[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Journalismista journalistiin: nykytoimittaja vapautensa valloittajana?

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Ilkka Pirttilä <ilkka.pirttila at gmail.com> dosentti, Tampere
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Heikki Luostarinen & Pentti Raittila (toim.): Journalistin vapaus. Vastapaino,
2014. 172 sivua.


Journalismista journalistiin: nykytoimittaja vapautensa valloittajana?
---------------------------------------------------------

Monipolvisuudesta ja abstraktisuudesta huolimatta Journalistin vapaus valottaa
osuvasti nykytoimittajan työtä. Se antaa uutta tietoa siitä, kuinka
journalistin on tänään kestettävä epävarmuutta, kasvatettava joustavuutta
ja moniosaamista sekä luotava omintakeista toimittajaprofiiliaan. Teos avaa
keskeisiä toimittajan ja toimitusorganisaation suhteen solmukohtia, ja siinä
on jäsennetty perustellusti sitä, kuinka kamppailu vapaudesta ja työn
autonomiasta on tänäänkin journalistisen työkäytännön yksi perustava
viritin.

Heikki Luostarinen ja Pentti Raittila ovat toimittaneet teoksen Journalistin
vapaus, joka perustuu Uljas- ryhmän tutkimustyöhön, missä on tarkasteltu
muuttuvaa toimittajan (synonyymina journalisti) työtä vapauden näkökulmasta.
Näkökulma vaikuttaa kummalliselta. Ensinnäkin Suomihan on ollut
vuosikymmeniä kansainvälisesti tunnustettu sanan ja journalismin vapauden
mallimaa: miksi tutkia näin itsestään selvää asiaa? Toiseksi kymmenisen
vuotta on jo puhuttu median kriisistä ja media-alan ammattilaisten kasvaneesta
työttömyydestä ja alityöllisyydestä. Eikö tässä tilanteessa toimittajan
tule tinkiä vapaudestaan ja tehdä mitä tahansa alansa työtä ja miten
käsketään?

Mikä on julkaisun relevanssi pyrittäessä ymmärtämään suomalaisen
mediamaailman tilaa 2010-luvulla? Arvioitavan teoksen alkujuuri ajoittuu vuoteen
1983, jolloin ilmestyi edesmenneen viestintätutkimuksen ja
toimittajakoulutuksen vaikuttajan Pertti Hemanuksen melkein samanniminen teos
Journalistinen vapaus. Luostarisen ja Raittilan toimittaman Journalistin
vapauden kantavana rakenteena on journalistisen työn muutoksen (etenkin
1980-luvun ”journalismin kultakaudesta” 2010-luvun mediatyön myllerryksen)
tarkastelu suhteessa vapauteen. Tekijät esittävät, että yleisen työelämän
yksilöllistyminen mukaisesti myös kollektivistinen journalistinen vapaus on
vaihtunut yksilölliseen journalistin vapauteen.

Arvosteltavan kirjan toisen avainkäsitteen eli vapauden tutkijat jäsentävät
sekä negatiivisena että positiivisena vapautena. Ensin mainittu vapaus
tarkoittaa ”vapautta jostakin” eli sitä, että rajoitukset ja pakot eivät
suuntaa subjektin toimintaa. Jälkimmäinen eli positiivisena vapaus on
ytimeltään ”vapautta johonkin”: subjektilla on oikeus ja kyky toimia
halutulla tavallaan.

Journalistin vapauden aloittaa Heikki Luostarisen seikkaperäinen historiallinen
katsaus suomalaisen median vaiheisiin 1800 - luvulta nykypäivään. Luvuissa
2-5 Esa Reunanen tutkailee journalistin työtä ja vapautta toimittajien
poliittisen vapauden ja sitoutumisen näkökulmasta. Sitten Kari Koljonen
erittelee journalistin työtä johtamisen ja toimitusorganisaation muutoksessa.
 Luvussa 4 Pauliina Lehtonen arvioi nuorten toimittajien uran rakentamisen
solmukohtia, ja luvussa viisi Eliisa Vainikka kartoittaa toimittajan
yksityisyyden, julkisuuden ja ammatillisuuden suhteita ja vapausasteita
sosiaalisessa mediassa. Kirjan päättää - yhteenvedon korvaava - Kauko
Pietilän käsitteellinen journalismin ”taustafilosofioiden” pohdinta
journalismisidoksen vapaudesta.

