[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Kattava tutkimus kaupungista, jossa kaikki muuttui suomalaisten tultua

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Helena Pilke <helena.pilke at helsinkinet.fi> tietokirjailija, FT, Helsinki
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Kulomaa, Jukka: Äänislinna. Petroskoin suomalaismiehityksen vuodet 1941-1944.
SKS, 2013. 288 sivua.


Kattava tutkimus kaupungista, jossa kaikki muuttui suomalaisten tultua
---------------------------------------------------------

Jukka Kulomaan teos Petroskoin suomalaismiehityksen ajasta on toistaiseksi
monipuolisin ja tarkin tutkimus siitä erikoislaatuisesta yhteisöstä, joka
Karjalan tasavallan pääkaupunkiin muodostui lokakuun 1941 ja kesäkuun 1944
välillä.

Historiallisia tutkimuksia -sarjaan kuuluva Jukka Kulomaan teos Äänislinna.
Petroskoin suomalaismiehityksen vuodet on ilmestynyt ensimmäisen kerran jo
vuonna 1989, jolloin sarjaa kustansi vielä Suomen Historiallinen Seura.
Uusintapainoksen on ottanut SKS, jolle sarjan julkaisuoikeudet siirtyivät
vuosituhannen vaihteessa, ja se on täysin muuttamaton – alkusanojen
päiväystä myöten.

Kulomaa aloittaa kahdella kirjallisella lainauksella. Toinen on lukijalle tuttu
Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan sivuilta: siinä väsyneet
suomalaissoturit näkevät ”Petrosavoskin” siintelevän isänmaan
aamunkoitossa. Toisessa Olavi Paavolainen, joka on ensimmäisten TK-miesten
joukossa kiirehtinyt edellisenä päivänä vallattuun Petroskoihin, kuvailee
savuavaa kaupunkia ja suomalaissotilaita, jotka kalpein mutta päättäväisin
kasvoin lastautuvat Ääniselle lähteviin syöksyveneisiin. Järvi lainehtii
arktisena ja mustansinisenä. Paavolaisen teksti, sodan aikana lehdissäkin
julkaistu, on Synkästä yksinpuhelusta.

Tämän jälkeen tehdään nopea sukellus kaupungin menneisyyteen. Pietari
Suuren 1700-luvun alussa perustamasta tehdaskylästä paisui hallintokeskus ja
teollisuuskaupunki, jonka kasvu oli erityisesti ensimmäisen maailmansodan
jälkeen nopeaa. Asukkaita, joista valtaosa oli venäläisiä, työllistivät
ennen kaikkea metsäteollisuus ja puunjalostus.

Suomensukuisia (siis lähinnä karjalaisia ja vepsäläisiä) ihmisiä
Petroskoissa asui puolta vähemmän kuin Karjalan muilla alueilla. Ennen
jatkosodan syttymistä kaupungissa oli noin 80 000 asukasta, mutta suomalaisten
tullessa jäljellä oli vain nelisentuhatta. Osan Neuvostoliitto oli evakuoinut
kauemmas itään, osa oli paennut esi-isien ikiaikaista tapaa noudattaen
lähialueen metsiin heti kun tiedot vihollisen – tässä tapauksessa siis
suomalaisten – tulosta kantautuivat heidän korviinsa.

Kun Kulomaa siirtyy käsittelemään suomalaismiehityksen aikaa, työskentely on
tarkkaa ja tiukasti alkuperäislähteisiin eli miehityshallinnon asiakirjoihin
perustuvaa. Tekijä huomauttaa, että kokonaiskuva on väistämättä
yksipuolinen ja se saattaa olla jopa vääristynyt: osa asiakirjoista on
jatkosodan aikana tuhottu. Venäläisiä asiakirjoja taas ei vielä 1980-luvulla
saanut käsiinsä siinä määrin kuin nykyisin. Varsin laajan ja monipuolisen
kuvan Kulomaa pystyy kaupungista silti piirtämään.

Suomensukuiset ja epäkansalliset

Jatkosodan aikana Petroskoin – tässä yhteydessä siis Äänislinnan –
siviiliväestön määrä nousi korkeimmillaan lähelle 25 000:tta henkilöä.
Suomalaisia kaupungissa oli noin 15 000, joista naisia eli lottia,
sotilaskotisisaria, työvelvollisia ym. noin 2000.



Kuva: SA-kuva, alkuperäinen kuvateksti: "Ryssäläiset naiset keskitysleirillä
viettävät aamiaistuokiota palavan rojukasan vieressä. Äänislinna
1942.04.24"

Paikallinen siviiliväestö jaettiin useampaan kategoriaan ja erottelu näkyi
kaikessa, jopa ruoka-annosten suuruudessa. Suomensukuiset saivat enemmän muonaa
kuin epäkansalliset; vasta lokakuussa 1943 eri väestöryhmien annoksia
pystyttiin tasaamaan, joskaan niitä ei koskaan pystytty jakamaan
täysimääräisinä. Ja vaikka Suomen armeijan eväissä ei etenkään
ensimmäisenä sotatalvena ollut kehumista, sotilaitten muona oli kuitenkin
monin verroin parempaa ja sitä oli paljon enemmän kuin asukkaat saivat. Hehän
olivat täysin miehittäjän varassa.

