,
joka tapahtui Moskovan suurten näytösoikeudenkäyntien aikana (joulukuusta
1936 helmikuuhun 1937), jäi viimeiseksi ulkomaalaiseksi poliittisia
puhdistuksia myötäileväksi julkiseksi ilmaisuksi. André Giden vuoden 1936
vierailun tuloksena syntyneet kaksi kriittistä matkakirjaa (1936, 1937) olivat
isännille puolestaan suuria pettymyksiä.

Paavolaisen matkan realisoituminen liittyi Neuvostoliiton puhdistusten
jälkeisen diplomatian uudelleen käynnistymiseen. Paavolainen oli yksi
harvoista vierailijoista, jonka matkaa hoidettiin VOKS:in johtotasolla
yksilöllisesti laaditun matkaohjelman mukaisesti. Paavolaisen tarkkailijoina
toimivat muun muassa Lidija Dmitrijevna Kislova (19.5. alkaen
Leningrad-raportit), Grigori Heifets (29.5.1939 alkaen Moskova ja
Volga-risteilyn raportit), UOKS:in sihteeri Levenberg (2.8. alkaen
Kiova-raportit) ja Tanin-niminen UOKS:n edustaja (6.–8.8.1939
Odessa-raportit). Hänen viisumiaan jatkettiin kahdesti ja matkasta muodostui
yksi koko vuosikymmenen pisimmistä ulkomaalaisten kulttuurihenkilöiden
vierailuista. Laamanen täydentää Neuvostoliittoa käsittelevässä
kappaleessaan Katerina Clarkin (Moscow, the Fourth Rome. Stalinism,
Cosmopolitanism and the Evolution of Soviet Culture, 1931-194.)ja David-Foxin
(Michael David-Fox, From Illusory 'Society' to Intellectual 'Public': VOKS,
International Travel and Party-Intelligentsia Relations in the Interwar Period)
Neuvostoliiton 1930-luvun kulttuuridiplomatiakirjojen aukkoja, etenkin vuoden
1939 osalta.



Kuva: Pimenov, Yuri, New Moscow, 1937. Tretyakov Gallery.

Kuten Laamanen teoksensa aikaisemmassa luvussa osoitti Paavolainen oli
Suursiivouksesta (1932) alkaen tehnyt pesäeroa ”kommunisteiksi leimattuihin
tulenkantajiin” taatakseen itselleen sitoutumattoman intellektuellin asemaa,
sillä ”Pentti Haanpään kohtalo ei houkuttele” (Paavolaisen kirje Liisa
Tannerille 20.3.1933). Neuvostoliiton-matkan keskeinen Jaakobin paini liittyykin
Paavolaisen kuumeisiin pohdintoihin Neuvostoliiton esittämisestä suomalaiselle
yleisölle neutraalissa valossa, tavalla joka ei johtaisi ”kirjalliseen
itsemurhaan”. Tarkkailuraporttien osalta matkan paljastavin anti liittyy
seikkoihin, joita Paavolainen paljasti kosmopoliittiselle tarkkailijalleen
Heifetsille. Paavolainen korostaa useaan otteeseen haluavansa tehdä
”objektiivisen” ja ”rehellisen havainnoitsijan” kuvauksen
Neuvostoliitosta. Hän haluaa tuoda esiin yhtälailla positiivisia ja
negatiivisia puolia. Ottaen huomioon, että Suomen lehdistö oli sisällissodan
jälkeisenä aikana julkaissut itänaapuristaan yksinomaan synkkiä uutisia,
Paavolaisen huoli siitä, ettei suomalainen yleisö olisi lainkaan valmis
lukemaan ”totuutta” Neuvostoliitosta oli oikeutettu. Tällainen kirja olisi
kirjallisen uran kannalta ”itsemurha-akti”. Vasten vuoden 1936
Saksa-vierailunsa havaitsemiaan epäkohtia Neuvostoliitto vaikutti Paavolaisen
dynaamisella ja modernilla kehityksellään: puutteita ja epäkohtia toki
voitiin osoittaa (esim. Giden WC-paperin puute), mutta usko tulevaisuuteen,
työn arvon korostus ja naisen aseman tasa-arvoisuus vakuuttivat
kulttuurikriitikon.