Arvostelussani keskityn lähinnä kolmeen kohtaan. Arvioin sitä, millaista
uutta ja olennaista tietoa julkaisu tarjoaa: journalistisen/journalistin työn
muutoksesta, journalistin ja journalistisen organisaation suhteesta vapauden
näkökulmasta ja vapauden käsitteen toimivuudesta tarkasteltaessa
journalistien nykytyötä. Lisäksi pohdin mitä painokasta sanottavaa sillä on
mediatyön muutoksesta ja miten muutos liittyy yleiseen työn muutokseen, eli
niin sanotun uuden työn esiinnousuun?

Uutta työtä koskeva yhteiskuntatieteellinen tutkimus on nostanut esiin
globaalikapitalistisen työelämän perustendenssejä joita ovat: työn
epävarmuuden kasvu (vrt. prekarisaatio), työn kasvava subjektivoituminen ja
yksilöllistyminen, virtuaalisen ja digitaalisen teknologian (vrt.
automatisaatio ja robotisaatio) vaikutukset, joustavan moniosaamisen kasvava
merkitys, notkeat organisaatiomuodot ja itsensä johtamisen suuri painoarvo,
sekä lisääntyvä kansainvälistyminen eli globalisaatio.

Journalistin vapauden luvut käsittelevät näistä muutossuunnista neljää
jättäen sivummalle teknologian muutoksen ja kansainvälistymisen vaikutukset.
Rajaus on toki perusteltu. Työn epävarmuuden kasvua kuvataan parhaiten
Lehtosen luvussa, joka keskittyy nuorten toimittajien työuran
rakentamistapoihin. Kirjoittaja tarkastelee monipuolisesti uuden sukupolven
journalistien ambivalenttia tilannetta, jossa he pyrkivät luomaan omaa
ammatillista profiiliaan vaihtuvissa, epävarmoissa ja epätyypillisissä
työtilanteissa.

Toimittajan työn yksilöllistyminen

Toimittajan työn subjektivoitumisesta ja yksilöllistymisestä lukija oppii
ainakin sen, että ensinnäkin nuoret toimittajat pyrkivät tekemään omia
juttujaan, vältellen jopa vakituisia työsuhteita (Lehtonen). Monet toimittajat
hyödyntävät sosiaalista mediaa ei vain uusia mediaesitysten aiheita etsien,
vaan luodakseen persoonallista toimittajakuvaa itsestään, ja hankkiakseen
henkilökohtaista faniyleisöä (Vainikka). Yhä useammin toimittajat
yhdistävät oman elämänsä ja työelämänsä. He - etenkään
freelancertoimittajat ja ”verkkotoimittajat” - eivät tee eroa työajan ja
vapaa-ajan välille.

Etenkin Koljosen ja Lehtosen luvut jäsentävät hyvin 2000-luvulla korostunutta
vaatimusta lisätä moniosaamista ja joustavuutta toimittajan työssä.
 Lehtonen kuvaa kuinka nuorten freelancereiden on tarvittaessa osattava tehdä
mitä tahansa toimitustyötä, ja Koljonen erittelee kuinka etenkin ”notkean
moderni” toimituksissa - jotka mieltävät itsensä asiakkaiden
palveluorganisaatioiksi - on myös toimittava joustavina tiimityöntekijöinä.
Edellä esitetyt osaamisvaatimukset ovat tuttuja nykytyön imperatiiveja, jotka
tänä päivänä ulottuvat myös julkisen sektorin tutkimusorganisaatioihin.

Toimittajilta - etenkin freelancertoimittajilta - vaaditaan itsejohtamista ja
itsekuria, joita eritellään lukijan näkemystä rikastuttaen erityisesti
Koljosen ja Lehtosen analyyseissa.  Näin ”pakotettu vapaus” saa helposti
yliotteen ”valitusta vapaudesta” ja tätä kautta vapauden ja pakon
dialektiikka kallistuu pakon puolelle.

Mikä sitten on kirjan anti tarkasteltaessa toimittajan työn sosiaalisen
organisoinnin ja johtamisen muutosta? Koljonen erittelee artikkelissaan
journalistin työn organisointia. Analyysissa erotetaan yhtäällä korkean ja
notkean modernin periaatteiden mukaan rakennetut organisaatiomallit ja toisaalta
korkean ja notkean modernin hengessä toimivat toimittajat. Täten Koljonen
rakentaa aineistostaan neljä toimittajan puhetapaa:

1. ”korkean modernistin” puhetapa korkean modernin organisaatiossa

2. ”notkean modernistin” puhetapa korkean modernin organisaatiossa

3. ”korkean modernistin” puhetapa notkean modernin organisaatiossa

4. ”notkean modernistin” puhetapa notkean modernin organisaatiossa

Itse jäsennys on pätevän tuntuinen, mutta olisin toivonut, että luvussa
olisi nykyistä paremmin esitetty ja perusteltu, miten
teemahaastatteluaineistosta päädyttiin näin selkeään jakoon, ja miten
tutkija perustelee väitteensä siitä, että ”notkea modernisti notkeassa
organisaatiossa” on tänään yleisin puhetapa. Onko laadullisessa analyysissa
perusteltua esittää määrällisiä johtopäätöksiä?



