[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Tietokirjakäännökset kansallista kulttuuria rakentamassa

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Jouni Huhtanen <jouni.huhtanen at gmail.com> FM, Jatko-opiskelija, Aate- ja
oppihistoria, Oulun yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Paloposki, Outi; Riikonen, H. K. (toim.): Suomennetun tietokirjallisuuden
historia 1800-luvulta 2000-luvulle. SKS, 2013. 766 sivua.


Tietokirjakäännökset kansallista kulttuuria rakentamassa
---------------------------------------------------------

Suomennetun tietokirjallisuuden historia on merkittävä tietoteos, joka
esittelee eri alojen suomennettuja tietokirjoja ja tutkimuksia, kääntämiseen
liittyviä ongelmia sekä suomalaisen kirjallisen kulttuurin kehitystä
kääntämisen ja tietokirjakäännösten osalta. Teoksen parasta antia on se,
ettei se ole yksioikoinen luettelo käännetyistä tietokirjoista ja niiden
tekijöistä, vaan aito sosiologinen ja historiallinen tutkimus suomennettujen
tietokirjojen asemasta osana kansallisen sivistyksen, kulttuurielämän,
kustannustoiminnan ja koulutuksen kehitystä.

Suomennetun tietokirjallisuuden historia tarjoaa monipuolisen kuvan sekä
tietokirjakääntämisen historiallis-institutionaalisesta kehityksestä
1800-luvulta 2000-luvulle että alan keskeisten toimijoiden – ennen kaikkea
kääntäjien ja kustantajien – ansioista. Teosta täytyy kiittää
ensisijaisesti siitä, että sen tekijät ovat malttaneet rajata aiheensa
tarkasti ja kirjoittaa valitsemistaan näkökulmista täsmällisesti
argumentoiden. Aiheen ja aineiston laajuudesta huolimatta teos etenee
johdonmukaisesti eikä sisällä häiritsevää päällekkäisyyttä tai
epäjohdonmukaisuutta.

Tutkimuksen selkeys ja luettavuus perustuvat osaltaan siihen, että teksti on
ryhmitelty neljään temaattiseen osaan ja toteutettu lyhyinä artikkeleina.
Ensimmäinen osa ”Suomentajat kielen kehittäjinä ja tiedon välittäjinä”
sisältää käännösten taustoja ja kehityslinjoja 1800-luvun alusta
1900-luvun puoliväliin unohtamatta keskeisiä kääntäjiä August Ahlqvistista
ja Elias Lönnrotista Eino Suolahteen ja Oiva Talvitiehen. Toinen ja
sivumäärältään laajin osa ”Suomennoksia eri tieteenaloilta” esittelee
puolestaan yksilöllisemmin humanististen tieteiden, sosiaalitieteiden,
psykologian, luonnontieteiden ja tekniikan sekä elämäkertakirjallisuuden
piirissä tuotettuja käännöksiä.

Kolmas osa ”Erillisnäkökulmia tietokirjallisuuden suomennoksiin” avaa
käsityksiä kuvittamisen ja kuvatoimittamisen historiasta, lapsille ja nuorille
suunnattujen tietokirjakäännösten kehityksestä, suurteosten ja teossarjojen
kääntämisestä sekä tietokirjojen kritiikistä. Neljäs ja viimeinen osa
”Tietokirjallisuuden suomentamisen nykyhetki ja tulevaisuus” esittää
puolestaan käännöstyön viimeisimpiä saavutuksia ja ongelmakohtia suunnaten
huomion myös suomentamatta jääneisiin teoksiin. Ensisilmäyksellä
sisällysluettelo vaikuttaa hätiköidyltä, mutta lähempi tarkastelu osoittaa,
että kronologinen ja temaattinen esitystapa limittyvät suhteellisen mukavasti
toisiinsa ja teosta on laajasta aineistomäärästä huolimatta helppo
lähestyä. Varsinaisten tutkimusartikkelien lisäksi teksti sisältää
pienoisartikkeleita yksittäisistä käännösteoksista sekä henkilökuvia
keskeisistä kääntäjistä.

