[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Voiko Turun irrottaa muusta Suomesta?

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Jussi Hanska <jussi.hanska at uta.fi> Dosentti, Tampereen yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Räsänen, Marika; Välimäki, Reima; Kaartinen, Marjo (toim.): Turun
tuomiokirkon suojissa. Pohjoinen hiippakuntakeskus keskiajan ja uuden ajan alun
Euroopassa. Turun historiallinen yhdistys, 2012. 267 sivua.


Voiko Turun irrottaa muusta Suomesta?
---------------------------------------------------------

Turun kaupungin ja sen asukkaiden historiaa keskiajalla ja uuden ajan
alkupuolella käsittelevä artikkelikokoelma onnistuu päivittämään
tutkimuksellisesti jo vanhentuneita Turun kaupungin historian osia. Samalla teos
on monipuolinen ja kiinnostava lukukokemus, jota voi suositella muillekin kuin
historia-alan ammattilaisille.

Korostettakoon heti alkuun, että vaikka työskentelen Tampereella, en otsikolla
pyri viittaamaan ajatukseen, että Turku pitäisi erottaa muusta Suomesta, vaan
arvioitavana olevan teoksen otsikkoon ja rajaukseen. Käsillä oleva teos
nimittäin on Suomen keskiaikaa ja uuden ajan alkua käsittelevä
artikkelikokoelma, joka lähestyy aihettaan Turussa sijainneen
hiippakuntakeskuksen kautta: ”kirkon hengellinen valta kohtaa elämän Turun
kaduilla ja vinttikammareissa.” Tämä herättää kysymyksen, voidaanko,
etenkin keskiajan yhteydessä, Turkua erottaa muusta Suomesta. Tuoko tämän
kaltainen rajaus jotakin lisäarvoa teokselle ja toteutuuko se käytännössä
lainkaan? Ymmärrän toki pääosin turkulaisten kirjoittajien tarpeen
päivittää pahasti tutkimuksesta jälkeen jääneitä Turun kaupungin
historian aikaa ennen vuotta 1809 koskevia osia.

Kokoelman artikkelit, kuten usein käy, eivät muodosta kovin selkeätä
kokonaisuutta sillä niitä yhdistää lähinnä yksi asia – Turku. Tämän
vuoksi arvioin kutakin artikkelia erikseen enkä pyrikään arvioimaan teosta
varsinaisena kokonaisuutena. Kokonaisuus on tässä tapauksessa lukijan,
turkulaisen tai ulkopuolisen, omassa arvioinnissa ja se muodostuu enemmän
hengessä kuin konkretian tasolla.

Keskiajan kirjallisesta kulttuurista Suomessa

Kokoelman avaa dosentti Tuomas Heikkilän artikkeli Turku – keskiajan Suomen
kirjallinen keskus. Heikkilä kertaa nopeasti kirjallisen kulttuurin
varhaisvaiheet Suomessa, kuten amuletit, kolikot ja muut tekstikaiverruksia
sisältäneet esineet. Tämän jälkeen esitellään lyhyesti Tuomas piispan
kirjakokoelma nojaten Anja-Inkeri Lehtisen tutkimukseen sekä Pyhän Henrikin
legenda, josta Heikkilä itse on julkaissut modernin tekstiedition sekä
perustavaa laatua olevan tutkimuksen.

Uutta ja sitä kautta erityisen mielenkiintoista asiaa Heikkilän artikkelissa
edustaa Turun kirjavarallisuuden esittely. Hänen mukaansa 1300-luvulle saakka
oltiin pääasiassa tuontikirjallisuuden, johon korkeintaan tehtiin tarpeellisia
marginaali- ja glossalisäyksiä, varassa. Tuontikirjoja käytettiin
kotikutoisen kopiointitoiminnan lähteinä ja siten seurakunnissa tarvittavaa
liturgista kirjallisuutta saatiin leviämään myös hiippakuntakeskuksen
ulkopuoleisiin seurakuntiin. Tämä prosessi perustuu lähinnä Heikkilän
omaan, toki sinänsä oikeaan ja järkevään, päättelyyn. Itse pidän
todennäköisenä, että Heikkilän kuvaaman organisoidun hankinta- ja
kopiointitoiminnan rinnalla ja kenties sitä merkittävämpänä kirjallisuuden
lähteenä säilyi keskiajan lopulle asti yksittäisten toimijoiden
kirjanhankinta. Esimerkiksi ulkomailla opiskelleet papit toivat kotiin
palatessaan Pariisissa ja muissa studium generaleissa ostamiaan kirjoja (tämän
Heikkilä toki mainitsee). Samoin menettelivät kirkolliskokouksiin
osallistuneet papit.