Vapauden käsite journalismitutkimuksessa

Onko vapaus hyvä käsite journalismitutkimuksen kannalta? Miten kirjassa on
vapauden käsitteen avulla päästy kiinni journalistin työn olemukseen
nykymaailmassa? Useimmissa teoksen luvuissa vapaus on mielletty positiivisen
vapauden hengessä oikeutuksena tehdä työtä itse asetettujen tavoitteiden
mukaan. Täten vapaata toimittajatyötä edustaa esimerkiksi ensinnäkin notkean
modernisti toimiva journalisti notkean modernin periaatteiden mukaan johdetussa
toimituksessa, toiseksi toimittaja, joka kykenee freelancerina tekemään omaa
uraansa tai kolmanneksi toimittaja, joka sosiaalisessa mediassa vahvistaa omaa
brändiään halliten yksityisen ja julkisen välisen suhteen.

Karkeasti ottaen arvioitavan julkaisun sanoma on se, että journalistin vapaus
on nykytilanteessakin sangen vapaata: valtiollista, poliittista sensuuria ei ole
eivätkä mediatalojen johdot eivätkä edes taloudelliset tekijät vähennä
tätä vapautta. Kuva taitaa olla osin harhainen. Reunasen toimittajien
poliittista identiteettiä käsittelevä artikkeli korostaa sitä kuinka
toimittajat – edelleen elävän objektiivisuuden myytin varjolla –
korostavat epäpoliittisuuttaan ja haluaan hyödyntää avoimesti monia
erilaisia ja tarkistettuja lähteitä. He ovat mielellään poliittisesti
sitoutumattomia; mutta kuitenkin haluavat vaikuttaa yhteiskunnallisesti. Eikö
vaikuttaminen edellytä poliittisten ja joskus puoluepoliittisten kannanottojen
tekoa? Onko esimerkiksi tässä luvussa jäsennetty ”rationalistinen
politiikkakäsitys” loppujen lopuksi journalistien sopeutumisstrategia, jolla
he oikeuttavat passiivisen ja epävapaan mukautumisen toimituksen ja mediatalon
linjaan ja viime kädessä valta-eliittien tahtoon?  Onko pakosta tehty hyve?
Näin saattaa olla usein myös freelancereiden kohdalla. Heillä toki on
valinnan vapautta, mutta usein kuitenkin taloudellisesta pakosta johtuen
vaihtoehtojen määrä on sangen rajattu.

Yhtä kaikki olen sitä mieltä, että sisällöllisestä näkökulmasta
Journalistin vapaus antaa uutta ja olennaista tietoa journalistisen työn ja sen
vapauden muutoksesta. Teos on hedelmällinen myös jatkotutkimuksen kannalta.
Kannattaisi varmaan tutkia edelleen vaikkapa journalistisen työn uusia
organisointi- ja johtamistapoja, journalismin vapauden kytkeytymistä
sosiaaliseen sidonnaisuuteen mediamaailman eri tahojen välillä, ja
ylimalkaankin monilajisen vapauden hallintaa hyvän toimittajatyön yhtenä
perusedellytyksenä. Teoriaa eli toimittajien puheen syvärakenteiden analyysia
olisin kaivannut enemmän. Tässä suhteessa olen samaa mieltä kuin
kirjoittajat, jotka esipuheessa toteavat, että he kunnioittavat Hemanuksen
aiemman mainitun teoksen pyrkimystä tarkastella toimittajien haastattelupuhetta
yhteiskuntateoreettisesti.

Esitystavan kannalta julkaisu ei arviossani nouse yhtä korkealle. Näin
ensinnäkin siksi, että monissa luvuissa teksti on monipolvista,
päättelyketjut pitkiä ja abstraktiotaso on viritetty liian korkealle. Tästä
esimerkkinä olkoon ensinnäkin Koljosen luvun tiivistävä virke (s. 95):
”Journalisteja pitäisi samanaikaisesti koetella siitä, että autonomian
varjolla nämä voivat edelleen torjua tolkullisen kritiikin, mutta myös
siitä, että nämä ovat saattaneet rajata haitallisesti
toimintamahdollisuuksiaan vapautta jakamalla.”