Muutamia huomioita teoksen sisällöstä ja muodosta

Suomennetun tietokirjallisuuden historia on ensimmäinen laajamittainen selvitys
käännetystä tietokirjallisuudesta ja se sisältää huomattavan määrän
yksityiskohtia eri tieteenaloilla tuotetuista käännöksistä ja niiden
tekijöistä. Tässä ei ole tarkoituksenmukaista tai mahdollista käydä läpi
teoksen kaikkia nyansseja, joten kiinnitän huomiota vain joihinkin
yksittäisiin seikkoihin.

Teos alkaa H. K. Riikosen avauspuheenvuorolla, joka selvittää tietokirjan,
tiedekirjan ja asiaproosan rajankäynnin ongelmia. Suomennetun
tietokirjallisuuden historiassa ”tietokirjallisuudella” ymmärretään
suomennettuja tieteellisiä teoksia, yleistajuisia tietokirjoja, lapsille ja
nuorille tarkoitettuja tietokirjoja, oppikirjoja, opaskirjoja ja oppaita,
elämäkertoja, esseistiikkaa ja pamfletteja. Näin laajasti ymmärrettynä
tietokirjallisuus saattaisi muodostua ongelmaksi nimikkeiden lisääntyessä
räjähdysmäisesti varsinkin 1900-luvun loppupuoliskolta lähtien, mutta
teoksen tarkoituksena ei ole luetella kaikkia mahdollisia suomeksi
käännettyjä tietokirjoja, vaan esittää kultakin tieteellisen kirjoittamisen
alalta ainoastaan havainnollisia malliesimerkkejä ja erikoisuuksia. Toisaalta
on syytä huomata, että tietoteoksella voi olla monenlaisia julkaisumuotoja
painetusta kirjasta videokasetteihin ja verkkojulkaisuihin. Suomennetun
tietokirjallisuuden historia keskittyy kuitenkin pelkästään painettuihin
kirjoihin. Teos täydentää tässä mielessä hyvin SKS:n vuonna 2007
julkaisemaa teosta Suomennoskirjallisuuden historia 1–2 (päätoimittaja H. K.
Riikonen).

Suomennetun tietokirjallisuuden historia täyttää asettamansa tavoitteet
mielestäni hyvin. Teos pyrkii osoittamaan suomennosten arvon kirjallisuus-,
oppi- ja kulttuurihistoriallisesti ja tarjoamaan tietokirjojen suomennoksista
sekä ”historiallisen esityksen” että ”aloittain etenevän katsauksen”.
Huomionarvoista on, että kirjoittajat ovat pitäneet mielessään tieteellisen
kirjoittamisen ja kääntämisen, tiedonvälityksen ja kirjallisen kulttuurin
yhteydet muuhun yhteiskunnalliseen toimintaan. Artikkelit tarjoavat hyvän
käsityksen siitä, miten käännökset ovat suhteutuneet lehdistön ja
kritiikin historiaan, koulu- ja yliopistolaitoksen kehitykseen, kirjapainotaidon
ajallisiin muutoksiin sekä kansansivistykseen ja valistustyöhön kaikessa
laajuudessaan.

Mainittakoon teoksen sisällöstä joitain yksityiskohtia. Kuten todettua
tärkeää teoksessa on se, että kirjoittajat ovat kytkeneet käännöstekstien
maailman niiden historialliseen ja yhteiskunnalliseen kontekstiin. Esimerkiksi
Tuija Laine esittelee artikkelissaan ennen 1800-lukua suomennetun
tietokirjallisuuden luonnetta ja painottaa aapisten, katekismusten,
kirkkokäsikirjojen ja muun uskonnollissävytteisen kirjallisuuden merkitystä
osana kansanvalistusta ja sivistystoimea. Yhtä huomionarvoinen on Urpo Kovalan
kirjoittama 1800-luvun kustannustoimintaa ja suomennetun tietokirjallisuuden
yhteiskunnallista kehitystä käsittelevä artikkeli. Kovalan lisäksi
kustannustoiminnan laajentumista ja ammattimaistumista käsittelee Outi
Paloposki G. W. Enlundin kustantamon historiaa käsittelevässä tekstissään.
Lisäksi 1900-luvun osalta kustantamisen historiaa pohtii vielä Pirjo
Hiidenmaa. Hänen esityksensä sisältää suurten kustannustalojen historian
lisäksi kiinnostavia huomioita osin jo unhoon painuneista pienkustantamoista,
joilla oli vuosisadan alussa oma roolinsa erityisesti marginaalisten
erityisalojen tietokirjajulkaisijoina.

