[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Keskittämisen vaikeus

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Jouni Huhtanen <jouni.huhtanen at oulu.fi> FM, tohtorikoulutettava, Aate- ja
oppihistoria, Oulun yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Heikkinen, Antero: Historiallisen ajattelun historia. Eurooppalainen perinne
antiikista nykypäivään. SKS, 2013. 310 sivua.


Keskittämisen vaikeus
---------------------------------------------------------

Itä-Suomen yliopiston Suomen historian emeritusprofessorin Antero Heikkisen
Historiallisen ajattelun historia on kunnianhimoinen teos. Tekijä pyrkii
esittämään historiankirjoittamisen historian antiikista nykypäivään saakka
kaikessa laajuudessaan mitään unohtamatta! Tehtävä on sekä olemassa olevan
lähde- ja tutkimuskirjallisuuden että historiankirjoittamisen teemojen,
koulukuntien, tyylien ja metodien suhteen niin laaja, että kokonaisuutta on
mahdoton sovittaa yhteen teokseen.

Antiikin ja keskiajan osalta Historiallisen ajattelun historia perustuu
Heikkisen vuonna 2009 ilmestyneeseen tutkimukseen Vallan tulkit: Historiallinen
ajattelu Euroopassa antiikin päivinä ja varhaiskeskiajalla (n. 500 eKr.–1000
jKr.). Lisäksi tekijä on luennoinut tutkimuksensa aiheesta useaan kertaan
Joensuun yliopistossa (nykyinen Itä-Suomen yliopisto). Heikkisen tavoitteena on
ollut kasata historiankirjoittamisen perinne yksiin kansiin, mutta teoksen
sivumäärän huomioiden tehtävä on vaikeasti toteutettavissa. Lähdeluettelo
ja henkilöhakemisto poislukien tutkimuksen laajuus on ainoastaan 280 sivua.
Heikkisellä on epäilemättä hyvät tiedot teoksensa aihealueesta, mutta
saavuttaakseen tavoitteensa hän on joutunut pelkistämään aihetta luvattoman
paljon. Suullisessa esityksessä jonkinlainen asioiden yksinkertaistaminen tai
pelkistäminen voi olla paikallaan, mutta kirjallisen esityksen metodina se
kääntyy eittämättä itseään vastaan. Toisen perustavanlaatuisen ongelman
muodostaa turhan väljä tutkimuskysymys. Teoksensa ongelmanasettelua
esitellessään tekijä toteaa johdannossa ainoastaan, että hänen
tavoitteenaan on hahmottaa sitä, mitkä ”oman ajan ilmiöt ovat eri
aikakausina muokanneet historiallista ajattelua” (s. 10).