Terveydenhoidon alalla kansallinen erottelu säilyi loppuun asti ja mitä
pitempään sotaa jatkui, sitä nihkeämmäksi päämaja kävi sekä
Itä-Karjalaan suunnattujen määrärahojen että aluetta koskevan
lehtikirjoittelun ja julkisen keskustelun suhteen.

Kuten Kulomaa toteaa, Suomen sodanjohto oli varautunut alueen haltuunottoon ja
hallintaan jo ennen kuin sitä ehdittiin vallata. Sotilashallinnon organisaatio
oli valmiiksi suunniteltu; TK-miehille ja muillekin joukoille jaettiin
yksityiskohtaisia ohjeita siitä, miten asujaimistoon tulisi suhtautua.
Varuskuntakin muodostui nopeasti: jo marraskuussa 1941 paikalla oli väkeä yli
sadasta joukko-osastosta. (Ensimmäiset suomalaiset olivat marssineet kaupunkiin
lokakuun 1. päivän aamuna.)



Kuva: Ensimmäiset postimerkit myydään Äänislinnassa avatusta
postitoimistosta. Äänislinna 1941.10.20SA-kuva.

Suomalaistaminen

Tarkoitus oli liittää alue Suomeen; niinpä katujen ja paikkakuntien nimiä
alettiin suomalaistaa ja ”suomensukuisiksi” katsottuja asukkaita
rohkaistiin, ehkä jopa pakotettiin, vaihtamaan nimiään suomalaisemmiksi.
Muita asukkaita ei tulevan Suur-Suomen kansalaisiksi haluttukaan; Petroskoin
venäläiset kantoivat hihassaan punaista kangaslappua ja asuivat pääosin
siirtoleireissä. Heimohenki haiskahti erityisesti kadunnimissä: kaupungista
löytyi miehitysaikana niin Simojoen-, Kailan- kuin Sivéninkatu (tunnettujen
AKS-laisten Elias Simojoen, Elmo E. Kailan ja Bobi Sivénin mukaan).

Väestö, kielisukulaisuuteen katsomatta, näyttää suhtautuneen valloittajiin
vähintään epäluuloisesti. Suomalaisia tervehdittiin vapauttajina korkeintaan
rintamakirjeenvaihtajien teksteissä ja kuvissa. Äänisen ja koko Aunuksenkin
alueella liikkui Neuvostoliiton partisaaneja, joita asukkaiden otaksuttiin
auttavan, mutta kaupunkiin saakka heidän tuhoamisretkensä eivät yleensä
yltäneet. Viimeistään Stalingradin taistelun aikana paikallisväestön
keskuudessa alkoi liikkua huhuja ja arveluja sodan lopputuloksesta. Kulomaan
mukaan ihmisten mielipiteet erosivat selvästi iästä riippuen: nuoret pitivät
neuvostokomentoa parempana, vanhemmat toivoivat suomalaisten jäävän.

Propagandassaan suomalaiset Itä-Karjalan valloittajat korostivat sitä, että
”bolshevismi” oli merkinnyt Karjalan kansalle vain loputonta raatamista,
ainaista niukkuutta, uskonnon kieltämistä, kielellistä sortoa… Epäkohtia
riitti, ja niistä muistutettiin niin usein, että asukkaat ja osa
propagandisteistakin (=valistusupseerit) kyllästyivät, etenkin kun suomalaiset
eivät kyenneet sodan niukoissa oloissa tarjoamaan juurikaan enempää. Puutetta
oli etenkin perustarvikkeista eli ruoasta ja vaatteista. Tuhansien miesten
majoittuminen osittain tuhottuun kaupunkiin taas merkitsi paikallisille
ihmisille jo ennestään melko kehnon asumistason heikennystä.

Olisi silti väärin väittää, että suomalaisten oleskelu Itä-Karjalassa
olisi merkinnyt vain sortajan kansallisuuden vaihtumista – eikä Kulomaa
missään kohtaa tällaista edes vihjaise. Hänen neutraalista, mahdollisuuksien
mukaan mahdollisimman monesta näkökulmasta kirjoitetusta tekstistään käy
ilmi, että paljon hyvääkin saatiin aikaan.