Terminologia keskeisenä ongelmana

1800-luvun tietokirjallisuuden kääntämisen ehkä keskeisin ongelma oli
kotimaisen terminologian kehittäminen ja yhdenmukaistaminen kansainvälisen
taksonomisen järjestelmän kanssa. Kaarina Pitkänen-Heikkilä käsittelee
tätä aihetta laajasti ja esittää Elias Lönnrotin ja muiden 1800-luvun
kääntäjien asemaa tieteellisen terminologian kehittäjinä. Artikkeli tarjoaa
hyvän käsityksen sekä varhaisissa eläintieteellisissä että
kasvitieteellisissä teoksissa esiintyvien käsitejärjestelmien kehityksestä.

Luonnollisesti Suomennetun tietokirjallisuuden historian sisällöllisesti ja
sivumääräisesti laajimman kokonaisuuden muodostaa teoksen toinen osa eli
”Suomennoksia eri tieteenaloilta”. Painopistealueina ovat humanistiset
tieteet ja yhteiskuntatieteet, luonnontieteet ja tekniikka sekä
elämäkerrallinen ja omakohtainen kirjallisuus. Lukijalle tarjotaan selkeä
käsitys käännöskirjallisuutemme kentän laajuudesta ja temaattisesta
monimuotoisuudesta varsinkin 1900- ja 2000-lukujen osalta. Artikkeleista
huomattavan osan on kirjoittanut Riikonen, joka esittelee pääasiassa taiteiden
tutkimusta, kirjallisuushistoriaa sekä Suomen ja Venäjän välisiä suhteita
käsitteleviä käännöksiä. Tuomo Aho puolestaan kirjoittaa monipuolisesti
teologisesta ja uskontotieteellisestä, filosofisesta ja yhteiskunnallisesta
käännöskirjallisuudesta.

Teoksen toinen osa on niin laaja, ettei tässä ole mahdollista käydä sitä
yksityiskohtaisesti läpi. Mainittakoon vielä muutama keskeinen teksti
edellisten lisäksi. Pia Mänttäri esittelee historiantutkimusta
kansakoululaitoksen synnystä (1840-luku) alkaen. Artikkeli sisältää koulun
historiakirjojen lisäksi monipuolisen kattauksen käännettyjä
maailmanhistorioita, suuria historian selitysyrityksiä, historian metodologian
ja filosofian esityksiä sekä ulkomaisia näkökulmia Suomen historiaan.
Lisäksi Mänttäri sivuaa tekstissään moninaisia historiallisia tietosarjoja,
jotka muodostavat oman erityisen käännöskirjallisuuden lajinsa. Samaa aihetta
käsittelee Riikonen hieman myöhemmin tekstissään ”Suurteoksia ja
teossarjoja”. Kustantajien ulkomaisen materiaalin varassa tuottamat laajat
historiatietosarjat ja tietosanakirjat kuten Carl Grimbergin Kansojen historia,
22-osainen Otavan suuri maailmanhistoria ja WSOY:n Spectrum ovat olleet
epäilemättä laajuudeltaan suuritöisiä käännösprojekteja, joiden yhden
perustavan ongelman on muodostanut kansainvälisen tiedon soveltaminen
kansallisiin tarpeisiin.

Edellä mainittujen artikkelien lisäksi on syytä mainita Tiina Arppen lyhyt
mutta huomionarvoinen ”Filosofian kääntämisen erityiskysymyksiä”, joka
valaisee esimerkkien avulla kääntämisen käsitteellisiä ja teknisiä
seikkoja. Arppen mukaan kääntämisen yksi keskeinen ongelma on siinä,
etteivät erikieliset käsitteet ole merkityksiltään samanarvoisia sen
enempää historiallisesti kuin semanttisesti. Tästä syystä käännös olisi
syytä tehdä aina alkuperäiskielestä, mutta toisinaan vielä nykyisin saattaa
törmätä suomennoksiin, jotka on laadittu jonkin välikielen kautta
perustamatta käännöstekstiä alkuperäismateriaaliin.

