[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Suomi - maailman paras maa?

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Henna Jousmäki <henna.jousmaki at jyu.fi> FM, kielten jatko-opiskelija,
Jyväskylän yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Koivunen, Anu (toim.): Maailman paras maa. Helsinki: SKS, 2012. 255 sivua.


Suomi - maailman paras maa?
---------------------------------------------------------

Hieman ennen kuin Umayya Abu-Hannan kirjoitus lunastamattomasta lottovoitosta
(HS 30.12.2012) kohahdutti suomalaisissa kahvipöydissä ja sosiaalisessa
mediassa, Suomea ja suomalaisuuden ideaa ruodittiin myös eräässä
vastajulkaistussa kirjassa. Tämä Anu Koivusen toimittama teos tarkastelee
Suomea ja suomalaisuutta mm. kirjallisuudessa, elokuvissa, taloudessa ja
julkisessa keskustelussa. Ajankohtainen teos laittaa ajattelemaan ja paikoin
viihdyttää, samalla kun se tietoisesti myös itse osallistuu
kyseenalaistamisen kautta suomalaisuuden rakentamisen projektiin.

Anu Koivusen johdanto Kansa liikkeessä kaappaa lukijan mukaansa analysoimaan
isänmaallisuuden symbolista rakentamista presidentinvaalien 2012 alla. Lisäksi
Koivunen taustoittaa Suomi-projektia historiallisesti kansakuntaisuuden
tutkimuksen perinteen pohjalta. Johdannon suuri anti onkin, ettei se tyydy
pelkästään esittelemään kirjan sisältöä—joskin eri kirjoittajien
tekstit esitellään taitavasti temaattisesti yhteenkuuluvina—vaan
ansiokkaasti johdattelee historiaa ja kansatiedettä tuntemattomankin lukijan
näiden perinteiden äärelle ja ymmärtämään johdantoa seuraavia 12 lukua.

Kirjan ensimmäisessä osassa suomalaisuutta tarkastellaan erilaisia rajoja
vasten. Olli Löytty pohtii viihdyttävästi juhlapuheen muotoon kirjoittamassa
tekstissään Arvoisat juhlavieraat sellaisten käsitteiden kuten
”monikulttuurisuus” ja ”uussuomalaisuus” ongelmallisuutta erityisesti
(suomalaisten) kirjailijoiden kannalta. Hanna Snellmanin Suomen lippu ja
sombrero havainnollistaa kapean kansallisuuden katseen haasteita
historiallisella esimerkillä Tukholman Nordiska museetin tutkimuksesta
1970-luvulla, jossa tutkijat joutuivat nykylukijan näkökulmasta
huvittavallakin tavalla pettymään yrittäessään paikantaa
ruotsinsuomalaisten identiteettejä ensisijaisesti Suomeen ja suomalaisuuteen.
Anna-Lena Laurénin Näin naapurissa puolestaan peilaa suomalaisuutta
venäläisyyteen ja tarkastelee kansallisia stereotypioita puolin ja toisin.
Hän kirjoittaa (s. 71), kuinka suomalaisille on ”valtavan tärkeää
osoittaa, mitä me emme ole. Me emme ole svedupellejä (vatusvenskar). Me emme
ole laukkuryssiä (påsaryssar). Kaikkein mieluiten haluamme olla aivan
erityisiä, sui generis. Puhtaasta suomalaisesta graniitista syntyneitä.
Ongelmana vain on, ettei sellaisia kansoja ole.”

Kirjan toinen osa paneutuu kansakuntaisuuden historiaan ja muistiperintöön.
Henrik Meinanderin Aina omia sotia problematisoi toiseen maailmansotaan Suomessa
liitettyä erillissodan käsitettä. Käsitteellä pyritään häivyttämään
kuvaa Suomen ja Saksan välisestä yhteistyötä yhteistä neuvostovihollista
vastaan ja korostamaan Suomen omaa, maailmanpolitiikasta irrallista taistelua
kansakuntana natsihallinnon julmuuksien paljastumisesta aina tähän päivään
saakka. Kati Mikkolan Yhdet vielä Karjalalle! liittyy myös Suomen itärajaan:
Mikkola kuvaa Karjalaa ”merkityshorisonttien kohtaamispaikkana” ja Suomen
virallisena ”Toisena” kansakuntamme rakentamisessa niin 1800-luvun
kirjallisuudessa (Topeliuksen Maamme kirja mukaan lukien) kuin 2010-luvun
populistisessa retoriikassakin. Artikkeli pohtii lisäksi Karjalan merkitystä
kolmannen ja neljännen polven evakoille, perinneliikkeille, sekä
tuotteistetulle turismille.