Tämä löyhä ongelmanasettelu tekee tutkimuksesta vääjäämättä
hahmottoman. Teksti on sisällöltään rikas, mutta lukija ajautuu helposti
hakoteille yksityiskohtien runsauden ja selkeiden kiinnekohtien puutteen vuoksi.
Teksti sisältää jonkinlaisen maininnan muun muassa: antiikin
historiankirjoituksesta (Thukydides, Herodotos, Livius, Cicero), antikin
eepoksista ja tragediasta (homeerinen epiikka, sankaritarut), antiikin
suullisesta perinteestä ja näytelmäkirjallisuudesta, myöhäisantiikin ja
varhaisen keskiajan kronikoista, saman ajan pyhimystaruista, Raamatun
tulkinnoista, ristiretkistä ja kansainvaelluksista, Augustinuksen ja muiden
varhaisten kirkkoisien historia- ja filosofiakäsityksistä, keskiajan
elämäkerroista, saagoista, luostarilaitoksesta, keskiajan yliopistosta,
renessanssihumanismista, uskonpuhdistuksesta, varhaismodernista ajasta ja niin
sanottujen yhteiskuntasopimusteoreetikoiden (J. Bodin, H. Grotius, T. Hobbes, S.
Pufendorf) historiakäsityksistä, ranskalaisista ensyklopedisteista ja
valistuksen hengestä, skottivalistuksesta, Voltairen ja Rousseaun filosofisesta
historiasta (ja sen luonto/ihminen-dikotomiasta), saksalaisesta idealismista (I.
Kant), saman kulttuurialueen hengenhistoriasta (J. G. Herder), historiallisesta
romaanista (M. Cervantes, H. J. Grimmelhausen, D. Defoe), kahvilakulttuurista ja
kahviloista historiallisen keskustelun tyyssijoina, Leopold von Ranken
lähdekritiikistä ja historiametodista, G. W. F. Hegelin historianfilosofiasta,
positivismista (A. Comte), marxilaisesta historiakäsityksestä, Ranskan ja
Venäjän vallankumouksista, teollisesta vallankumouksesta sekä siihen
liittyvästä lennättimen ja rautatien vaikutuksesta historiallisen tiedon
välittäjänä, historiasta niin sanotun ”kansallisen identiteetin”
ilmentäjänä, antropologisesta historiasta (C. Darwin ja sosiaalidarvinismi),
historiallisesta romaanista uudestaan (W. Scott, C. Dickens, Z. Topelius, A.
Dumas), historian ja kulttuurin elinkaarimalleista ja ”morfologiasta” (O.
Spengler, A. Toynbee), ranskalaisesta Annalistien koulusta ja sen kolmesta
sukupolvesta (sisältäen arjen historian, lapsuuden historian ja alueellisen
historian erityiskysymykset), Wienin piiristä ja loogisesta positivismista
osana historianfilosofian perintöä (C. G. Hempel, K. R. Popper), rakenteiden
historiasta sekä siihen liittyvästä hitaiden ja nopeiden muutosten
välisestä suhteesta, mentaliteettihistoriasta, mikrohistoriasta,
historiallisesta romaanista vielä kolmannen kerran (R. Graves, M. Waltari, U.
Eco, P. O. Enquist, H. Mantel), postmodernismista ja lopulta koululaisten
historiatietoisuudesta erilaisten kysely- ja haastattelututkimusten avulla
hahmotettuna! Eikä tässä vielä kaikki: viimeisillä sivuilla esitetään
vielä huomioita globalisaation historiallisen määrittelyn ja rajaamisen
ongelmista.

Ongelmallinen rajaus

On selvää, että kyseisistä aiheista voisi kirjoittaa jokaisesta oman
kolmesataasivuisen teoksensa. Historiallisen ajattelun historia olisi kaivannut
huomattavaa ryhtiliikettä sekä ajallisen että temaattisen rajauksensa
suhteen. Teoksen aiheista esimerkiksi lähdekritiikki muodostaa oman
tutkimusongelmansa ja historiatieteen menetelmät ja niiden kehitys omansa.
Lisäksi tutkimuksessa sivutaan moneen otteeseen historianfilosofiaa, joka eroaa
käytännön historiankirjoituksesta ja sen metodologiasta sekä teemoiltaan
että lähestymistavoiltaan. Teoksen rakennetta olisi jäntevöittänyt jo se,
että tekijä olisi malttanut keskittyä yhteen ajallisesti hyvin rajattuun
aihealueeseen. Antiikin, keskiajan, varhaismodernin ja uusimman ajan käsittely
yksissä kansissa on sanalla sanoen liikaa. Ehkä antiikkia lukuun ottamatta
jokaiselta aikakaudelta voidaan löytää huomattava määrä tekijöitä ja
teosnimikkeitä. Varsinkin siirtyessään käsittelemään varhaismodernia
kautta (sivulta 107 lähtien) Heikkinen joutuu vaikeuksiin siksi, että tässä
vaiheessa historiankirjoituksen koulukuntien, lajien ja tyylien kirjo käy jo
niin monimuotoiseksi, että kokonaisuutta on täysin mahdoton hallita. Yleisesti
ottaen on todettava, että Thukydideen, Jeesuksen, Josif Stalinin, Hitlerin,
keskiajan kirkkoisien, Wienin piirin ja Eric Hobsbawmin esiintyminen samassa
teoksessa vaikuttaa liioittelulta ja kielii siitä, että jokin on rajauksen
suhteen pahasti pielessä.



