[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: mb & jh – filosofin ylistys entiselle vaimolleen

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Leena Rossi <leeros at utu.fi> FL, Kulttuurihistoria, Turun yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Hintikka, Jaakko: Hän valitsi nimekseen Merrill Hintikka. WSOY, 2014. 239
sivua.


mb & jh – filosofin ylistys entiselle vaimolleen
---------------------------------------------------------

Maailmankuulu suomalainen filosofi Jaakko Hintikka on julkaissut
elämäkerrallisen kirjoituksen toisesta, amerikkalaisesta puolisostaan,
filosofi Merrill Bristow Hintikasta (1939–1987), jonka kanssa hän sai
viettää yksitoista vuotta ”maagisessa paratiisissa”. Kirjaa on
hämmentävää lukea, sillä tekijä kirjoittaa Merrillistä ja Jaakosta
ikään kuin ulkopuolinen. Hän kuvailee Merrillin ”ylivertaista” persoonaa,
värikästä elämää, kirjavia miessuhteita, filosofisia näkemyksiä sekä
suhdetta kolmanteen puolisoonsa, Jaakkoon. Teos painottuu Merrillin
varhaisempaan elämään sekä ”suuren rakkaustarinan” alkuvaiheisiin.

Elämäkerrat ja muistelmat ovat kiehtovaa luettavaa, varsinkin, jos tuntee
kuvauksen kohteen tai muistelijan. Minäkin halusin nähdä filosofi Jaakko
Hintikan (s.1929) kirjan Hän valitsi nimekseen Merrill Hintikka, koska olen
tuntenut ainakin pinnallisesti sekä kirjoittajan että kuvauskohteen. Siksi
minun ei kannata yrittääkään esittää objektiivista sivullista lukiessani
teosta, joka kertoo yhdysvaltalaisesta filosofi Jane Merrill
Bristow-Sumner-Provence-Hintikasta (1939–1987) ja amerikkalaistuneesta
filosofi Jaakko Hintikasta. Osapuolet tunsivat toisensa ennestään, mutta
vuoden 1975 lopulla Jaakko, joka oli ”tavallisen inhimillisen mittapuun mukaan
onnellisesti naimisissa” (lainaukset kirjasta), rakastui odottamatta
Merrilliin. Tällä puolestaan oli menossa uusi, ”alkuräjähdyksen”
kaltainen suhde suuren firman varatoimitusjohtajan kanssa. Mutta kun
”rakkauden liekistä tuli kaiken nielevä roihu”, entiset suhteet saivat
väistyä. Jaakko erosi suomalaisesta puolisostaan, Merrill jätti rakastajansa,
joka sattui olemaan naimisissa tahollaan, ja he menivät naimisiin vuonna 1978.
Kirja kertoo tietenkin vähän myös filosofiasta ja 1960- ja 1970-luvun
amerikkalaisista filosofipiireistä.

Hintikka on kirjoittanut tekstinsä alun perin englanniksi ja selvästi
suunnannut sen amerikkalaiselle lukijakunnalle, mihin kirjoitustyyli ja
ylenpalttinen ”name-dropping” viittaavat. Hän itse sanoo kirjaa
elämäkerraksi, elämäkerralliseksi kirjoitukseksi ja  henkilökuvaksi, mutta
tarkkaan ottaen se ei ole ainakaan historiallinen eikä kaunokirjallinen
elämäkerta. Ulkopuolisen näkökulmansa vuoksi se ei ole omakohtainen
muistelmateoskaan, vaan filosofi Jaakko Hintikan tulkinta Merrill Bristowista
sekä Jaakko Hintikan ja Merrill Provencen rakkaustarinasta.

Teos on melko suppea. Sen 230 tekstisivusta vain 130 on kirjoittajan omaa
tekstiä ja muut sata sivua sisältää Merrillin Jaakolle lähettämiä
kirjeitä, kortteja ja nauhoitteiden tekstinnöksiä (80 s.) vuoden 1976
alkupuoliskolta – tuolloin Merrill ja Jaakko ”tutustuivat toisiinsa
täydellisesti” – sekä runoja, kirjeitä isälleen, toiselle miehelleen ja
eräille akateemisille ystäville. Mukana on myös Jaakon kiitoskirje muutamille
ystäville Merrillin hautajaisten jälkeen ynnä kolme yliopistokollegoiden
puhetta Merrillin muistojuhlassa. Kirjan sivuille mahtuu hengästyttävän
paljon ihmisiä ja tapahtumia, sekalaisia paljastuksia ja suuria tulkintoja
naisfilosofista, joka näyttää selviävän elämän tyrskyistä voitokkaasti.