Kuva: SA-kuva: Vakon uuden keskusmyymälän edustalla. Äänislinna 1942.04.24

Suomalaisten tukkuliikkeiden perustama Vako Oy oli varsinainen monialayritys,
sampo joka jauhoi seudulle jonkinasteista vaurautta ja tarpeellisia palveluja.
Se osti paikallisten kalastajien saaliit ja mummojen poimimat marjat ja jalosti
ne, myi elintarvikkeita, kirjoja ja vaatteita. Vakon parturit leikkasivat
sotilaiden ja siviilien hiukset, näppärimmät neitoset palkattiin
kauppaliikkeisiin myyjättäriksi.

Sadat lapset saivat opetusta suomalaisten perustamissa kouluissa – joskin
oppilaita valittaessa etualalla olivat suomensukuiset ja räikeä propaganda
näkyi jopa laskennon esimerkeissä. Kaupungissa oli kolme suomalaista pankkia,
jotka tosin palvelivat lähinnä suomalaisia – paikallisväestöllä kun ei
ollut juurikaan rahaa pankkiin pantavaksi. Rautatie vei lomailevat sotilaat ja
silloin tällöin myös Suomeen tutustumismatkalle lähetettyjä karjalaisten
edustajia Äänislinnasta Helsinkiin vajaassa vuorokaudessa.



Kuva: SA-kuva: suomalainen koulu.

Äänislinnan evakuointisuunnitelmat tehtiin jo syksyllä 1943. Ne jouduttiin
panemaan täytäntöön kovassa kiireessä kesäkuussa 1944, ja osa evakuointiin
ajatelluista joukoista oli jo tuolloin siirretty Kannakselle. Aluksi oli
ajateltu, että väestöstä otettaisiin mukaan kaikki suomensukuiset, sitten
määrä rajattiin niihin, jotka itse tahtoivat lähteä Suomeen. Lopulta heitä
oli varsin vähän: vain alle 500 henkeä. Suurin osa asukkaista pakeni jälleen
lähiseudun metsiin, joista he kenties näkivät, miten kaupunki jälleen
osittain tuhoutui – jo toisen kerran vajaan kolmen vuoden aikana.



Kuva: SA-kuva: Alkuperäinen kuvateksti: Äänislinna, Uusiselän satama:
Evakuointiproomuja puretaan autoihin. Äänislinna 1944.06.27

Perusteltu uudelleenjulkaisu

Vaikka Itä-Karjalan suomalaishallinnosta ja suomalaistamisyrityksistä on
viimeisten parin vuosikymmenen aikana kirjoitettu useita teoksia, on Kulomaan
kirjan uudelleenjulkaisu täysin perusteltua ja uskoisin monen tutkijan tai
alueesta muuten kiinnostuneen tervehtivän kirjaa ilolla. Ajat sitten
loppuunmyytyjen kirjojen jahtaaminen divareista on hidasta ja hankalaa, vaikka
nettikirjakaupat onkin keksitty. Ei Äänislinnaakaan ole vähään aikaan
näkynyt, ja monipuolisuudessaan se on edelleen täysin käyttökelpoinen –
ellei suorastaan erinomainen. Se antaa kompaktissa muodossa tiedot, joiden
varaan myöhemmät tutkijat ovat jo ehtineet omien osa-alueidensa tutkimuksia
rakentaa.

Yksien kansien väliin, vajaaseen kolmeensataan sivuun, on saatu mahtumaan
Itä-Karjalan sotilashallinnon perustaminen ja toiminta, tiedot asukkaista ja
väestön huollosta sekä sen käytöstä työvoimana erilaisissa
sotilashallinnon organisoimissa ja johtamissa tehtävissä, katsaus alueen
jälleenrakennukseen sekä siellä toimineisiin teollisuuslaitoksiin, kauppa- ja
palveluyrityksiin. Esillä on niin ikään asukkaisiin kohdistunut propaganda ja
heidän suhtautumisensa siihen, ja tietysti kaupungin ja koko Itä-Karjalan
tapahtumat sidotaan suurempaan kontekstiin eli poliittisen ja sotilaallisen
tilanteen kehitykseen – mikä huipentuu suomalaisten nopeaan poistumiseen
kesäkuussa 1944.

Lisäarvoa kirjalle antavat runsaat liitteet. Heti alussa on käytettyjen
lyhenteiden luettelo; jos sen vaivautuu vilkaisemaan läpi, teksti aukeaa
helpommin. Lopussa on useita karttoja – koko Aunus, suomalaisten hyökkäyksen
eteneminen, Petroskoin kaupunki keskeisiltä osiltaan, kirjassa esitelty
keskitysleiri. Itä-Karjalan sotilashallintoesikunnan organisaatiokaavio on
lainattu Antti Laineelta, mutta taulukot siviiliväestön määrästä ja jopa
heidän kuolleisuudestaan eri ajankohtina on tekijä itse laatinut. Niin
tutkijaa kuin Itä-Karjalan historiasta muutoin kiinnostunutta lukijaa
ilahduttavat myös luettelot Äänislinnaan sijoitetuista suomalaisjoukoista
yksilöityine vahvuuksineen ja kaupungin katujen nimistä.

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/