[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Toisenlaista yliopistopedagogiikkaa – integraatiokoulutusta

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Leena Rossi <leeros at utu.fi> FL, KK, Kulttuurihistoria, Turun yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Nikkola, Tiina; Rautiainen Matti; Räihä, Pekka (toim.): Toinen tapa käydä
koulua: Kokemuksen, kielen ja tiedon suhde oppimisessa. Vastapaino, 2013. 265
sivua.


Toisenlaista yliopistopedagogiikkaa – integraatiokoulutusta
---------------------------------------------------------

Jyväskylän yliopistossa kehitetty integraatiokoulutus tarjoaa uuden
näkökulman opettajankoulutukseen ja myös kouluun. Tiina Nikkolan, Matti
Rautiaisen ja Pekka Räihän toimittama teos Toinen tapa käydä koulua:
Kokemuksen, kielen ja tiedon suhde oppimisessa perehdyttää lukijan
integraatiokoulutuksen teoreettisiin perusteisiin ja käytännön sovelluksiin.
Teoksen 19 kirjoittajan joukossa on sekä kouluttajia ja tutkijoita että
koulutukseen osallistuneita. Kukin pyrkii vakuuttamaan lukijan siitä, että
uusi opettajankoulutuskäytäntö muuttaa koulun opettaja- ja oppiainekeskeisen
vuosituhantisen tradition tarjoamalla vaihtoehdon, jonka ”teoreettinen perusta
nojaa psykodynaamiseen teorianmuodostukseen sekä käsitykseen kielestä
psykologisena ja sosiaalisena eli oppimisen kannalta funktionaalina
entiteettinä”.

Opettajankouluttajat ja tutkijat Tiina Nikkola, Matti Rautiainen ja Pekka
Räihä ovat toimittaneet teoksen Toinen tapa käydä koulua: Kokemuksen, kielen
ja tiedon suhde oppimisessa. Se ei ole kirja uudenlaisesta lasten koulusta,
kuten otsikon perusteella luulin. Se ei myöskään ole käytännönläheinen
selostus uudesta opettajankoulutuksesta, niin kuin toivoin, kun luin
ennakkotiedotteesta, että kirja on ensimmäinen yhtenäinen kokonaisesitys
vaihtoehtoisesta opettajankoulutusmallista, integraatiokoulutuksesta, sen
teoreettisista lähtökohdista sekä niiden käytännön sovelluksista. Sen
sijaan kirja kuvaa erityisesti integraatiokoulutusryhmän kouluttajien ja
opiskelijoiden tapaa tutkia koulutusta ryhmässä.

Opettajankoulutus uusiksi

Kokoelmassa on kaikkiaan 13 artikkelia, ja kirjoittajia on kaikkiaan 19; osa
tekijöistä on tutkijoina ja integraatiokouluttajina toiminutta
yliopistoväkeä ja osa koulutukseen osallistuneita luokanopettajia. Osa
kirjoittajista on aloittanut tutkimuksensa kandidaatintyöstä ja päätynyt pro
graduun, osa taas tekee väitöskirjaa tai sen jälkeistä tutkimusta.
Yliopistoihmisistä yksi on Itä-Suomen yliopistosta ja muut Jyväskylän
yliopistosta. Luokanopettajat ovat useilta paikkakunnilta eri puolilta Suomea.
Tutkimusaiheet kytkeytyvät integraatiokoulutukseen, ryhmässä opiskeluun,
oppimiseen ja opiskelukulttuuriin.