Feuchtwangerin ja Giden matkakirjojen ohella Laamanen vertailee Paavolaisen
huomioita muun muassa Arvi Kivimaan (1929), Gustav Hellströmin (1937), Hugo
Hytösen (1938) ja Sylvi-Kyllikki Kilven (1938) NL-matkojen pohjalta
syntyneisiin teoksiin ja haastatteluihin. Lisäksi hän jäljittää ja avaa
Paavolaisen matkallaan tapaamien keskeisten henkilöiden (esim. Vera Inber, Anna
Muroma) taustoja ja myöhempiä kohtaloita tavalla, joka laajentaa lukijalle
neuvostoliittolaista aikalaiskontekstia vaivattomasti. Kirjeessään
Kurjensaarelle 11.6.1939 Paavolainen kehuu Moskovaa ”kuohuttavan
merkilliseksi” kaupungiksi, jossa menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus
pyrkivät sulautumaan ”melkein raivokkaalla dynaamisuudella”.

Paavolaisen palatessa Suomeen 22.9.1939 hän piti Helsingissä viikon kuluttua
esitelmän ”Kolme kuukautta Neuvostoliitossa” (29.10.), jonka mukaan kolme
keskeistä eroa Neuvostoliiton ja Saksan välillä olivat: suhtautuminen
naisiin, intellektualismiin ja rotuoppiin. Saksan korostaessa naisien asemaa
synnyttäjä-kotiäitinä, Neuvostoliitto puolestaan korosti naisen
tasavertaisuutta leniniläisen proletaarisen luokan vapauttamisessa. Paavolainen
ei ollut vakuuttunut siitä, että ”sosialismin kehitys utopiasta tieteeksi”
johtaisi myönteisiin tuloksiin. Neuvostoliiton tieteellisen maailmankuvan
korostus (dialektinen materialismi) näyttäytyi Paavolaiselle
”yli-intellektualismina” (vrt. Céline), yhtenä järjestelmän vaaroista.
Paavolaisen mukaan neuvostoihminen oli ”sotkeutumassa omaan kiireeseensä”.
Saksan primitiivinen pako pakanuuteen puolestaan vastusti kaikkea kriittistä
ajattelua.

Rotuopin osalta Paavolainen katsoi, että Saksalle se oli harkittu poliittinen
valinta eikä ajattelun elimellinen osa. Neuvostoliiton kansallisten
vähemmistöjen ja toisinajattelijoiden ”kansallisten puhdistusten” vuosien
jälkeinen kansallisten kulttuurien moninaisuuden esittely Paavolaiselle oli osa
VOKS:n vaikuttamisen strategiaa. Neuvostoliitto oli kuitenkin kiistatta
kulttuurin, talouden ja teknologian suurvalta, joten Paavolaisen mielestä sen
voiman ja yhtenäisyyden vähättely tuli lopettaa alkuunsa. Palatessaan
”Eurooppalaiselta odysseialta” takaisin Suomeen Paavolainen hyräilikin
uhmakkaasti venäläistä kappaletta ”Jos huomenna on sota…”



Paavolaisen ”kulttuurinen katse”

Laamasen mukaan Paavolaisen metodissa yhdistyvät niin henkilökohtainen
osallistuminen, heittäytyminen kuin kulttuurisen kontekstin tiedostava katse.
Laamanen kutsuu tätä Paavolaisen metodia ”kulttuuriseksi katsomiseksi /
katseeksi”, johon liittyy katsojan position vaihto tilanteen, tarpeen ja
tunteen mukaan. Tällä Laamanen tarkoittaa, että Paavolainen tasapainoili
etäisyyden ottamisen ja osallistumisen välillä. Kurjensaari on biografiassaan
antanut tästä lumoutumisen (affektit) ja kriittisyyden (itsereflektio)
yhdistelmästä havainnollisen esimerkin: elokuvista poistuessaan Paavolainen
saattoi kehua elokuvaa ja sen sisältämiä ”detaljeja” estottomasti, mutta
myöhemmin iltaseurueessa kunnostautua elokuvan kovimpana kriitikkona.
Myöhemmin Synkässä yksinpuhelussa Paavolainen nimittää tätä
”esteettisen minän” ja ”älyllisen minän” välisten vetovoimien
kamppailua ”resonoivaksi ajatteluksi”, joka on kriittistä ja
laajaperspektiivistä, ”kirkonkylämentaliteetin” vastakohta. Laamasen
mukaan Paavolaisen ”kokemusmaailma” ja ”kulttuurinen katse” eroavat
merkittävästi isänmaalliskonservatiivisten kulttuurikriitikkojen (esim.
Koskenniemi) katseesta, jossa korostui niin kansallisen yhtenäisyyden kuin
klassisen sivistyksen korostus.