Aikarajauksen tiivistämisen lisäksi teosta olisi pitänyt pystyä kohdentamaan
selvemmin yhteen valittuun näkökulmaan. Nyt esimerkiksi monia historiallisen
kirjoittamisen muotoja ja lajityyppejä, alueellisia eroja, sosiaalisia
vaikutuksia sekä historiallisia koulukuntia sivutaan paneutumatta niihin sen
kummemmin (esimerkiksi sivulla 129 mainitaan l’histoire raisonnee -liike,
jonka historiaa ei juuri avata). Toisaalta teoksen temaattisesta
selkiytymättömyydestä kertoo se, että vaikka tekijän pyrkimyksenä on
esittää historiallisen tiedon tuotannon kehitystä, eksyy hän muutamissa
kohdin tutkimaan tiedon vastaanoton mekanismeja ja lukemiskulttuurin sosiaalisia
ja teknologisia muotoja. Jonkinlaisen linjavedon olisi voinut tehdä myös sen
suhteen, puhutaanko historiankirjoituksen historiasta vai laajemmin
historiakulttuurin ja sen ilmaisumuotojen kehityksestä. Mikäli olisi valittu
selkeästi ensin mainittu, olisi rajausta voinut pohtia vielä sen suhteen,
keskitytäänkö historiankirjoituksen johonkin yhteen kehityslinjaan
(esimerkiksi historiakuvan muutos kirkkohistoriallisissa teoksissa) vai
kelpuutetaanko mukaan historian kaikki tieteelliset ja yleistajuiset esitykset.

Edellä mainittujen ongelmien lisäksi teoksessa sivutaan useassa kohtaa
historiankirjoittamisen metodologiaa paneutumatta syvällisesti sen keskeisiin
ongelmiin. Esimerkiksi sivulla 205 mainitaan lordi Acton (1834–1902), jota on
monissa yhteyksissä pidetty niin sanotun whiggiläisen historiankirjoituksen
kouluesimerkkinä. Whiggiläisyydellä tarkoitetaan käsitystä, jonka mukaan
historialla on sisäinen toteutuva logiikkansa ja pyrkimys kehittyä kohti
täydellisyyttä. Yksi hyvä esimerkki tällaisesta voisi olla niin sanottu
”voittajien historia”, joka jättää vastapuolen kokemukset dokumentoimatta
ja keskittyy oman historiallisen asemansa ideologiseen oikeuttamiseen ja
vahvistamiseen. Heikkinen ei tuo Actonista puhuessaan esiin tällaisia seikkoja.

Aikarajauksen ja temaattisen väljyyden lisäksi huomattavan ongelman teoksessa
muodostaa käsittelyn alueellinen laajuus. Historiallisen ajattelun historia
nostaa esiin eurooppalaisesta perinteestä Ranskan, Saksan, Italian, Englannin,
Espanjan ja osin myös Venäjän kansalliset piirteet, ja vertailee tämän
lisäksi paikoin myös suomalaista historiankirjoitusta aiheena olevaan
eurooppalaiseen perintöön. Ei ole siis ihme, että teksti rönsyilee paikoin
holtittomasti. Lisäksi tekijä painottaa eurooppalaisen ja itäisen kulttuurin
välistä vertailua. Hänen mukaansa tällainen vertailu on välttämätöntä
silloin, kun ”juutalainen perinne kutoutuu eurooppalaisen historiallisen
ajattelun kiinteäksi osaksi” (s. 10). Tästä on seurauksena se, että
yksityiskohdat seuraavat toisiaan valtavana vyörynä ja historiallisten
tapahtumien ja hahmojen tulva käy niin vuolaaksi, että lukijan on lopulta
vaikea tai mahdoton löytää selkeitä kiinnekohtia tekstistä.

Teos tekee kuitenkin muutaman kerran ilahduttavan poikkeuksen valitsemaansa
esitystapaan. Se on suhteellisen selkeä ja ymmärrettävä keskittyessään
yksityiskohtaisemmin Hegelin, Ranken, Spenglerin ja Toynbeen ajatteluun sekä
annalistien koulukunnan kolmen sukupolven historiaan. Mikäli nämä ovat
Heikkisen mieliaiheet, olisi hänen kannattanut kirjoittaa näistä syvällinen
teos ja jättää muut aiheet myöhempiin kirjoituksiinsa tai pelkästään
luennoilleen. Tutkimuksen alussa homma pysyy teos- ja tekijänimien vähyyden
vuoksi jotenkuten vielä aisoissa, mutta hätäinen vaikutelma kasvaa loppua
kohden edettäessä. Teoksen suunnitteluvaiheessa olisi ollut syytä käyttää
tervettä järkeä ja tehdä asianmukaisia rajauksia sekä käsiteltävän
aikajakson että aihealueen suhteen.