Jane Merrill Bristow-Sumner-Provence-Hintikka

Jaakkoon olin tutustunut jo 1960-luvulla, mutta Merrillin tapasin ensimmäisen
kerran eräissä illanistujaisissa syksyllä 1976. Ennakkoon arvelin, että
naisen täytyy olla ihmeellinen, kun maailmankuulu filosofi on hänet
kumppanikseen valinnut. Ja kyllä hän olikin melkoinen ilmestys tuon ajan
suomalaisissa yliopistopiireissä. Merrill istui kunniavieraana ja seurueen
keskipisteenä tuprutellen tauotta muuten savuttomassa joukossa. Pienehkö
hoikka nainen näytti eksoottiselta suuressa mustassa tukassaan ja suurissa
tummissa silmälaseissaan, jotka peittivät lievän karsastuksen. Hän puhui
lakkaamatta kuuluvalla äänellä kuin henkilö, joka on tottunut esiintymään
ja olemaan huomion kohteena; naisen ääni tuntui oudon isolta hentoon
ruumiiseen verrattuna. Hänen englantinsa oli huoliteltua mutta äänensä
tupakoinnin karhentama. Hän elehti vilkkaasti, yski savupilvessään ja kertoi
itsestään – koko illan. Jaakko istui vieressä silmäillen rakastuneesti
kumppaniaan ja pomppasi tuon tuostakin seisomaan sytyttääkseen tämän
savukkeen.

Heti alkuillasta seurue sai tietää, että äiti oli yrittänyt hukuttaa ja
tappaa saksilla Merrillin. Jo tämä tieto olisi riittänyt yhden illan
järkytykseksi, mutta lisää hämmästeltävää tuli. Joku opiskelijapoika oli
raiskannut hänet. Hän oli nainut John F. Kennedyä tämän Kalifornian
vaalikampanjan aikana. Opiskelijana hän oli osallistunut Rorschachin
mustetahratestiin ja hämmästyttänyt testin tekijän ennen näkemättömällä
vastausvaihtoehtojen määrällä; vastauksia oli kuulemma kannattanut keksiä,
kun testiin osallistumisesta maksettiin ajan perusteella. Hänellä oli myös
epälukuinen määrä avioliittoja takanaan. Katkeamattomasta puhetulvasta
jäivät mieleeni vain nämä seikat sekä se, että Merrill nauroi jokaisen
episodin jälkeen, ikään kuin oli kyse hyvistä vitseistä eivätkä
tapahtumat olisi häntä koskeneet. Seurue  naurahteli vaivautuneesti, mutta
Jaakko vain hymyili! Koskaan aikaisemmin en ollut kuullut vastaavaa puhetta
Jaakko Hintikan seurassa.

Myöhemmin, ollessaan jo avioliitossa Jaakon kanssa Merrill kertoi romanssinsa
alusta eräässä naisseurassa, että hän yksinkertaisesti päätti
”iskeä” Jaakon, sillä hän oli vastikään menettänyt työpaikkansa ja
eronnut toisesta miehestään eikä ollut saanut väitöskirjaansakaan
valmiiksi. Floridaan hän totesi heidän muuttaneen siksi, että Florida State
University Tallahasseessa suostui palkkaamaan Jaakon rinnalla myös hänet,
vaikka hän ei ollut väitellyt; asiaa oli kuulema auttanut pieni
sänkyseikkailu erään laitoksen professorin kanssa. – En oikein tiennyt,
oliko juttu totta vai ei. Siksi kirjan ilmestyttyä olin kiinnostunut
tietämään, kertooko Jaakko noista asioista ja miten. Kyllä hän kertoo,
mutta eri asia on, mistä näkökulmasta.