Missä mielessä Paavolaisen katsetta voidaan kutsua ”kulttuuriseksi”? Ja
onko ”katse” ylipäätään oikea käsite ilmaisemaan Paavolaisen
moniaistista ja osallistuvaa havainnointia? Laamanen korostaa useaan otteeseen
Paavolaisen olevan taiteilija, jolla ei ole poliittista viestiä politiikan
käsitteen tavanomaisessa merkityksessä. Tästä syystä Paavolainen, joka
havainnoi poliittisia massatapahtumia taiteilijana, kykeni käsittämään
totalitarismin tunkeutumisen myös kulttuurin alueella. Laamasen
politiikka-käsitys vaikuttaa viittaavan myös yleiseen käsitykseen
politiikasta eräänlaisena ”yhteisten asioiden hoitona” ja tietynlaisena
sektoriajatteluna, jonka mukaisesti politiikka erotetaan omaksi alueekseen ja
eristetään muusta inhimillisestä elämästä. 1930-lukua tutkittaessa
tällainen erottelu on auttamatta vanhentunut ja siihen Laamanen tuntuu myös
viittaavan käsittelemällä lyhyesti Walter Benjaminin lanseeraamaa
”politiikan estetisoitumista”. Eikö Paavolainen ”pintoja kuvaavana
taiteilijana” ole julkisen alueella toimiva kulttuurikriitikko, intellektuelli
tai satunnaispoliitikko, joka välittää, tuottaa ja ennen kaikkea kamppailee
merkityksistä?

Sitoutumattoman kulttuurikriitikko Paavolaisen poliittisuus löytyykin ehkä
erimielisyyden (dissensuksen) viljelystä ja taistelusta kaikkia ryhmittymiä
vastaan. Suomenruotsalaisen modernismin keulakuvan Hagar Olssonin tavoin
Paavolaiselle moderniteetin murros oli kiihtyvää uuden esiin työntymistä.
Sekä Olssonille että Paavolaiselle modernismi oli kokonaisvaltaista: se ei ole
vain taiteen, kulttuurin tai politiikan sfääriä koskevaa, vaan liittyy
läheisemmin ihmisen tapaan elää ja muokata elämästään taideteos.
Modernismi on siis uuden subjektiviteetin tuotantoa. Johtuen modernismin
kokonaisvaltaisesta olemuksesta Paavolaisen havainnoinnin kohteeksi kävi mikä
tahansa ”yhteiskunnallinen” ilmiö: mitä ristiriitaisempi ja erilaisia
aikakerrostumia se sisälsi, sitä mielenkiintoisammaksi se kävi nykyisyyden
tarkastelun kannalta.

 

Kuva: "Jos huomenna on sota" Puna-armeijalaisia paraatissa heinäkuussa 1939.
Olavi Paavolaisen Synkkä yksinpuhelu teoksen kuvitusta.

Perusteellinen ja pedantti tutkimus

Ville Laamasen Suuri levottomuus -teos on perusteellinen ja pedantti tutkimus
Paavolaisen kulttuurikriittisestä trilogiasta Pako pimeyteen. Laamanen osoittaa
teoksessaan Paavolaisen kirjoituksien kytkeytymiskohdat suomalaiseen
matkakirjallisuuteen ja kulttuurikritiikkiin. Temaattinen esitystapa nostaa
hyvin esille Paavolaisen keskeiset teemat ja paikallistaa havainnollisesti
kulttuurikriitikon ajattelun painopisteiden siirtymiset. Suomalaiset
aikalaiskeskustelut ovat vankasti taustoitettuja ja Laamanen myös seuraa ja
selventää tapahtumiin osallistuneiden henkilöiden taustoja.

Paavolais-tutkimus on oikeastaan käynyt läpi kaksi ”renessanssia”:
ensimmäinen alkoi vuoden 1960 Eino Leino palkinnon käynnistämästä
Paavolaisen Kootut teokset -teossarjan (1961, I–IV) julkaisusta; toinen
puolestaan Ritva Hapulin ja H.K. Riikosen vuonna 1995 julkaistusta
väitöskirjasta ja monografiasta. (Hapuli Ritva, Nykyajan sininen kukka. Olavi
Paavolainen ja nykyaika, 1995. Hannu Riikonen, Sota ja maisema: tutkimus Olavi
Paavolaisen 1940-luvun tuotannosta, 1995.) Laamasen teos on lähtölaukaus
kolmannelle Paavolais-renessanssille, sillä käsittääkseni H. K. Riikonen ja
Panu Rajala ovat kummatkin valmistelemassa uusia Paavolais-tutkimuksia. Yksi
asia on varma: tulevat Paavolaista käsittelevät teokset eivät voi olla
noteeraamatta Laamasen ansiokasta ja tarkkaa tutkimusta.

 

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/