Monipuolinen kuva runsaudesta

Suomennetun tietokirjallisuuden historian toinen osa painottaa humanistisen ja
yhteiskunnallisen kirjallisuuden lisäksi jokseenkin vahvasti
kasvatustieteellisen kirjallisuuden asemaa osana käännöskirjallisuuden
varhaista perinnettä. Anne-Maria Latikka esittää artikkeleissaan
kasvatustieteellisen ja psykologisen kirjallisuuden kehityslinjoja 1800-luvulta
näihin päiviin. Merkillepantavaa on, että etenkin ensin mainitulla oli
välitön suhde pikemminkin uskonnolliseen kirjallisuuteen ja
kansanvalistustyöhön kuin varsinaiseen tieteelliseen oppialaan. Lisäksi
kummankin piirissä käännöksiä tuotettiin varsinkin alkuvaiheessa huomattava
määrä saksasta, vaikka meillä oli vanhastaan käytetty käännösten pohjana
usealla tietokirjoittamisen alalla ruotsinkielisiä alkuperäisteoksia.

Suomennetun tietokirjallisuuden historian pääpaino tuntuu olevan humanististen
ja yhteiskunnallisten tietokirjojen esittelyssä, mutta luonnontieteet saavat
kiitettävästi näkyvyyttä toisen osan lopussa. Riikonen ja Sari Kivistö
esittelevät lääketieteen ja terveydenalan kirjallisuutta, Latikka
kognitiivista neurotiedettä sekä Kalevi Koukkunen ja Osmo Pekonen matematiikan
alalla tuotettujen tietokirjakäännösten kehitystä. Ei ole syytä jättää
mainitsematta myöskään Tapio Markkasen tähtitiedettä ja fysiikkaa
käsittelevää kirjoitusta, Ahon kemian esitystä, Riikosen maantieteellisen
kirjallisuuden selostusta ja Anto Leikolan biologian esitystä. Lisäksi Tiina
Päivärinne esittelee teknologian piirissä tehtyjä tietokirjasuomennoksia,
Päivi Kosonen omaelämäkerrallista kirjallisuutta ja Kivistö eri alojen opas-
ja tietokirjoja. Viimeksi mainittu laji ei sisällä ainoastaan eläintenhoidon
tai maa- ja metsätalouden oppaita, vaan suomeksi alettiin kääntää
suhteellisen varhain myös muotia, kauneudenhoitoa ja erilaisia sisustus- ja
harrastekirjoja. Kaiken kaikkiaan Suomennetun tietokirjallisuuden historia
tarjoaa monipuolisen kuvan sekä tieteellisen käännöskirjallisuuden alojen
runsaudesta että niissä tapahtuneista ajallisista muutoksista.

Teoksen kolmannessa osassa näkökulma siirtyy selvemmin tietokirjallisuuden
materiaalis-muodollisiin seikkoihin sekä varsinaisen tieteellisen
kirjoittamisen ulkopuolisiin erityislajeihin. Osion avaa Veikko Kallion katsaus
kuvituksen ja kuvittamisen historiaan, minkä jälkeen Niklas Bengtsson
esittelee lapsille ja nuorille suunnatun tietokirjallisuuden varhaisvaiheita ja
sisällön moninaisuutta. Lajin kannalta mielenkiintoisena yksityiskohtana
mainittakoon, että alankomaalaisen humanistin Erasmus Rotterdamilaisen
(1469–1536) nuorisolle suunnattu käytösopas Libellus Aureus de Civilitate
Morum Puerilium (1530) suomennettiin tiettävästi ensimmäisen kerran niinkin
varhain kuin vuonna 1665. Lapsille ja nuorille oli tarjolla jo 1800-luvun
lopulla monenlaisia käännettyjä matkakirjoja ja maantieteellisiä kuvauksia,
ei ainoastaan perinteistä uskonnollissävytteistä tietokirjallisuutta.

