[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Muutosten vuosikymmenen lukuisat kasvot

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Helena Pilke <helena.pilke at helsinkinet.fi> tietokirjailija, FT, Helsinki
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Hytönen, Kirsi-Maria (toim.) & Rantanen, Keijo (toim.): Onnen aika? Valoja ja
varjoja 1950-luvulla. Atena, 2013. 249 sivua.


Muutosten vuosikymmenen lukuisat kasvot
---------------------------------------------------------

Onnen aika? on lähes 20 kirjoittajan artikkelikokoelma, joka tarkastelee
1950-lukua useasta näkökulmasta. Jälleenrakennuksen vuosikymmen antoi työtä
kaikille suomalaisille – monille tosin vain osan vuodesta – ja merkitsi
kansan tulo- ja koulutustason nousua, naisten tuloa työelämään ja heidän
kotityönsä helpottumista. 1950-luku oli suurten lapsilaumojen ja nousevan
nuorisokulttuurin vuosikymmen, mutta se oli myös tiukan säännöstelytalouden
ja kovan verotuksen, lakkoliikehdinnän ja kylmän sodan aikaa.

Onnen aika? -artikkelikokoelmassa on mukana kaikkiaan 19 kirjoittajaa. Suurelta
osin he edustavat Jyväskylän ja Tampereen yliopistoja, mutta mukana on
tieteentekijöitä myös Turusta ja Helsingistä, historioitsijoiden lisäksi
muutama kansatieteen ja folkloristiikan tutkija.

Artikkelit on jaoteltu viiteen osioon: lasten ja nuorten vuosikymmen, työ ja
sen muutokset, kylmä sota, naisten kotiaskareet ja muodin muuttuminen sekä
maaseudun ja kaupungin arkielämä erottavine tekijöineen. Kirjan nimeen
kuuluva kysymysmerkki sekä alaotsikkoon nostetut valot ja varjot kertovat,
että kirjassa ei nähdä 1950-lukua sellaisena onnen aikana, jona sitä
eläköityneiden suomalaisten muistikuvissa usein kuvaillaan. On toki varsin
inhimillistä, että ihminen muistaa lapsuutensa ja nuoruutensa päivät
aurinkoisempina kuin ne tosiasiassa olivatkaan, mutta nyt ei siis lueta
muistelmateosta, vaan artikkelikokoelmaa lähihistoriasta. Aineistona on silti
asiakirjojen ohella käytetty muistitietoa: suorat sitaatit ryydittävät
mukavasti monia artikkeleita.

Kirjan kuvituksessa korostuvat kellohameet, hiihtohousut ja permanenttikiharat,
kaupunkien lättähattupojat ja maaseudun kyntöhevosen perässä astelevat
pussihousumiehet sekä pellavapäiset lapsilaumat – tuntuu, että viime
vuosisadan puolenvälin kuvissa on lapsia aina paljon. Näin tietysti oli
todellisuudessakin: suuret ikäluokathan syntyivät sotien jälkeisinä vuosina,
ja kun kirjassa puhutaan ”pitkästä 1950-luvusta” joka yltää vuodesta
1945 aina 1960-luvun alkuvuosiin saakka, suurin osa heistä ehtii tuona aikana
varttua ainakin alakoululaisiksi.

Kun artikkeleita on noinkin monta, yksittäisten tekstien ruotiminen pidentäisi
arviota mielestäni liikaa, joten tarkastelen tässä vain kirjan keskeisiä
teemoja.

Lyhyt mutta entistä näkyvämpi nuoruus

Vielä 1950-luvulla nuoruus oli hyvin lyhyt vaihe lapsuuden ja aikuisuuden
välissä. Ihmiset käsitettiin lapsiksi nykyistä pitempään, ja
työelämään lähdettiin varhain – ainakin silloin, kun koulutus jäi
pelkän kansakoulun ja mahdollisesti lyhyiden ammattiopintojen varaan.
Työssäoppiminen oli yleistä.

Tyttöjen ”ura” eteni monesti linjaa kotiapulainen tai juoksutyttö,
myymäläharjoittelija tai sisälähetti, baari- tai kauppa-apulainen; siitä
eteenpäin kukin jatkoi sen mitä omat edellytykset myöten antoivat. Ainakin
Sinikka Selinin artikkelin mukaan nuorten ammattitoiveet olivat hyvin
realistisia: tytöt halusivat myyjiksi tai konttoristeiksi, hoitoalalle tai
kampaajiksi. Näyttelijä kuului suosikkiammatteihin, yllättävää kyllä.
Elokuvien vaikutusta kai?