Hän valitsi nimekseen Merrill Hintikka alkaa nimenmuutoksista. Merrill oli
alkujaan Jane Merrill Bristow, mutta rupesi opiskeluaikanaan 1950-luvun lopulla
käyttämään nimeä Merrill Bristow. Avioiduttuaan hän otti miehensä
sukunimen, Sumner, ja solmittuaan kohta toisen liiton vaihtoi nimekseen
Provence. Mennessään kolmannen kerran naimisiin vuonna 1978 Jaakko Hintikan
kanssa Merrill otti taas uuden miehensä sukunimen tyttönimensä lisäksi.
Ulkopuolinen ei näe asiassa mitään erityistä, sillä 1970-luvulla tapa oli
yleinen sekä Suomessa että Yhdysvalloissa. Mutta Hintikka tulkitsee Jaakon
sukunimen ottamisen suuren rakkauden osoituksena ja Merrillin elämässä
tapahtuneen suuren emotionaalisen, älyllisen ja sosiaalisen mullistuksen
seurauksena. – Väitän, että feministinäkin Merrill tajusi
filosofipiireissä olevan paljon edullisempaa kulkea nimellä Hintikka kuin
Provence tai Bristow.

Ylivertainen nainen

Kirjassaan Hintikka kertoo rakastamastaan naisesta, jonka kuvaamiseen sanat
eivät tahdo riittää. Merrill oli viehättävä, varma ja ylivertaisen
älykäs. Hän uhkui lämpöä ja naisellisuutta, oli erinomainen ihmistuntija
ja neuvottelija sekä nopea ja luova ajattelija, viestijä ja väittelijä. Hän
oli ammattitason kokki sekä etevä ja ylivertainen opettaja. Hän pystyi
tekemään psykoanalyytikkojen työn paremmin kuin he itse. Hän saavutti
bridgessä lähes mestaruustason. Hänellä oli täydellinen puheääni,
näyttelijän hallittu käytös ja liikehdintä, suostuttelukyky, ylivertaiset
sosiaaliset taidot, taito voittaa muiden luottamus sekä kyky nähdä ihmisten
mieleen ja tilanteen psykologiseen dynamiikkaan. Hänellä oli voimakas
emotionaalinen ja älyllinen empatia, joka ulottui eläimiin asti. Eroottinen
vuorovaikutus oli hänelle ihmissuhteiden tärkeä muoto. Kaikkien myönteisten
asioiden ohella Hintikka tulee maininneeksi, että Merrill saattoi sosiaalista
rooliaan esittäessään jopa ylikompensoida pinnan alla piilevää
epävarmuuttaan ja että hän oli myös turhautunut, pohjimmiltaan syvästi
onneton, kun hänen opintonsa venyivät ja hän pelkäsi mielenterveytensä
puolesta.

Pariin kertaan Hintikka muistuttaa, että Merrill on viidennen polven
kalifornialainen, useiden vanhojen uusenglantilaisten sukujen jälkeläinen ja
kantaa suonissaan myös intiaaniverta. Hän kertoo Merrillin perheestä,
opiskeluajasta Mills Collegessa ja Stanfordin yliopistossa, monista
rakastajista, aikaisemmista avioliitoista, laajoista sosiaalisista suhteista,
opettamisesta Mills Collegessa sekä blackjackin peluusta Nevadan kasinoissa.
Kirjoittaja kiitää asiasta toiseen eikä paneudu perusteellisesti ja
kriittisesti oikein mihinkään. Jopa ne kaksi raiskausta, joiden uhriksi
Merrill joutui, hän ohittaa pohtimatta niiden seurauksia. Mutta John F. Kennedy
-episodia hän setvii useilla sivuilla. Hän kysyy, onko tahra Merrillin
moraalissa, että hän antautui niin helposti tuon miehen vieteltäväksi, mutta
ei vastaa kysymykseensä eikä huomaa, että mikä vaikutus vallalla ja
statuksella on ollut myös hänen ihmissuhteissaan.