Tietokirjallisuudesta ja sen käännöksistä on jokseenkin mahdoton puhua
ottamatta huomioon teosten vastaanottoa. Tätä aihetta käsittelee Paloposken
ja Riikosen artikkeli ”Suomennetun tietokirjallisuuden kritiikistä”, joka
esittää kritiikin monimuotoisuuden yleisiä näkökohtia 1800-luvulta
lähtien. Maamme pienuudesta ja sivistyneistön vähyydestä huolimatta
lehdistö oli huomattavan kehittynyt jo 1800-luvun lopulla. Kirjallisen
kuukausilehden, Valvojan, Virittäjän ja muiden varhaisten kirjallisuus- ja
yleisaikakauslehtien sivuilla esitetyt arvostelut olivat omiaan levittämään
tietoa saatavilla olevasta käännöskirjallisuudesta ja sen hyötyarvoista.

Suomennetun tietokirjallisuuden historian kolme ensimmäistä osaa täyttävät
hyvin tekijöiden pyrkimyksen tarjota tietokirjakäännöksistä sekä
historiallinen että alakohtainen esitys. Teoksen neljäs ja viimeinen osa
sisältää puolestaan eräänlaisen kustannuspoliittisen selonteon
tietokirjakäännösten nykytilasta ja tulevaisuudesta. Osion avaa Janna
Kantolan analyysi tietokirjallisuuden ja sen suomentamisen
tulevaisuudennäkymistä. Kantola peilaa alan kehitystä tietokirjojen
kansalliseen ja kansainväliseen tuotantoon sekä uusien medioiden ja
jakelukanavien tarjoamiin mahdollisuuksiin. Hänen mukaansa teknologinen kehitys
ei ole toistaiseksi vaikuttanut lukemisen käytäntöihin niin voimakkaasti kuin
vuonna 2001 julkaistussa Kirja 2010 -teoksessa ounasteltiin, mutta kenttä on
epäilemättä liikkeessä ja monet Googlen ja Project Gutenbergin tapaiset
kirjojen ilmaisjakelua harjoittavat kanavat tulevat jatkossa vaikuttamaan myös
käännettävien tietokirjojen nimikemääriin ja sisältövalintoihin.

Käännetyllä tietokirjallisuudella on tästä huolimatta yhä kysyntää.
Teoksen päättää Riikosen artikkeli ”Tietokirjallisuuden suomennosten
viiveitä, puutteita ja aukkojen täydennyksiä”. Teksti tarjoaa huomioita
varsinkin humanistisen kirjallisuuden alalla joko kokonaan kääntämättä
jääneistä tai huomattavan myöhään käännetyistä teoksista.
Käännettäväksi suositeltavia teoksia esitellessään Riikonen tukeutuu
erilaisiin kansallisiin ja kansainvälisiin kirjalistoihin. Ensimmäisen
merkittävää kansallista kirjallisuutta esittelevän luettelon julkaisi SKS
vuonna 1870 J. V. Snellmanin esityksen pohjalta. Toinen kansallinen listaus
perustui Parnasso-lehden vuonna 1965 kustantajille ja muille kirja-alan
vaikuttajille tekemään kiertokyselyyn. Kansainvälisesti merkittävin lienee
yhdysvaltalaisen National Review -lehden esittämä sadan tietokirjan luettelo.
Riikosen mukaan ainoastaan noin neljännes tämän listan teoksista on
suomennettu.

Vaikka monet tieteen ja tieteellisen kirjoittamisen 1800- ja 1900-lukujen
klassikot – lähtien Darwinin Lajien synnystä ja päätyen Thomas S. Kuhnin
Tieteellisten vallankumousten rakenteeseen ja P. S. Snow’n Kahteen kulttuuriin
– on saatu suomeksi, on kääntäjillä vielä työsarkaa yllin kyllin.
Edellä mainittujen listojen lisäksi Riikonen esittää kuusitoista
käännettäväksi suositeltavaa humanistista teosta alkaen Erich Auerbachin
teoksesta Dante als Dichter der irdischen Welt (1929) ja päätyen Harald
Weinrichin teokseen Wege des Sprachkultur (1985). Artikkelin sanoma on selvä
huolimatta siitä, ettei Riikonen sano sitä kovin selvästi ääneen: vaikka
monet tieteelliset klassikot on saatavissa ja luettavissa alkuperäiskielisinä,
olisi niiden suomeksi kääntäminen yhtäältä suomenkielisen tieteellisen
sanaston kehityksen ja toisaalta kansallisen kirjallisuuden rikastuttamisen
vuoksi suotavaa ellei jopa välttämätöntä.