Mielenkiintoisin ja samalla myös kysymyksiä herättävin osa Heikkilän
artikkelia käsittelee Turussa toimineita scriptorium-tyylisiä
kirjoittajaryhmiä. Heikkilä ja hänen johtamaansa projektiin kuuluneet
tutkijat ovat pyrkineet rekonstruoimaan tällaisten ammattimaisten tai
puoliammattimaisten kirjoittajaryhmien toimintaa analysoimalla
kansalliskirjaston fragmenttikokoelmaan kuuluvia keskiaikaisten liturgisten
käsikirjoitusten fragmentteja tyylillisin perustein ja vertaamalla
kirjoittajien käsialoja. Heikkilä myöntää, että esitetyt tulokset
vaatisivat tuekseen lisätutkimusta ja ne ovat siten alustavia. Tästä
huolimatta osoittaa merkittävää rohkeutta analysoida kooltaan varsin suppean
aineiston avulla kirjoittajien käsialoja. Kahdenkymmenen vuoden kokemuksella
1200–1400-luvun käsialoista en itse sitä uskaltaisi tehdä. Mutta,
tähänkin pätenee jääkiekkopiireistä tuttu lause: ”Ellei koita, ei
voita.” Artikkelin lopussa Heikkilä esittelee vielä kirjoitustaitoa
kaupunkiporvariston palveluksessa sekä kirkollisen esivallan tuottamia
arkistoja ja niiden säilyneitä rippeitä. Kokonaisuudessaan Heikkilän
artikkeli ei jätä moitteen sijaan sen enempää asian hallinnan kuin ilmaisun
kompaktiudenkaan suhteen.

Ville Wallan artikkeli Scriffuit j Nadhendal jatkaa Heikkilän esittelemää
tematiikaa ja paneutuu kirjalliseen kulttuuriin Naantalin
birgittalaisluostarissa lähinnä asiakirjojen tuottamisen ja arkistoinnin
näkökulmasta. Vaikka Walta käsitteleekin nimenomaan yhtä spesifiä tapausta,
toimii hänen artikkelinsa myös erinomaisena ja kompaktina johdatuksena
keskiajan asiakirjojen tuottamiseen, muotoon ja käyttötarkoituksiin.

Wallan artikkeli on hyvin kirjoitettu ja sisältää paljon kiinnostavaa tietoa
joskin lukijan kannalta ongelmalliseksi nousee se, että monet tutkimustulokset
kuitataan ilman sen kummempia selittelyitä. Esimerkiksi sivulla 53 valta
mainitsee anonyymin luostarissa toimineen kirjurin, joka laati peräti 18
(nykyaikaan säilynyttä) asiakirjaa vuosien 1444 ja 1452 välillä. Alaviitteen
takaa löytyvät vain FMU:n signumit näille asiakirjoille. On siis oletettava,
että kyse on Wallan omasta, alkuperäisasiakirjojen käsialojen vertailuun
perustuvasta tutkimustuloksesta. Tuolloin jonkinlainen perustelu
johtopäätöksille olisi ollut hyödyllinen ja lähdeviitteessä voisi mainita
myös alkuperäisasiakirjojen sijoituspaikan – FMU:n painettua tekstiä
vertaamalla on vaikea identifioida kirjoittajia.  Dokumentoinnin puutteet
johtuvat pääosin siitä, että tutkimustulokset on jo julkaistu muualla, mutta
se ei estäne lukijan hieman parempaa huomioon ottamista.

Tapaustutkimusta ja taloushistoriaa



Kuva: Joachim Beuckelaer: Neljä elementtiä, Vesi., 1569, National Gallery,
Lontoo.