Kronologia johtaa toistoon

Edellä sanotun lisäksi on syytä huomata, että teoksen kronologinen
esitystapa tuottaa esitykseen turhaa toistoa. Ongelmana on ennen kaikkea se,
että monet historiankirjoituksen lajityypit ja tyylipiirteet jatkavat
elämäänsä vuosisadasta toiseen ja kerran käsiteltyihin aiheisiin joudutaan
palaamaan niiden tullessa uudelleen esiin seuraavana ajankohtana. Asia olisi
ollut helposti korjattavissa valitsemalla tutkimukseen temaattinen esitystapa ja
ryhmittelemällä pääluvut eri aihepiirien mukaan. Esimeriksi historiallisen
romaanin taitajia käsitellään kolmessa eri luvussa vailla juuri
minkäänlaista näkökulmallista eroa. Lukemista, lukemiskulttuuria ja
historiallisen tiedon kasvua ruoditaan puolestaan kahdessa eri luvussa. Ensin
käsitellään kirjapainotaidon myötä tapahtunutta kirjallisten painatteiden
suhteellisen nopeaa kasvua ja leviämistä ja sen jälkeen esitellään
teollisen vallankumouksen myötä syntynyttä uudenlaista elämänrytmiä ja
siihen liittyvää ”lukemisen vallankumousta”. Heikkisen mukaan kyseinen
murros näkyi lukemisen viihteellistymisenä, erilaisten tekstien aikaisempaa
suurempana kulutuksena ja suoranaisena ”lukuvimmana” varsinkin ylemmän
keskiluokan keskuudessa. Tällaiset sosiologiset seikat olisi voinut hyvin
sijoittaa yhteen päälukuun.

Lopuksi on syytä esittää muutamia huomautuksia teoksen kirjoitusasusta ja
siihen liittyvistä ongelmista. Silmiin osui puolenkymmentä selvää
lyöntivirhettä, mutta tätä häiritsevämpi tekijä on tekstin paikoin karkea
hiomattomuus ja puheenomaisuus. Tulkitessaan Kesarean piispan ja
kirkkohistorioitsijan Eusebiosin (n. 265–340) teosta Ekklesiastike historia
Heikkinen toteaa, että ”kirjoittaja käyttää varmaankin ihan
tarkoituksellisesti sodan terminologiaa” (s. 57). Jonkinasteista anakronismia
puolestaan edustaa sivulta 74 löytyvä tapa kutsua frankkien kuninkaan Kaarle
Suuren neuvonantajaa Einhardia ”kulttuuriministeriksi”. Sivulla 78
puolestaan esiintyy omana lauseenaan täysin turha ja sisällyksetön ”Ja niin
edelleen”. Firenzen kaupungin 1400-luvulla tapahtunutta vaurastumista kuvataan
mainitsemalla, että sen valuutasta floriinista tuli oman aikansa ”euro” (s.
91). Niccolo Machiavellia puolestaan tituleerataan hieman myöhemmin
”kunnallispoliitikoksi” (s. 94). Sivulla 105 esitellään sydänkeskiajan
luostarikulttuuria ja puhutaan sen yhteydessä ”ostopalveluista”.
Anakronistiset ilmaukset on esitetty pääsääntöisesti lainausmerkeissä,
mutta niiden runsas määrä viestii tekstin keskeneräisyydestä.
Ammattitaitoisen kustannusvirkailijan olisi pitänyt pystyä puuttumaan tekstin
puheenomaisuuteen ja muihin muotovirheisiin. Anakronististen ilmausten –
olkoot ne kuinka tarkoituksellisia tahansa – tilalle löytää selkeät
historiallista kontekstia asianmukaisesti kuvastavat ilmaukset, mikäli aihetta
pohtii riittävän kauan ja syvällisesti.