Myös Pietilän artikkelissa ”Journalismisidoksen vapaus” löytyy monia
hankalasti ymmärrettäviä käsitekiemuroita. Mitä tässä tulee sanotuksi?:

”Journalismi omana tarkoituksenaan, siis vapaana, edellyttää
ulkojournalististen tarkoitusten sulkemista pois. Ja se on abstraktiota. Näin
menetellen journalismi on yhteiskunnallistumisen abstraktio, yhteiskunnan
vaatimusten vakavuudesta vapautettu” ja

 ”Journalistisen vapauden ytimessä on vuorovaikutuksen toimittaminen siinä
kolmen position astelemassa, jonka osat ovat (1) informaatiolähteet ja julkisen
huomion kohteet, (2) journalistit ja (3) julkisen huomion kohdistamisen
valtuuttavat yleisöt. Näin tulee sanotuksi journalistisen vapauden
käsitteellinen edellytys.” (s. 157 ja 158)

 

Toiseksi olisin toivonut, että empiriaa - ennen muuta tutkimusprojektin
keskeistä journalistien teemahaastatteluilla tuotettua aineistoa - olisi avattu
enemmän kuin tehtiin. Useissa luvuissa haastatteluaineisto on kuin näkymätön
viestiä tuova ratsastaja, joka ”kertoo” tai ”jonka perusteella on
ilmeistä” tai ”jossa erottuivat seuraavat näkökohdat”. Minusta
julkaisun perusluvuissa olisi pitänyt - vaikkakin tilan puutteen takia toki
lyhyesti - julkituodusti käsitellä sitä, mitä tuotetulla
haastatteluaineistolle tehtiin: miten se litterointiin ja koodattiin sekä miten
journalistipuheen erilaiset typologisoinnit – kuten vaikkapa Koljosen
analyysin jako journalistipuheen neljään tyyppiin - muodostettiin. Tähän
liittyen suoria haastattelusitaatteja oli pääluvuissa kovin vähän, vaikka
olisin juuri niiden kautta saanut nykyistä parempaa tuntumaa journalistien
puheeseen. Myönteisen poikkeuksen tästä teki pääluku viisi, jossa suoria
haastattelusitaatteja riitti melkein luvun joka sivulle. Toki monissa
laadullisen analyysin esityksissä juuri suuri joukko yksityiskohtaisesti
litteroituja haastattelusitaatteja piilottaa analyysin pihvin, eli lukija ei
näe metsää puilta. Valitettavasti arvioitavassa teoksessa kaukaa viisaan
tutkijan puhe peitti jotakuinkin kokonaan itse journalistien puheen: välillä
ei oikein näkynyt sen enempää puita kuin metsääkään.

Tunnettu professiotutkija Robert Freidson on jakanut yhteiskunnallisesti
vakiintuneen asiantuntija-ammattikunnan kolmeen alaryhmään:
”akateemikoihin” (alan tutkijat ja kouluttajat, kuten esimerkiksi
journalismin tutkijat ja media-alan kouluttajat ), ”praktikoihin” (alan
kenttätyötä tekevät ammattilaiset, kuten työsuhteessa olevat toimittajat
tai freelancerit) ja ”administraattoreihin” (alan ammattiorganisaatioiden
johtajat, kuten toimitusten ja mediatalojen johtajat). Jokaisessa professiossa
alaryhmillä on keskinäisiä ristiriitoja; mutta kuitenkin heitä yhdistää
usko ammattikunnan merkitykseen. Vaikka journalismi professiona on osin
rapautumassa muun muassa sosiaalisen median mahdollistaessa ”jokanaiselle ja -
miehelle” toimittajan statuksen, niin usko median tärkeään ja
korvaamattomaan merkitykseen ja journalistin työn erityisyyteen
asiantuntijatyönä yhdistänee edelleenkin suomalaista journalismin kenttää.

Arvioidussa kirjassa alan ”akateemikot” halusivat tutkia ennen muuta
”praktikoiden” ääntä koskien journalistin vapautta muuttuvassa
mediatyössä. Tulkinnan mukaan ammatillisen vapauden kokemus, joka tutkimuksen
mukaan on yksi professio-aseman keskeinen kriteeri, elää vahvasti
journalistien piirissä. Mutta: jos tarkkailija pääsisi ”kärpäsenä
katossa” kuuntelemaan rivitoimittajien arkipuhetta ja mediatalojen johtajien
ja päälliköiden keskinäisiä keskusteluja - vaikkapa Sanomatalon
yhteistoimintaneuvotteluja maaliskuussa 2014 - niin kuinkahan korkeassa
kurssissa journalistinen vapaus olisi tällöin! Missä on työttömän
maisterin vapaus?

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/