Poikien toiveammattien valikoima näyttää olleen laajempi ja siinä painottui
erityisesti tekniikka: autot, sähkötyöt, puhelinasennukset, vahvassa nousussa
olleen metalliteollisuuden eri tehtävät.

Realismin lisäksi ammattitoiveissa – kuten 1950-luvun nuorten elämässä
yleensäkin – painottuu voimakkaasti kahtiajakautuminen. Oppikoulunuoriso eli
aivan eri maailmassa kuin kansakouluun jääneet kaverit tai ammattikoululaiset.
Kaupungeissa ja etenkin Helsingissä oli ilmiöitä, jotka maaseutukulttuurissa
olivat täysin vieraita, ja päinvastoin. Maalaistytöt olivat haluttuja
kotiapulaisia, perheen nurkissa asuminen ja työnantajan ilmainen ruoka
mahdollisti pienen palkan riittävyyden, useille myös iltaopiskelun.

Pirjo Korkiakangas pohdiskelee lapsuusmuistojen muodostumista ja merkitystä.
Tekstiin on liitetty runsaasti 1950-luvun lasten muistelukerrontaa. Kaisa
Vehkalahti ja Mervi Kaarninen puolestaan avaavat onnistuneesti nuorisokulttuurin
syntyä lättähattujen, villamyssymissien ja toisaalta maaseudun
heinätalkoiden ja tanssilavojen myötä; myös näissä artikkeleissa on
meheviä aikalaislainauksia.

Lapsuus mielletään yleensä turvalliseksi ja lämpimäksi, vaikka ulkoiset
olosuhteet epäilemättä olivat jälleenrakennusajan Suomessa varsin ankeat.
Niinpä moni 2000-luvun puolella eläköitynyt on halunnut palata
synnyinseudulleen kuten pääskyt syntymäräystäänsä alle. Ja kun nykyään
esimerkiksi eräät kauppakeskukset yrittävät karkottaa nuorison klassista
musiikkia soittamalla, niin kirjasta selviää, että 1950-luvun nuoret ne vasta
aikuisväestön mielestä ärsyttäviä olivatkin, vaikka eivät edes pahasti
metelöineet.

Nuorisofestivaaleja käsittelevä Pia Koivusen artikkeli olisi mielestäni myös
sopinut nuorisokulttuurin yhteyteen. Kirjassa se on kuitenkin sijoitettu
kylmää sotaa käsittelevään osioon. Koivunenhan väitteli viime vuoden
lopulla nuorisofestivaaleista idän ja lännen sillanrakentajana.

Matka maailman nuorison ja opiskelijoiden festivaaleille, jotka pidettiin parin
vuoden välein jossakin Itä-Euroopan maassa, myöhemmin myös mm. Kuubassa ja
Pohjois-Koreassa, oli monelle tuon ajan nuorelle ensimmäinen ulkomaanmatka.
Tämä ”olympialaisten, maailmannäyttelyn, kulttuurikilpailun, konsertin,
partioleirin ja poliittisen joukkotapahtuman yhdistelmä” avarsi
maailmankuvaa, tutustutti uusiin ihmisiin ja kulttuureihin, antoi
ystävyyssuhteita ja hiukan lemmenseikkailujakin. Tämähän nähdään myös
muutama vuosi sitten valmistuneessa, Helsingin vuoden 1962 nuorisofestivaaleja
käsittelevässä elokuvassa Mieletön elokuu. Helsingin festivaalit taisivatkin
olla ainoat, joiden aikana nähtiin mielenosoituksia ja jopa väkivaltaista
rähinöintiä – sosialistimaissa isännät pitivät tiukkaa kuria. Kulissien
taakse pääsi silti kurkistamaan, mikä tietysti sekin muokkasi
festivaalikävijöiden – joista suuri osa oli poliittiseen vasemmistoon
sitoutuneita työläisnuoria – käsitystä sosialismista ja kommunismista.
Mustan pörssin kauppa festivaaleilla oli vilkasta.

Parhaimmillaan nuorisofestivaalit keräsivät yli 30.000 osallistujaa
kymmenistä eri maista; suomalaisia mukana oli jopa yli 2000. Suomalaisten
osallistujien määrä laski rajusti 1970-luvulla, jolloin alettiin jo tehdä
seuramatkoja ja interrail-reissuja.