Kirjan toimittajat Nikkola, Rautiainen & Räihä avaavat teoksen johdannossa
integraatiokoulutuksen käsitettä ja kehittämisen vaiheita sekä itse kirjan
sisältöä. – Eri tekijöiden osuutta tässä eikä muissakaan
yhteisartikkeleissa yksilöidä. –Integraatiokoulutuksen taustalla on fakta,
että nykyinen oppiainelähtöinen ja pirstaleinen opettajankoulutus antaa
opiskelijoille heikot valmiudet ymmärtää omaa oppimistaan ja siten myös
koululaisten oppimista. Siksi Jyväskylän yliopiston kasvatustieteilijät ovat
kehittäneet uuden oppimismallin, jonka perusta on psykodynaaminen tapa
ymmärtää ihmismielen rakentumista ja oppimista sekä etsiä koulutuksen
avulla elementtejä, joiden avulla voidaan analysoida mahdollisuuksia kohdata ja
ymmärtää toista ihmistä.

Jyväskylän yliopiston luokanopettajakoulutuksessa aloitettiin 1990-luvun
puolivälissä ns. kotiryhmätyöskentely, jossa kasvatustieteen perusopinnoista
opiskeltiin pääosa 16–20 oppilaan kotiryhmissä. Vaikkei näistä
kehittynytkään toivottuja opetuksen kehittämisen paikkoja, niitä voitiin
hyödyntää oivallusryhmässä, joka syntyi opettajankoulutuslaitoksen lehtori
Kai Kallaksen ideoiden pohjalta ja jota kirjoittajat kehittivät Kallaksen
kanssa. Ryhmissä yksilön oppimiskokemukset pyrittiin ottamaan pedagogiikan
lähtökohdaksi, ja opiskelijoita koetettiin auttaa löytämään kokemuksen
mieli ja merkitys sekä ymmärtämään, miten he oppivat. Oman ajattelun ja
toiminnan tarkastelussa opiskelijat käyttivät fenomenologista teoreettista
kehikkoa.

Integraatiokokeilussa oivallusryhmään lisättiin oppiaineintegraation idea,
jota Kallas ja Nikkola kehittivät osana äidinkielen opetusta; äidinkieli
pyrittiin integroimaan muihin aineisiin yhdistämällä sen taitotavoitteet eri
tiedonalojen tiedonkäsittelyyn. Toisin sanoen tavoitteena oli tiivistää
tiedon ja kielen suhdetta. Koulutuskokeilusta tuli ensin hanke ja lopulta
opettajankoulutuksen pysyvä osa. Vuodesta 2003 lähtien yksi koulutusryhmä
opiskeli kandidaattivaiheessa 80 opintopistettä integraatioryhmässä.
Opiskelijat kokoontuivat koko lukuvuoden ajan tiettyinä aikoina
työskentelemään ryhmässä ja pohtimaan yhdessä omaan oppimiseensa
vaikuttavia tiedostamattomia seikkoja. Maisterivaiheessa he tekivät ryhmässä
tutkielmaopintoja. Tutkivassa yhteisössä sekä kouluttajat että koulutettavat
tutkivat koulutusta ja etsivät sokeita pisteitä sen syvärakenteista.

Kirjan johdannon perusteella integraatioryhmistä ja niiden toiminnasta jää
varsin hatara kuva, koska siinä ei mainita konkreettisia esimerkkejä ryhmien
tehtävistä. Lukijan teoreettistakin ymmärrystä olisi kuitenkin helpottanut
huomattavasti, jos heti alussa integraatioryhmä olisi määritelty napakasti ja
annettu tietoa esim. ryhmän koosta, jäsenten sukupuolesta, ohjaajista,
kokoontumisesta, toiminta-ajasta, tehtävistä ja palautteesta. Nyt hieman
ristiriitaisiakin tietoja tippuu eri artikkeleista, joissa kirjoittajat kuvaavat
omalta kannaltaan integraatiokoulutusta, sen perusajatuksia ja näistä
syntyneitä kehitelmiä ja sovelluksia.

Oppimisen yleiset ehdot

Toinen tapa käydä koulua: Kokemuksen, kielen ja tiedon suhde oppimisessa
jakautuu kahteen osaan, oppimisen yleisiä ehtoja ja erityisiä ehtoja
käsitteleviin päälukuihin. Kummankin alussa avainartikkelissa esitellään
teoreettiset perusteet, joita jäsennellään ja analysoidaan sitten muissa
kirjoituksessa. Ensimmäisessä osassa on kaikkiaan kuusi ja toisessa osassa
kaikkiaan seitsemän artikkelia.