Kirsi Salosen artikkeli Turun tuomiokapitulissa ja Rooman kuuriassa, Petrus
Benedictin virkakiista 1400-luvun lopulla edustaa Suomen oloissa lähteiden
vajavaisuuden vuoksi valitettavan harvinaista case study – tyyppistä
keskiajan tutkimusta. Siinä keskiöön nostetaan yksi virkakiista ja sen
huolellisen käsittelyn avulla pyritään sanomaan jotakin yleistä 1400-luvun
loppupuolen kirkosta. Salonen on käsitellyt Petrus Benedictin tapausta jo
aikaisemmassa tuotannossaan, mutta tämän artikkelin tekee erilaiseksi
keskittyminen nimenomaan Petrus Benedictin tapaukseen sekä yksi uusi Sacra
Romana Rotan arkistosta löytynyt, todennäköisesti tapaukseen liittyvä
asiakirja.  En puutu artikkelin sisältöön sen enempää, sillä lukijalla on
oikeus seurata tapauksen kehitystä tietämättä etukäteen lopputulosta.
Riittää kun todetaan, että Salonen on Suomen johtava Vatikaanin arkistojen
lähdemateriaalin ja kanonisen oikeuden asiantuntija, mikä näkyy artikkelin
asiantuntevasta ja ylitulkintoja välttävästä kirjoitustavasta.

Suvianna Seppälän artikkeli Valkonahat ja lohitynnyrit, Turun piispan
taloudellinen asema keskiajalla on luonteva siirtymä Salosen
virkakiista-artikkelista syvemmälle taloushistorian maailmaan. Artikkeli
rakentuu pitkälti aiemman tutkimuksen pohjalle ja antaa hyvän käsityksen
Turun piispan taloudellisesta asemasta – jos lukija sattuu olemaan
asiantuntija. Tavalliselle lukijalle tieto siitä, että Turun piispanpöydän
vuotuiset verotuotot vuonna 1549 olivat yhteensä 8002 markkaa, ei kerro
yhtään mitään. Paremman kuvan saisi jos kerrottaisiin esimerkiksi, että
samaan aikaan suurin mahdollinen sakko oli 40 markkaa ja se vastasi suurin
piirtein maatilan hintaa. Tämän kaltainen ammattisanastolla operoiminen on
vanhemman Suomen historian tutkijoiden ammattitauti. Lukija joutuu lähes
poikkeuksetta itse päättelemään mitä mahtavat tarkoittaa lästi, koukku,
panni, äyrityinen jne.

Riitta Laitisen artikkelin Sopeutumattomat. Kaupungista karkottaminen ja
karkotetut 1600-luvun Turussa myötä kirja liukuu uuden ajan puolelle ja
kauemmas allekirjoittaneen kompetenssista arvioida sitä. Laitinen aloittaa
artikkelinsa kontekstoimalla karkotusrangaistuksen eurooppalaiseen yhteyteen
ennen kuin ryhtyy analysoimaan sitä Turussa. Kontekstoinnin tulos näyttäisi
olevan, että käytännössä mikä tahansa yhteisön silmissä ei toivottu teko
saattoi jossain päin Eurooppaa johtaa karkotukseen. Karkotus oli siis keino
pitää vääränlaiset henkilöt ja ammatit loitolla kaupungeista. Karkotus oli
siis, Laitisen sanoin, keino toteuttaa ”ihanteellista kaupunkia.”

Laitisen artikkeli käsittelee kiehtovaa aihetta ja on hyvin kirjoitettu. Myös
hänen johtopäätöksensä karkotusrangaistuksen luonteesta kaupunkilaisten ja
ulkopuolisten rajaa terävöittävänä toimenpiteenä näyttää järkevältä.
Ainoa pieni puute on se, että Laitinen käyttää taustoittavana
kirjallisuutena vain varhaisen uuden ajan tutkijoiden teoksia. Niiden
kirjoittajien tietämys keskiajan tilanteesta on usein puutteellinen. Niinpä
Laitinen, tutkimuskirjallisuuteen vedoten, toteaa, että jako oikeutettuihin ja
ansiottomiin köyhiin tunnettiin 1400-luvulta lähtien (s. 108). Todellisuudessa
se tunnettiin jo 1200-luvulla, ellei jopa aikaisemmin. Tämä huomio ei
kuitenkaan vähennä Laitisen erinomaisen artikkelin arvoa.