Tieteellistä tutkimusta ja luovaa tietokirjoittamista



Suomennetun tietokirjallisuuden historia tarjoaa hyvän kuvan tieteelliseksi
luettavan käännöskirjallisuuden kehityksestä Suomessa. Se todistaa, että
1800-luvun uskonnollisesti sävyttyneen valistuskirjallisuuden, aapisten,
maatalousoppaiden ja muun käyttökirjallisuuden oheen alkoi muodostua
suhteellisen nopeasti uudenlaisia tiedonaloja ja tieteellisen kirjoittamisen
perinteitä yhteiskunnan rakenteiden muuttuessa ja talouden kehittyessä
1800-luvun lopulta lähtien. Toisaalta teos nostaa esiin kirjakulttuurin
kehityshistorian, jossa taloudelliset suhdanteet sekä sodat ja muut
poikkeustilat ovat vaikuttaneet käännöskirjallisuuden tuotantomääriin ja
sisältöihin. Mainittakoon lisäksi, että tutkimus sisältää
pienoiselämäkerrat merkittävistä tieteellisen kirjallisuuden kääntäjistä
1800-luvulta näihin päiviin sekä huomioita kääntämisen teknisistä ja
tyylillisistä erityisseikoista – kirjoittajinaan edellä mainittujen lisäksi
Susanna Aaltonen, Anna Ikävalko, Pekka Kujamäki, Joel Kuortti, Kati Launis,
Anne Mäntynen ja Maija Paavilainen.

Suomennetun tietokirjallisuuden historia on helposti lähestyttävä tietokirja
ennen kaikkea siksi, että se muodostuu suhteellisen lyhyistä temaattisista
artikkeleista, jotka voidaan lukea myös yksittäisinä teksteinä. Tässä
mielessä ongelmia ei tuota edes se, että tekstit viittaavat paikoin samoihin
käännösteoksiin ja sisältävät jonkin verran samansuuntaisia aiheita ja
päällekkäisyyttä. Artikkelit ovat kauttaaltaan hyvin kirjoitettuja ja
sisällöllisesti korkeatasoisia. Teos on painoasultaan – sekä tekstin että
kuvituksen suhteen – selkeä eikä kaksipalstaisuus tee siitä ylettömän
raskasta lukukokemusta. Lopputulos on vaikuttava; tutkimuksesta on jokseenkin
mahdoton löytää moitittavaa sen enempää sisällön kuin muodon suhteen.

Toimittajien mukaan Suomennetun tietokirjallisuuden historia on tarkoitettu
”palvelemaan kääntäjiä, käännöstieteen ja suomen kielen sekä
kirjallisuus-, oppi- ja kulttuurihistorian tutkijoita ja harrastajia sekä
tietokirjallisuuden lukijoita ja kaikkia tietokirjallisuudesta
kiinnostuneita”. Teokselle voi povata pitkää ikää ja monipuolista
käyttöä myös siksi, että se sisältää erittäin hyvät ja tarkat
lähdeviitteet sekä asianmukaisen lähdeluettelon ja henkilöhakemiston.
Aineiston laajuudesta ja sivumäärästä huolimatta teoksen käyttö on helppoa
ja tieto on löydettävissä vaivattomasti. Myönnettävä on, että
tieteelliselle kirjoittamiselle asetetut täsmällisyysvaatimukset ja
esseemäisen tietokirjoittamisen sujuvuus yhdistyvät tässä tietoteoksessa
erittäin hienolla tavalla toisiinsa. Jos muistan oikein, oli Suomennetun
tietokirjallisuuden historian tarkoitus päästä julkisuuteen jo syksyllä
2010, mutta ilmeisesti erinäisten teoksen kirjoittamiseen ja toimittamiseen
liittyneet hankaluudet lykkäsivät julkaisua reilulla kolmella vuodella.
Tällä seikalla ei ole lopulta suurta merkitystä, sillä tätä hienoa
tietoteosta kannatti todella odottaa.

 

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/