Kirjan ensimmäinen osan aloittaa Kai Kallaksen, Tiina Nikkolan ja Pekka
Räihän avainteksti ”Elämismaailma opettajankoulutuksen lähtökohtana”.
Se käsittelee integraatiokoulutuksen taustalla olevia ajatuksia. Maallikon
mielestä yksi tärkeä lähtökohta näyttäisi olevan, ettei nykyinen
opettajankoulutus anna opiskelijoille valmiuksia ymmärtää koulussa ilmeneviä
ja oppimiseen vaikuttavia elämismaailman ongelmia eli koulutus ei valmenna
opiskelijoita elämää (koulua) varten.

Kirjoittajat esittelevät kehittämäänsä ontologiajakoa, jonka taustalla ovat
paljolti Lauri Rauhalan ja Juhani Suortin ajatukset. Ontologiat toimivat sekä
koulutusjärjestelmän organisoivana periaatteena että koulutuksen
taustaehtoina. Nykykoulussa vallitsee oppiaineontologia, jonka tavoitteet
tulevat oppilaan ulkopuolelta. Vaihtoehtoisen koulutuksen pohjana on
elämismaailmaontologia, joka painottaa oppivaa systeemiä ylläpitäviä
sisäisiä voimatekijöitä. Sen mukaan kasvatus ja opetus sekä niiden
tutkimuksen ymmärtäminen muodostavat jakamattoman kokonaisuuden, johon
kuuluvat looginen, psykologinen ja eettinen osatotaliteetti. Kuulostaa kovin
ylevältä, kun kirjoittajat toteavat uudenlaisesta opettajankoulutuksesta:
”Tarkoituksena on, että ryhmän jäsen oppii sekä ymmärtämään omaa
tapaansa tulkita todellisuutta että ottamaan siitä vastuun”.

Artikkeliin on kasattu nykykoulun kritiikkiä ja integraatiokoulutukseen
liittyviä seikkoja niin paljon, että tekstin ydinsanoma jää melko
epäselväksi. Sekin jää hämäräksi, mitä integraatiokoulutusryhmä oikein
teki, kun sen tehtävä oli ”ammatillista kehittymistä edistävä
opiskelu”. Olisin tarvinnut konkreettista tietoa tajutakseni heti, mitä
Nikkola yrittää viestiä seuraavassa artikkelissaan ”Miksi ryhmä ei ryhdy
työhön?” ja mistä oli kyse, kun oivallusryhmäohjauksen avulla pyrittiin
tunnistamaan ja tiedostamaan kunkin ryhmän jäsenen yksilöllisiä tapoja
reagoida ryhmän työskentelyn haasteisiin tai kun vastuun ottaminen omasta
oppimisesta oli vaikeaa. Sen toki tajusin, että erilaiset defenssit
jylläsivät ryhmässä.