Kuva: Ohrapellolla, Lapajärvi. (Lapajärven ja lähikylien historiaa sivusto)

Työtä tarkasteltaessa myytit purkautuvat

Kuudenkymmenen vuoden takaisen Suomen myytit purkautuvat tehokkaasti niissä
artikkeleissa, jotka käsittelevät työtä. Maa oli maatalousmaa, mutta iso osa
viljelmistä pystyi pitämään perheet leivän syrjässä pelkästään
kesäisin. Talvisin isän, joka usein oli perheen ainoa rahanansaitsija, oli
lähdettävä tukkisavottaan tai pahimmassa tapauksessa siirtotyömaalle.
Työllisyys pysyi hyvänä keinotekoisesti: suurilla työmailla koneiden
käyttöä rajoitettiin ja nykyisten moottoriteiden pohjia tasoiteltiin
pelkillä lapioilla. Näitä ”lapiojätkiä” olivat useimmiten maaseudun
ammattitaidottomat sekatyömiehet, jotka joutuivat siirtymään satojenkin
kilometrien päähän saadakseen edes jotain työtä.

Marko Nenosen artikkeli työttömyystöistä on silmiä avaava. 1950-luvun
työttömyystyöläisellä ei ollut edes lakko-oikeutta, vaikka palkka oli kehno
ja asumisolot työmaaparakeissa ankeat. Ilmeisesti sotavuosien korsuasuminen
auttoi miehiä kestämään. Kuusikymmenluvun puolestavälistä alkaen
koneellistaminen muutti töiden luonteen, ja pakkotyöllistäminen päättyi
vasta 1970-luvulla, jolloin rahallinen työttömyyskorvaus tuli kaikkien
oikeudeksi. Tosin osa lapiolinjan miehistä oli jo kovan työn ja osin
työperäisten sairauksien uuvuttamina vanhentunut ennen aikojaan ja siirtynyt
taivaallisille tietyömaille.

Työosion kiinnostavin artikkeli oli mielestäni Tapio Bergholmin
”Linja-autolakko skandaalina”. Heinäkuuhun 1952 osunutta
linja-autoliikenteen työtaistelua en muista juurikaan historiankirjoituksessa
käsitellyn, vaan se näyttää jääneen kesän ja koko vuosikymmenen
odotetuimman, arvostetuimman ja ikimuistoisimman tapahtuman, Helsingin
olympiakisojen, varjoon.

Bergholmin mukaan ajan sanomalehdistö kohisi lakosta jo hyvän aikaa
etukäteen. Alun perin sen oli määrä alkaa juhannuksena, jolloin
pääkaupunkiseudun asukkaat matkustivat sankoin joukoin maalle, suuri osa
heistä linja-autolla, koska omia autoja oli tuolloin vain harvoilla.
Sosiaaliministeriö siirsi lakkoa kahdella viikolla, mutta kun maan hallitus ei
puuttunut asiaan, lakko alkoi juuri pari viikkoa ennen kisojen avajaisia. Tosin
se ehti loppuakin ennen olympiatulen sytyttämistä; olympiarauha lakon aikana
ehdittiin kyllä julistaa.

Vain reilun viikon mittainen työtaistelu vesittyi, vaikka kuljettajien
etujärjestö pyrki olemaan tomerasti vaatimustensa – pukuraha, palkanlisä
rahastuksesta ja teiden aurauksesta ym. – takana. Postiautot, Helsingin
kaupungin liikennelaitos ja Pohjolan Liikenne olivat lakon ulkopuolella ja
pienemmät liikennöitsijät joko ajoivat itse tai haalivat jostain sen verran
väkeä, että liikenne saatiin jotenkuten toimimaan. Ammattiliiton omatkin
rivit rakoilivat. Syntynyt työehtosopimus ei näytä tyydyttäneen sen
enempää työntekijä- kuin työnantajapuoltakaan, joten ilmeisesti molemmilla
osapuolilla oli halua painaa koko asia villaisella. Julkisuudessa se jäi
olympiakisojen jalkoihin ja kun myyttiä kisakesän hyvästä yhteishengestä
toistettiin riittävän usein, ei siinä olleita säröjä edes muistettu.

Maaseudun ja kaupungin iso ero

Joukkotiedotuksen suhteen 1950-luvun Suomi eli yhtenäiskulttuurin aikaa. Kaikki
kuuntelivat radiosta samoja ohjelmia, televisiohan vasta aloitteli
koelähetyksiään. Muilta osin maaseutu ja kaupunki poikkesivat toisistaan
varsin radikaalisti.