”Filosofi Merrill” -luvun ja rakastavaisten kohtaamista koskevan luvun
Hintikka aloittaa samoilla faktoilla eli Merrillin tehtävästä American
Philosophical Associationin Tyynenmeren lohkon toimeenpanevan komitean
puheenjohtajana. Jaakko sattui olemaan saman lohkon presidentti juuri niihin
aikoihin (1975–76). Merrillin muut filosofiset kiinnostuksen kohteet ja ansiot
hän tulkitsee hyväntahtoisen myönteisesti, vaikka ne jäivät melko
vaatimattomiksi. Väitöskirjan Merrill onnistui lopulta tekemään tavattuaan
kolmannen puolisonsa, mutta julkaisi vähän ja senkin muiden kanssa. Hintikka
luonnehtii Merrilliä feministisen epistemologian uranuurtajaksi sillä
perusteella, että hän toimitti Discovering Reality -teoksen (1983) yhdessä
Sandra Hardingin kanssa.

Merrillin suurimpana filosofisena saavutuksena Hintikka pitää sitä, että
”hän integroi omat elämänperiaatteensa ja toimintansa tarkkaan
harkitsemaansa filosofiseen kantaan”. Hän myös pystyi yhdistämään
filosofiset ideansa omiin ”eettisiin ratkaisuihinsa ja
elämänvalintoihinsa”, omaksui filosofiseksi näkemyksekseen sartrelaisen
identiteetin metafysiikan ja sisäisti sen eettiseksi ohjenuorakseen. Hänen
elämänperiaatteessaan keskeinen pyrkimys oli me-subjektin luominen jo
aikaisemminkin elämässään, mutta erityisesti Jaakon kanssa. Kuitenkin tämä
oli ehkä ”liian itsekeskeinen ja pidättyväinen pystyäkseen sulautumaan
saumattomasti me-subjektiin”. Vaikka Merrill oli älyllisesti yhtä luova kuin
Jaakko, enimmäkseen hänen ajatuksensa sulautuivat yhteisiin projekteihin.
Yhdessä he julkaisivat teoksen Investigating Wittgenstein (1986), joka ilmestyi
vähän ennen Merrillin kuolemaa ja jonka yksi varhainen versio tämän
(julkaisematon) väitöskirja oli. Merrillin filosofisiin saavutuksiin voidaan
ehkä laskea sekin, että hän sai Jaakon muuttamaan pysyvästi Yhdysvaltoihin,
jättämään Helsingin yliopiston professuurin ja ottamaan 1970-luvun lopulla
vastaan paikan tuolloin varsin vaatimattomassa Florida State Universityssä.

Filosofi-Merrillistä kertoessaan Hintikka mainitsee myös
Rorschach-tutkimuksesta, johon opiskelijoita pyydettiin koehenkilöiksi. Hän
kuitenkin tarjoaa eri selityksen Merrillin pitkille ja mielikuvituksellisille
vastauksille, kuin päähenkilö oli vuosia aikaisemmin antanut. Hintikan
tulkinnan mukaan Merrillin luova mielikuvitus yksinkertaisesti ylitti testin
suunnittelijat. Hän lienee unohtanut, millä perusteella vastaamisesta
maksettiin.

Autoja ja kasinoita

Harva mies kehuu puolisoaan edes tämän kuoleman jälkeen yhtä vuolaasti kuin
Hintikka. Lukija saa tietää, että tuo ihmeellinen nainen rakasti autoja,
kävi läpi kilpa-ajajien koulutusohjelman, ajoi itse kilpaa ja auttoi silloin
tällöin kilpailujen tuomaroimisessa – Jaakko itse ei ajanut edes normaalissa
liikenteessä. Hän rakasti kasinoita, pelasi blackjackia; hänen pelinsä ei
tietenkään ollut uhkapeliä vaan ”hallittua järjellistä toimintaa”. Hän
pätevöityi täysivaltaiseksi uimahyppyjen kilpailutuomariksi; se ei ilmene,
tuomaroiko hän hyppykilpailuja, kuten ei sekään, oliko Merrill harrastanut
jotakin urheilulajia nuorena – ainakin hän seurusteli ahkerasti urheilijoiden
ja urheilujournalistien kanssa. Menetettyään työpaikkansa Mills Collegessa
hän suoritti myös valtionhallinnon tutkinnon.