Integraatiokoulutuksen konkreettinen toteuttaminen opiskelijoiden kannalta
aukenee hieman koulutettavien artikkeleista, joita tekijät ovat laatineet pro
gradu -tutkielmiensa pohjalta. Ennen kaikkea kirjoitukset kertovat
opiskelijoiden tutkimista teemoista. Kirjan ensimmäisessä osassa
opiskelijoiden selkeitä ja hyvin jäsenneltyjä kirjoituksia on kolme. Tarja
Koposen ja Erika Ristiniemen teksti ”Kokemuksia työskentelyn vaikeudesta
ryhmässä” nojautuu kahden vuoden kokemuksiin ryhmässä nimenomaan
suojautuvan ryhmäkulttuurin näkökulmasta ja osoittaa, ettei
ryhmätyöskentelyn onnistuminen suinkaan ole selviö. – Riina Luopajärvi
puolestaan tutkii artikkelissaan ”Mitä on olla lapsi?” III-luokkalaisten
kirjallisia vastauksia siitä, milloin on vaikeaa tai helppoa olla lapsi.
Aineisto paljastaa lapsen ja aikuisen vuorovaikutuksen tasoiksi hallitsemisen,
kohtaamisen ja alistumisen. Aikuisen valta kasvatustilanteissa ei
välttämättä merkitse alistamista, mutta se vaatii vastuuta, jotta isot ja
pienet ihmiset voisivat kohdata tasa-arvoisina. – Johanna Terva-ahon ja Tanja
Mäenpään artikkeli ”Opettaja – itseään vai oppilaita varten?”
perustuu integraatiokoulutettavien vapaamuotoisiin kirjoituksiin. Siinä
tekijät jakavat opettajatyypit hauskasti tähtiin ja ohjaajiin. Hyvä opettaja
ei ole esiintymistä rakastava tähti tai kaiken tietävä besserwisser, vaan
ohjaaja, joka antaa oppilaille ensi sijan tukien ja kannustaen oppimista ja –
tietenkin – kiinnittyy elämismaailmanontologiaan.

Opiskelijoiden artikkeleiden välissä professori, integraatiokouluttaja ja
-tutkija Pentti Moilanen selostaa kouluttajakokemuksiaan kirjoituksessaan
”Kollegat uhkana ja turvana”. Hän tekee sen rohkeasti ja ihan
ymmärrettävällä ja sujuvalla suomella. Hän käyttää apunaan
muistikuviaan, muistiinpanojaan ja haastattelujaan. Artikkeli valaisee hyvin
ehkä odottamattomiakin puolia kokeilussa, johon Moilanen halusi mukaan
päästäkseen kehittämään uudenlaista opettamista, vaikka käsitys kokeilun
luonteesta olikin alkuun epäselvä. Intensiivinen työskentely opettajien
yhteisössä synnyttää kouluttajassa monenlaisia tunteita sekä kollegoja
että itseä kohtaan. Toinen asia on, että ne uskaltaa tunnistaa ja tunnustaa,
kuten Moilanen tekee.

Oppimisen erityiset ehdot

Kirjan toisen osan oppimisen erityisistä ehdoista aloittaa Tiina Nikkolan,
Matti Rautiaisen, Pentti Moilasen, Pekka Räihän ja Pekka Löppösen
avainteksti ”Kielen prosessit oppiaineintegraation perustana”. Muut
kirjoittajat ovat kouluttajia, mutta Löppönen on luokanopettaja. Artikkeli
jäsentää opiskeltavien sisältöjen ja kielen suhdetta tiedon prosesseista
– havainto-, sopimus- ja kokemustiedosta – käsin. Näitä vastaavat kielen
prosessit ovat kirjallinen selostus, keskustelu ja symbolinen taideteos.
Historioitsijan mieltä lämmittää, kun kirjoittajat osoittavat, ettei
kulttuuri ole syntynyt eilen, kun he tarkastelevat käsitteen oppimista Lev
Vysotskin alkeisfunktioita koskevien käsitysten kautta. Neuvostopsykologin
ajatuksethan ovat peräisin 1920- ja 1930-luvuilta! Mutta kun tekijät
hyödyntävät vielä monien muiden tutkijoiden – mm. Olsonin, Stettbacherin
ja Ziehen – ideoita, lukijan vastaanottokyky alkaa tyrehtyä. Siksi tuntuu
turhauttavalta lukea, että integraatiokoulutuksessa oppiminen ymmärretään
sekä koulutettavien että kouluttajien tiedonkäsittelytaitojen kehittymisenä.