Kaupunkien keskiluokka ja ammattitaitoinen työväki oli jo vaurastunut:
perheisiin hankittiin jääkaappeja ja muita kodinkoneita, einesruokia alettiin
varovasti maistella, ompelijan valmistamat tai kotona ommellut asut vaihtuivat
valmisvaatteisiin. Toisaalta osassa työläiskortteleita tehtiin ruokaa
suurellekin perheelle vain yhden keittolevyn varassa.

Maaseudulla elettiin pitkälti omavaraistaloudessa; siellä olosuhteet eivät
paljoakaan poikenneet 1900-luvun alun Suomesta. Ruoka tuotettiin omalla pellolla
ja omassa navetassa. Molemmat olivat varsin pieniä: lähes kaksi kolmasosaa
kaikista maatalousammateissa toimivista suomalaisista asui alle 10
peltohehtaarin tiloilla. Ne eivät kyenneet elättämään suurta perhettä –
maallahan myös baby boom oli voimakkain. Maalaislapset joutuivat tarttumaan
työn syrjään heti kun kynnelle kykenivät. Jollei lapsi muuhun pystynyt, niin
ainakin nyhtämään heinää lemmikkikaniinilleen, josta myöhemmin tuli
turkislakki ja maukkaita lihanpaloja kastikkeeseen.

Sodanjälkeinen asutustoiminta oli sukua 1920-luvun torpparivapautukselle. Se
sitoi mahdollisesti kapinahaluisen irtaimen väen turpeeseen. Sodastahan
kotiutui miehiä, joilla ei ollut minkäänlaista ammattia eikä siis keinoa
itsensä elättämiseen: heidät oli otettu armeijan rulliin 18-vuotiaina ja
nuoruusvuodet olivat kuluneet sotahommissa. Myös evakot piti asuttaa; melkoinen
osa heistä sijoittui maaseudulle. Maaseudun ja kaupunkien väliin sijoittuvat
teollisuustaajamat, kuten Keijo Rantasen artikkelissa kuvailtu Nokia, taas
olivat usein patriarkaalisesti johdettuja; tehtaan johto huolehti väestään
kuten kartanon patruuna vuosikymmeniä aiemmin.

Hyvinvointivaltion idut nousivat viimeistään vuosikymmenen lopulla.
Sosiaalipoliittinen uudistustyö alkoi, ja kuusikymmenluvulle käännyttyä
monet asiat ja suomalaisten elämisen edellytykset olivat jo aivan toisin kuin
”pitkän viisikymmenluvun” alkaessa ja ensimmäisen suuren ikäluokan
saadessa alkunsa. Työelämään siirtyessään he näkivät aivan erilaisen
maan kuin mihin olivat syntyneet.

Muutosta, murrosta, nostalgian purkua

Yllättävää on, että vuoden 1956 yleislakko ei ole saanut ketään
kirjoittajista inspiroitumaan, vaikka se kieltämättä kuuluu vuosikymmenen
suurimpiin tapahtumiin. Ehkäpä se, että yleislakosta on kirjoitettu aiemmin,
on aiheuttanut sen, ettei lakkoa kirjassa käsitellä.

Toinen pieni moitteeni koskee kuvatekstejä. Eri museoiden kokoelmista otetut
kuvat on usein tekstitetty täysin onnistuneesti, mutta osassa on parantamisen
varaa, kun kuvatekstit kertovat saman, mitä katsoja näkee kuvassa.

Kokonaisuutena kirja on varsin onnistunut lähihistoriaa popularisoiva teos.
Kirjan toimittajat toteavat, että heidän ja muiden 1950-luvun
tutkimusverkostoon kuuluvien tutkijoiden tavoitteena oli tietokirja, jossa
pystyttäisiin näyttämään vuosikymmenen monet ulottuvuudet. Siinä ei
toistettaisi yleisiä nostalgisia kliseitä, vaan nimenomaan saataisiin
nostalgiaa puretuksi. Tavoite on mielestäni saavutettu. Muutos ja murros
näkyvät monesta kulmasta ja teksteistä selviää, ettei kuusikymmentä vuotta
sitten suinkaan eletty onnen aikaa, vaikka mummo ja vaari niin väittäisivät.
Runsas ja oivaltava kuvitus tekee kirjasta maallikollekin helppolukuisen.
Lopussa oleva kirjallisuusluettelo on pitkä ja innostaa lukijan uusiin
löytöihin.

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/