Siellä täällä Hintikka myös huomauttaa, mitä kaikkea Merrillistä olisi
lahjakkuutensa vuoksi voinut tulla: mm. uranuurtaja naispuolisten kilpa-ajajien
keskuudessa, loistava diplomaatti, ylivertainen asianajaja, näyttelijä tai
ammattimainen pokerinpelaaja. Ehkä hänestä olisi voinut tulla ammattimainen
pörssikeinottelijakin (tätä Hintikka ei tosin sano), sillä hän hoiteli
äitinsä osakesalkkua niin taitavasti, että äiti pystyi multippeliskleroosiin
sairastuttuaan saamaan säällisen hoidon.

Ylistyspuhe kuulostaa periamerikkalaiselta, mutta suomalaisen lukijan mielessä
se alkaa menettää uskottavuuttaan varsin pian. Luulen kuitenkin, että
Hintikka on jo vuosikymmeniä USA:ssa asuneena omaksunut sikäläisen tavan
puhua ihmisistä. Siellähän tulkitaan meillä tavanomainen kriittisyys
törkeäksi panetteluksi tai haukkumiseksi. – Varsin kiinnostava seikka
kirjassa on muuten se, ettei Hintikka luonnehdi lainkaan Merrillin fyysistä
olemusta eikä mainitse sitä, että hän tupakoi jatkuvasti. 

Ujo mies ylivertaisen naisen rinnalla

Etupäässä Merrillistä kertovassa kirjassa Jaakko jää sivuosaan, mutta
joitakin huomioita Hintikka hänestäkin kirjaa. Toisen puolisonsa rinnalla
Jaakko oli sosiaalisesti kokematon ja taitamaton. Vaikka hän tiedemiehenä
tiesi oman arvonsa, hän piti itseään vähäarvoisena ihmisenä ja oli
pohjimmiltaan hyvin ujo, joskus suorastaan pakokauhuinen. Hintikka ei kuitenkaan
ujostele kirjoittaa, että Jaakko tunsi epäonnistuneensa yrityksissään
tuottaa (ensimmäiselle) vaimolleen emotionaalisesti ja fyysisesti aitoa
tyydytystä. Ei siis ihme, että Jaakolle oli päihdyttävä kokemus tulla
viehättävän, lämpimän, luovan ja ylivertaisen älykkään naisen rakkauden
ja ihailun kohteeksi. Se oli hänen elämänsä voimakkain emotionaalinen
kokemus. Merrill ihaili, helli ja kannusti häntä ja halusi, että hän
arvostaisi itseään ihmisenä ja henkilönä. Yhdentoista yhteisen vuoden
aikana he eivät koskaan riidelleet eivätkä edes korottaneet ääntään. Kun
puolisoiden fyysinen rakkauselämä – Hintikan kertoman mukaan – ylitti
kaikki heidän odotuksensa ja säilyi taianomaisena, ei filosofikaan voine
enempää toivoa.

Useita kertoja Hintikka vertaa Merrillin ja Jaakon rakkaustarinaa keskiaikaisten
filosofien Héloïsen ja Abélardin rakkaustarinaan – hekin olivat
ammattiajattelijoita, filosofeja, joilla oli tarve tehdä kysymyksiä siitä,
mitä heille oli tapahtumassa, ja yrittää ymmärtää se. Hän vertaa heidän
maagista kohtaamistaan myös venäläisen runoilijan, Anna Ahmatovan ja
brittiläisen aatehistorioitsijan Isaiah Berlinin kohtaamiseen. Ehkä siksi
kirjassa on useita Merrillin runoja, jotka eivät ihan Ahmatovan runojen tasolle
nouse, mutta kuvastavat suorastaan riipaisevasti kirjoittajansa tunteita.

Miksi kirja ilmestyy nyt?