Historiallisen ajattelun historian eittämättä keskeisin ongelma on sen
hajanaisuus. Tutkimuksen julkaisemista ei voi puolustella sillä, että suomen
kielellä ei olisi painettu hyviä historiatieteen metodikirjoja tai katsauksia
tieteenalan kehityksestä – tämän suhteen riittänee, että viittaa
esimerkiksi teoksiin Markku Hyrkkänen, Aatehistorian mieli (2002), Jorma
Kalela, Historiantutkimus ja historia (2000) ja Matti Peltonen, Mikrohistoriasta
(1999). Kotimaista historiografiaa on puolestaan tutkinut Päiviö Tommila muun
muassa teoksessaan Suomen historiankirjoitus: Tutkimuksen historia (1989).
Lisäksi monissa tieteenhistorian teossarjoissa on sivuttu suhteellisen laajasti
historiatieteen kansallista perintöä. Kotimaista lukijakuntaa ajatellen
Heikkisen teoksen uutuusarvo olisi ollut juuri eurooppalaisen
historiankirjoituksen ja sen kehityksen analyysissä. Hänen olisi kannattanut
kiinnittää enemmän huomiota tähän ja jättää aikaisemmin julkaistuista
teoksista löytyvät metodologiset seikat, julkaisutoiminnan sosiologiset
piirteet, lukemisen vallankumouksen pohdinnat ja muut vastaavat aiheeseen
kuulumattomat tai vain väljästi sitä sivuavat ideat vähemmälle huomiolle.

Hajanainen kokonaisuus

Historiallisen ajattelun historia sisältää monia mielenkiintoisia ja
tärkeitä historiatieteen metodologian, historiografian ja historianfilosofian
ongelmia, mutta kokonaisuus jää valitettavan hajanaiseksi. Tutkimuksesta olisi
tullut selkeämpi, jäntevämpi ja ymmärrettävämpi, jos (1) tekijä olisi
ensin rajannut aihetta ajallisesti siten, että hän olisi käsitellyt vain
yhtä tiettyä aikakautta (esimerkiksi moderni aika olisi riittänyt yksistään
helposti aineiston määrän ja laajuuden suhteen täyttämään 280
tekstisivua). Tämän jälkeen (2) hänen olisi ollut syytä jäsentää
teoksensa aineisto temaattisesti ja valita kokonaisuuden kannalta
merkittävimmät tekijät teoksensa sisällöksi. Temaattisessa mielessä suurin
ongelma on sisällön heikko fokusointi. Huomiot historiankirjoituksen lajeista
(pyhimyslegendat, arkkiveisut, balladit, historiateokset, tutkimukset,
televisiodokumentit), vastaanotosta (kritiikki, teosten kulttuuriset
vaikutukset, lukemistutkimukset), metodologiasta (miten historiaa on milloinkin
kirjoitettu), sosiaalisista käytänteistä (historian ja vallan välinen suhde,
kansallisen identiteetin rakentaminen), teemasisällöistä (lapsuuden historia,
sotahistoria, kulttuurihistoria, naishistoria ym.), opettavuudesta (koululaisten
ja opiskelijoiden historiatietoisuus, kansalaiskasvatus), maantieteellisistä
eroista (saksalainen, englantilainen, ranskalainen ja italialainen
historiankirjoitus), käsitteistä (mentaliteettien historia, mikrohistoria ym.)
sekä koulukunnista ja aikakausista (saksalainen idealismi, skottivalistus,
rankelaisuus, annalistit ym.) eivät muodosta Historiallisen ajattelun
historiassa uskottavaa hallittua kokonaisuutta. Tämä vaikuttaa myös teoksen
argumentaatioon siten, että tekstiä lukiessa on jokseenkin vaikea päätellä,
mitä mieltä kirjoittaja on itse käsittelemistään asioista.

Kun vielä huomataan, ettei Historiallisen ajattelun historiassa ole
minkäänlaisia lähdeviitteitä, on teoksen vaikea nähdä palvelevan
historiatiedettä kovin hyvin. Tutkimuksen käytännöllinen funktio voi olla
siinä, että se tarjoaa laaja-alaisen kosketuksen historiankirjoituksen
historiaan ja opastaa samalla aiheeseen ensimmäisiä kertoja perehtyvää
lukijaa tarttumaan intensiivisemmin tietyn aikakauden tai aihealueen keskeisiin
teksteihin. Lisäksi teosta voitaneen käyttää jonkinlaisena lisälukemistona
peruskurssien ja erilaisten filosofisesti orientoituneiden lukupiirien
yhteydessä.

 

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/