Nikkolan ja kumppanien artikkelissa on ärsyttävän paljon pieniä ja
isompiakin toistoja. Esimerkiksi sivulla 154 on neljässä peräkkäisessä
virkkeessä sana mielipide. Sivulla 146 sanotaan: ”Tiedon hankkimisen,
jäsentämisen ja oivalluksen tuottamisen ketjussa äidinkielen asema on
erityisen tärkeä”, ja seuraavalla sivulla sanotaan: ”…tiedon
hankkimisen, jäsentämisen ja oivalluksen ketjussa kielen asema on
keskeinen”. Sivulla 150 eräässä kappaleessa sanotaan:
”…tutkimusprosessissa on oltava tilaa oppijan omakohtaisille
kokemuksille”, ja seuraavassa kappaleessa todetaan: ”Käytännössä
tutkimisen tulee liittyä oppijan kokemuksiin.”

Ehkä tässä on kyse oppivasta kirjoittamisesta, jota integraatiokoulutettu
Mika Monnonen käsittelee artikkelissaan ”Kirjoittaminen
integraatiokoulutuksessa”. Kirjoitus on koko teoksen kannalta keskeinen.
Monnonen käyttää siinä koulutushankkeesta ja yliopistomaailmasta saamiaan
kokemuksia ja peilaa niihin kirjoittamisen ja oppimisen teorioita. Hän jakaa
kirjoittamisen suorittavaan ja oppivaan kirjoittamiseen. Edellinen tähtää
tiedon kertomiseen, ja sen lopputulos on tärkeä. Oppivassa kirjoittamisessa
tärkeää on ajattelun ja ymmärryksen kehittyminen; tekstin luettavuus,
ymmärrettävyys ja muotoseikat kyllä kehittyvät ajattelun myötä. Oppiva
kirjoittaminen edistää vuorovaikutustaitoja, kehittää analyyttista ja luovaa
ajattelua ja mahdollistaa oman arvioinnin. Monnonen toteaa, että
prosessikirjoittaminen on varsin lähellä oppivaa kirjoittamista, sillä sekin
on oppijalähtöistä ja kehitellen etenevää toimintaa, mutta siinä tuotos on
tärkeä. Eri opintoasteilla kirjoittaminen on yleensä suorittavaa, mutta
integraatiokoulutuksessa kirjoittaminen on ryhmän jäsenten oma oppimis- ja
kommunikaatioväline, tapa keskustella itsensä kanssa. – Ehkä
tieteellisissä julkaisuissa tekstin olisi kuitenkin oltava suunnilleen
valmista.

Kirjan viisi viimeistä artikkelia käsittelee pääluvun avaintekstissä
mainittuja tiedon prosesseja, havainto-, sopimus- ja kokemustietoa. Osa
teksteistä on opiskelijoiden laatimia, osan kirjoittajissa on myös
kouluttajia. Integraatiokoulutettu ja -kouluttaja Marja Mäensivun artikkeli
”Havaintotiedon  prosessin ongelmakohtia” on mielenkiintoinen esimerkki
tiedon prosessin epäonnistumisesta. Syynä ei ollut opiskelijan taidottomuus
vaan oppiaineontologiaan juuttunut luonnontieteen opettaja. Tutkimus ei silti
kaatunut, vaan Mäensivu teki sen kekseliäästi niistä ongelmista, joita
tiedon prosessissa ilmeni odottamattomassa tilanteessa.

Sopimustiedon prosessista kirjassa on kaksi artikkelia. Integraatiokouluttajat
Matti Rautiainen & Sakari Saukkonen tutkivat sopimustiedon prosessia historian
oppiaineen puitteissa vuosina 2003–2007 saamiensa kokemusten, kirjallisten
haastattelujen, ryhmäkeskustelujen ja ryhmäläisten kirjallisten töiden 
pohjalta, ja tuloksena on artikkeli ”Sopimustiedon opiskelu
integraatiokoulutuksessa”. Vaikka opiskelu kiinnittyi liikaa historian
oppiaineeseen, ei niinkään sopimustiedon yleiseen luonteeseen, tutkimus
osoitti, että opiskelijoiden staattinen historiakuva väistyi hiukan
moniäänisen kuvan tieltä. – Toisessa artikkelissa luokanopettaja Jarmo
Lyhty kirjoittaa otsikolla ”Suomalaisuus viidesluokkalaisten pureskeltavana:
Sovellus sopimustiedon käsittelystä” ja pohtii oppilaiden pyrkimyksiä
hahmottaa omaa ja yhteisön identiteettiä niin faktan kuin fiktionkin pohjalta.
Tutkimuksensa ohessa hän havaitsee, että opetuskokeilut vaikuttavat
opettajakoulutettavien pedagogiseen ajatteluun, mikä kannustanee
integraatiokouluttajia jatkamaan työtään.