Hän valitsi nimekseen Merrill Hintikka on ilmestynyt tänä vuonna, 2014. Miksi
nyt? Kenelle tekijä kirjoittaa ja mitä hän haluaa kirjallaan viestiä?
Vastauksia voi vain arvailla, kun Hintikka ei selitä näitä asioita
esipuheessa. Ehkä teos on juhlakirja, sillä tänä vuonna Jaakko itse on
täyttänyt tammikuussa 85 vuotta ja Merrillin syntymästä tulee maaliskuussa
kuluneeksi 75 vuotta. Kirjan suomalainen kohdeyleisö koostunee täkäläisistä
filosofeista ja jo eläköityneestä yliopistoväestä, jolle Hintikan nimi
vielä sanoo jotakin. En usko nuorten lukijoiden tarttuvan tähän ”suureen
rakkaustarinaan” pelkän kirjan kannen ja otsikon perusteella. Ehkä Hintikka
haluaa osoittaa olevansa estoton ja rohkea mies, joka uskaltaa levittää
entisen vaimonsa yksityisasiat – ja osin omansakin – muiden nähtäville.
Ehkä hän haluaa vakuuttaa kollegansa siitä, että Merrill oli vakavasti
otettava filosofi, vaikka julkaisi vähän ja senkin yhdessä muiden kanssa.
Ehkä hän haluaa toteuttaa sen, minkä Merrill kirjoitti heidän
rakkaussuhteensa alkuaikoina todetessaan, että he ilmaisevat rakkautensa
tavalla, joka luultavasti pitäisi jakaa muiden kanssa. Olkoot tekijän motiivit
mitkä tahansa, kirja paljastaa vain Merrillin rakkaudentunnustukset ja
pohdinnat – Jaakon tunteenilmaukset jäävät vain kirjoittajan vakuuttelujen
varaan. Tulevaisuus näyttää, ottaako Hintikka mallia Bertrand Russellin ja
Leonard Woolfin moniosaisista muistelmista, joita hän ihaili kovasti
1960-luvulla.

Analyyttisenä filosofina Hintikka on tottunut asioiden johdonmukaiseen ja
kurinalaiseen esittämiseen, mutta Hän valitsi nimekseen Merrill
Hintikka-teoksessaan hänen näyttää olevan vaikeaa hallita puolisonsa
värikkään persoonan ja elämän kuvausta niin, että siitä tulisi
järjestelmällinen ja jäsentynyt kokonaisuus. Kirjassa ei tunnu toimivan
kronologia eikä temaattisuuskaan – asiat ja tapahtumat vyöryvät lukijalle
kirjoittajan assosiaatioiden mukaan. Löyhät aikamääreet ja monien tärkeiden
ajoitusten puuttuminen ärsyttävät. Useat asiat jäävät askarruttamaan:
Milloin teksti on laadittu? Miksi Hintikka kirjoittaa kuin ulkopuolinen
tarkkailija? Miksi kirjassa ei ole yhtään Jaakon kirjettä Merrillille? Miksi
kirjassa ainoat valokuvat ovat paperikannen liepeiden pienet kuvat
päähenkilöistä 1970-luvulta? Miksi kirjan varsinainen kansi on ankean
harmaa? – Päällyspaperia voi luonnehtia paloauton- tai intohimonpunaiseksi.
– Kaikesta huolimatta kirja on kiintoisa esimerkki siitä, millaisen kuvauksen
huipputiedemies voi laatia edesmenneestä puolisostaan. 

Merrill kuoli inhimillisesti katsoen varhain, vajaan 48 vuoden ikäisenä.
Hintikka ei kerro kuolinsyytä, mutta mainitsee eräässä kohdassa miltei
ohimennen hänen sairastaneen lupusta, jonka vuoksi hänen oli vältettävä
suoraa auringonpaistetta ja nuhakuumeita ja joka aiheutti iho-oireita,
nivelvaivoja ja jalkojen turpoamista. Merrillin viime vaiheista kirjoittaja
kertoo vain sen, että hän puhkesi kyyneliin rakasteltuaan viimeisen kerran ja
lausui viimeisiksi sanoikseen: ”Minä rakastan sinua.”

Jaakon sovinnaiseen elämään Merrill toi uusia ulottuvuuksia, joita hän
myöhemmin on kaivannut. Hintikka kirjoittakin: ”Iso osa Jaakon myöhemmästä
elämästä Merrillin kuoleman jälkeen voidaan nähdä sarjana yrityksiä –
useimmiten tuloksettomia – saada takaisin jotakin siitä maagisesta
paratiisista, jollainen hänen elämänsä Merrillin kanssa oli ollut.”

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/