Satu Lidmanin artikkeli Hauraus vai haureus? Naisen seksuaalisuus maallisessa
oikeudenkäytössä käsittelee maallisten tuomioistuimien suhtautumista
sukupuolirikoksiin keskiajalta 1600-luvun loppupuolelle. Artikkeli on hyvin
kirjoitettu ja Lidman tuntee hyvin myös kansainvälisen vertailuaineiston, jota
vastaan tilannetta Turussa peilataan kiitettävästi. Lidman esittää myös
mielenkiintoisia huomioita siitä miten varhaisen uuden ajan oikeudenkäytölle
tyypilliset asenteet elävät osittain rikoslaissa. Esimerkiksi ajatus siitä,
että raiskauksen uhrin pitää ruumiillaan jotenkin pystyä todistamaan
rikoksen tapahtuneen, on ilmeinen historiallinen jatkumo 1600-luvun
oikeudenkäytöstä.

Auli Bläuerin artikkeli Luita ja mustetta. Eläimiä Turussa arkeologisen
aineiston ja kirjallisten merkintöjen valossa pohjautuu suurelta osin, kuten
nimestäkin voi päätellä, arkeologisissa kaivauksissa löydettyyn aineistoon.
Yhdistämällä arkeologisten kaivausten tuottamaan materiaaliin kirjallista
lähdeaineistoa Bläuer onnistuu esittämään varsin monipuolisen kuvan
eläimellisestä Turusta. Osa tästä informaatiosta on kaikessa
arkipäiväisyydessään tuoretta ja yllättävää. En muista mistään
lukeneeni aikaisemmin, että Turussa on saatettu syödä koiran lihaa tai että
kaupungissa pidettiin kissoja turkishattujen raaka-aineiksi.



Saarnatuolien merkityksestä

Tuija Tuhkasen artikkeli Turun tuomiokirkon tuhoutuneet saarnatuolit on
arvostelijan subjektiivisen näkemyksen mukaan yksi tämän kokoelman
kiinnostavimmista ja oivaltavimmista artikkeleista. Puisen rakentamisen,
tulipalojen, reformaatioajan vandalismin, sotien ja monien muiden syiden vuoksi
Suomessa on säilynyt vanhaa rakennuskantaa ja esineistöä vähemmän kuin
monessa muussa Euroopan maassa. Toisinaan menneisyyden esineellistä
kulttuurihistoriaa voidaan kuitenkin rekonstruoida inventaarien ja muiden sen
kaltaisten lähteiden avulla.

Artikkelinsa alkupuolella Tuhkanen käsittelee varsin tyhjentävästi, ei
pelkästään Turun, vaan koko Suomen keskiaikaiset saarnatuolit. Mainintansa
saavat niin kirkkojen sisällä olleet kannettavat saarnatuolit kuin
ulkosaarnatuolit ja hautausmaalle pystytetyt saarnatuolitkin.  Lukuun ottamatta
ulkosaarnatuoleja näitä ei keskiajalta ole säilynyt vaikkakin Tuhkanen
spekuloi sillä mahdollisuudella, että osa kuorituolin kappaleiksi tulkitusta
puutavarasta olisi hyvinkin voinut kuulua lukupulpettiin.

Tuhkanen kirjoittaa: ”Kun luterilaisen opin myötä saarnasta tuli keskeinen
osa jumalanpalvelusta, saarnatuolin merkitys kirkkotilassa korostui.” Tämä
lause heijastelee Suomessa pitkään vallalla ollut tunnustuksellisesti
värittynyttä kirkkohistorian tutkimusta. Kansainvälisen saarnatutkimuksen
kaikkialla vahvistama tosiasia on, että kansankielinen, joko evankeliumi- tai
epistolatekstiä kommentoiva saarna oli oleellinen osa myös katolisessa
messussa – myös Turun hiippakunnassa. On totta, että reformaation myötä
kirkkoihin tulivat kiinteät saarnatuolit, mutta tämä johtui enemmän
kuoriaidan poistamisesta kuin saarnan merkityksen erityisestä korostumisesta.