Myös kokemustietoa käsitellään kahdessa artikkelissa. Otsikolla
”Kokemustiedon opetuksen lähtökohdat” luokanopettajat Panu Jaskari & Eero
Suokonautio kirjoittavat tunteiden tiedostamisesta ja käsittelystä
taideaineissa Collinwoodin ja Crocen ilmaisuteorioita hyödyntäen.
Integraatiokoulutuksessa esteettisen itseilmaisun, siis tekemisen, kautta
tietoisuus tunteista lisääntyy. Kirjoittajat eivät täysin tyrmää
nykykoulussa harrastettua teknispainotteista opetusta, vaan toteavat
sovittelevasti, että pakollisesta tekniikoiden kokeilemisesta voi tulla
mahdollisen ilmaisutavan etsimistä. Mutta ongelma on, miten
integraatiokoulutuksessa opittua voi soveltaa, kun koulussa on oppiainejaolle
rakentuva opetussuunnitelma. Tekijät myös kyseenalaistavat taideaineiden
oppiainejaon mielekkyyden.

Kirjan päättää tyylikkäästi opettaja ja draamakasvattaja Annukka
Martikaisen sekä integraatiokouluttaja Tiina Nikkolan ja Antti Lokan
yhteisartikkeli ”Itseilmaisu ja taiteellinen työ integraatiokoulutuksessa”.
Siinä tekijät tarkastelevat kokemustiedon soveltamisen herättämiä
kysymyksiä Martikaisen kokoaman aineiston pohjalta. Integraatiokoulutuksen
kokemustiedon osuudessa opiskelijan tehtävänä oli suunnitella ja toteuttaa
taiteellinen työ, jonka avulla tekijä kertoi ryhmälle jotakin itsestään.
Tekemisen taustalla oli ajatus, että primitiivisestä tiedosta nousee
itseilmaisun tarve, ja tästä syntyy hiljaisen työn kautta taideteos. Luistava
ja mukaansatempaava teksti käsittelee hienovaraisesti opiskelijoiden
taiteellisia ”paljastuksia”, joita he välillä aivan vereslihalla ollen
ryhmissä tekivät.

Toinen tapa käydä koulua: Kokemuksen, kielen ja tiedon suhde oppimisessa olisi
ehkä jäänyt minulta arvostelematta, jos olisin etukäteen arvannut, miten
työläs lukutehtävä olisi. Nimenomaan kouluttajien yhteisartikkelit tuntuivat
suunnattoman tylsiltä tieteellisyyden tavoittelussaan ja oppineisuuden
osoittamisessaan. Niiden perimmäisen sanoman ymmärtäminen vei uskomattoman
paljon aikaa. En suostu uskomaan, että kyse olisi pelkästään tieteenalojen
välisistä eroista ja että kasvatustiede olisi niin paljon vaikeampaa kuin
muut ihmistieteet. Uskon vakaasti, että kaikesta tutkimuksesta voidaan
kirjoittaa selkeästi ja loogisesti, kunhan ajatuksen raakileet on ensin
kunnolla kypsytetty.  – Tämän jälkeen haluaisin lukea ihan
”rautalangasta väännetyn” julkaisun integraatiokoulutuksen konkreettisesta
toteuttamisesta. Sitä en teoksen kirjallisuusluettelosta löytänyt.

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/