Kirjan kolmannessa osassa kirjoittajat ihmettelevät ajankohtaisia mörköjä
yhteiskunnallisessa keskustelussamme. Juhana Vartiaisen Tyytymätön voittaja
näkee Suomen menestyvänä maana globaalissa markkinataloudessa, minkä
osoittavat esimerkiksi toimiva oikeuslaitos, sosiaaliturva, ja
koulutusjärjestelmä. Hyvinvointivaltion ”sisuprojektin” koulimat
suomalaiset eivät kuitenkaan Vartiaisen mielestä suhtaudu markkinatalouteen ja
maan tulevaisuudennäkymiin pelkästään optimistisesti, ja heitä (meitä)
Vartiainen näpäyttää toteamalla muun muassa, että ”pesemme kaikki viime
kädessä toistemme paitoja” (s. 145) ja että ”jopa ’politikointia’
pelkäävän suomalaisen poliitikon on tehtävä poliittisia päätöksiä”
(s. 147). Hanna Suutela puolestaan pohtii erityisesti romanialaisten
kerjäläisten herättämiä tuntoja nyky-Suomessa. Talo vailla armoa muistuttaa
kerjäämisen kulttuurihistoriasta Suomessa sekä tulkitsee kerjäämisen
esittävänä ja toisteisena toimintana, joka ei vaikuta sopivan suomalaiseen
kulttuuriin, kaupunkikuvaan, eikä itseymmärrykseen. Sen sijaan siihen tuntuu
sopivan, Marja Jalavan otsikon mukaisesti, S/M-kisat, joissa suomalaista
kansallista omakuvaa rakennetaan ennen muuta omia heikkouksia ja puutteita
listaamalla. Esimerkkeinä Jalava käyttää niin Pekka Himasen, Uno
Cygnaeuksen, Johan Jakob Tengströmin, Volter Kilven, Jörn Donnerin, kuin
Kirsti Simonsuurenkin kirjoituksia.

Kirjan neljännen osan keskiössä on suomalainen mies, tai pikemminkin tavat
joilla suomalaista miestä, veljeyttä ja maskuliinisuutta on tuotettu
kirjallisuudessa ja valkokankaalla. Mikko Roiha pohtii Impivaarassa vallan ja
johtajuuden, miesten yhteisöllisyyden, aggression ja intohimon teemoja Aleksis
Kiven seitsemän veljeksen yhteiselon pohjalta. Hän huomauttaa, kuinka
veljekset rikkoivat fennomaanisen ihannekuvan suomalaisesta talonpojasta (s.
185): ”Jukolan tiuskeat rakit saatiin kuohittua kansallisiksi malleiksi vasta
sen jälkeen kun romaani oli ensin teilattu.” Mies ja ääni on Anu Koivusen
artikkeli suomalaisen miehen, miehisyyden ja tunteiden esittämisestä
dokumenttielokuvissa. Myös hän tunnistaa niistä veljeyden, jota rakennetaan
”intiimin julkisuuden” avulla suomalaisen kulttuurin keskiössä.

Kieli ja Suvivirsi

Kirjan päättävässä osassa keskitytään kieleen. Kjell Westön aiheena on
Monikielisyyden pelko. Artikkelissaan Westö kummeksuu koventunutta keskustelua
kielipolitiikasta ja eri kielten asemasta Suomessa ja huomauttaa että
maailmalla kielen ja identiteetin vaihdokset ovat tavallisia. Hän myös toivoo
monikielisyyteen liittyvien myyttien ja pelkojen purkamista sekä kirjallisuuden
että arkikokemusten kautta. Tuomas M. S. Lehtonen avaa Suvivirressä
mielenkiintoisella tavalla otsikkonsa mukaisen, keväisin keskustelua
herättävän virren kulttuurista asemaa ja historiaa Suomessa, sekä
tunnustuksellisessa että tunnuksettomassa viitekehyksessä.

Kirjan artikkelit tarjoavat suomalaisuuden rakentumiseen näkökulmia, jotka
ovat tarpeeksi erilaisia keskenään mutta joilla on yhteinen tavoite
irrottautua ”metodologisesta nationalismista”, eli kyseenalaistamattomasta
Suomen tietämisestä (p. 21). Tässä teos onnistuu mielestäni erityisen
hyvin, ja kertoo itseään reflektoiden monta eri tarinaa Suomesta ja
suomalaisuudesta. Teos antaa ajattelemisen aihetta käynnissä olevan EU-vaali-
ja kansallisvaltiokeskustelun seuraamiseen ja toivottavasti myös siihen
osallistumiseen.

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/