Kun Tuhkanen pääsee varsinaiseen aiheeseensa eli Turun tuomiokirkon
hävinneiden saarnatuolien kuvaukseen, tekee hän sen taitavasti ja
perusteellisesti. Etenkin kuvaus Henrik Flemingin lahjoittamasta, vuonna 1650
valmistuneesta saarnatuolista on kiinnostava niin taidehistoriallisesti kuin
teologisestikin ajateltuna. Tuhkasen lähteenään käyttämä ylioppilas Petrus
Gylleniuksen päiväkirjan kuvaus niin hyvä, että kadonneen saarnatuolin voi
sen perusteella miltei nähdä silmiensä edessä.

Kokoelman kaksi viimeistä artikkelia Reima Välimäen ”Uusi Turku
tupineen”. Hilda Huntuvuoren (1887 – 1968) historialliset romaanit ja kuva
varhaiskeskiajan Turusta sekä Hannu Salmen Katarina ja sadan miekan mies.
Keskiajan ja uuden ajan alun elokuvallinen Turku poikkeavat muusta teoksesta
siten, että ne eivät käsittele varsinaisesti Turun kaupungin historiaa, vaan
taiteen keinoin myöhemmin tuotettuja representaatioita.  

Välimäki käyttää artikkelissaan Huntuvuoren historiallisia romaaneja,
joiden antama kuva Turun menneisyydestä on nykytutkimuksen valossa
vähintäänkin arveluttava, esimerkkinä siitä, kuinka juuri
itsenäistyneessä Suomessa kansallista projektia ja menneisyyskuvaa
rakennettiin historiatietoisuuden kautta. Hän osoittaa, ammattihistorioitsijan
näkökulmasta suorastaan masentavalla tavalla, kuinka vähän akateeminen
historiantutkimus pystyy kansan syvien rivien keskuudessa kiveen hakattuja
historiankäsityksiä horjuttamaan. Opettajat ja kaunokirjallisuuden tuottajat
näyttävät olevan immuuneja tutkimustiedolle ja he levittävät
historiakulttuuria oppilailleen ja lukijoilleen.

Vaikka Välimäki rajoittuu yhteen tapaukseen, olisi olennaisesti
samansuuntaisiin tuloksiin päädytty tutkimalla vaikkapa Viljo Raudan Eerik
XIV:n aikaan sijoitettuja Alexandre Dumas – pastisseja tai Santeri Ivalon
historiallisia romaaneja. Niin tai näin, suppeana case studynakin Välimäen
artikkeli on kiinnostavaa luettavaa. Olisi suotavaa, että lukijoiden joukkoon
eksyisi muutama historian opettajakin.

Hannu Salmi kuvaa esittelee artikkelissaan suomalaista historiallista elokuvaa
ensin yleisesti ja kvantitatiivisesti ja sitten paneutuen muutamaan edustavaan
elokuvaan, joissa Turku esiintyy keskeisenä miljöönä. Salmen asiantuntemus
niin kotimaisen elokuvan historian kuin ulkomaisten esikuvienkin osalta, tekee
artikkelista nautittavan. Lukukokemuksen tuomaa iloa ei mitenkään hälvennä
se, että Salmen tieteellisen viileää analyysiä voi peilata omia hämäriä
muistikuviaan vasten siitä minkälaisen reaktion Sadan miekan mies televisiosta
nähtynä herätti historiasta kiinnostuneessa pikkupojassa.

Kokonaisuutena arvioiden Turun tuomiokirkon suojissa on korkeatasoinen
artikkelikokoelma, josta jokainen Turun historiasta, ja miksei laajemminkin
Suomen vanhemmasta historiasta, kiinnostunut löytää varmasti jotakin
mielenkiintoista. Kuten aina tämän kaltaisissa artikkelikokoelmissa,
yksittäisten kirjoitusten taso ja tieteellinen anti vaihtelevat, mutta ilokseen
voi todeta, että tähän kirjaan ei sisälly ainoatakaan pohjanoteerausta, vaan
artikkelit vaihtelevat ihan mukavan ja erinomaisen välillä. Entäpä sitten
tämän artikkelin otsikossa esitetty kysymys? Vastaus näyttäisi olevan, ettei
Turkua voi historiallisesti irrottaa muusta Suomesta, sillä monet kokoelman
artikkeleista eksyvät – ja hyvä niin – myös Turun ulkopuolelle.  

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/