[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Kaksi vuosisataa Venäjän muotia ja vaatetusteollisuutta

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Leena Rossi <leeros at utu.fi> FL, Kulttuurihistoria, Turun yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Ruane, Christine: The Empire’s New Clothes: A History of the Russian Fashion
Industry 1700–1917. Yale University Press, New Haven and London, 2009. 276
sivua.


Kaksi vuosisataa Venäjän muotia ja vaatetusteollisuutta
---------------------------------------------------------

Länsimaisia muotikirjoja ilmestyy tuon tuostakin, mutta
Venäjän/Neuvostoliiton muotia ja pukeutumista käsitteleviä teoksia saa
käsiinsä vain harvakseltaan. Siksi Christine Ruanen teos The Empire’s New
Clothes: A History of the Russian Fashion Industry 1700–1917 vanhan Venäjän
vaatetusalan kehityksestä onkin hyvin tervetullut tutkimus. Ruane selvittää
siinä venäläisten pukeutumiseen ja Venäjän muotiteollisuuden kehitykseen
liittyviä kysymyksiä Pietari Suuren puku-uudistuksesta lähtien vuoden 1917
vallankumoukseen asti. Hän paneutuu erityisesti vaatetustyöläisten asemaan ja
kamppailuun parempien työehtojen puolesta. Kehitystä leimasi perinteisen
räätälityön ja valmisvaateteollisuuden kilpailu sekä jatkuva kiista
modernin länsimaisen ja perinteisen venäläisen pukeutumisen paremmuudesta.
Yksityiskokoelmista sekä Venäjän arkistoista ja museoista saatu runsas
kuvitus elävöittää teosta.

Kirja suvun naisten muistolle

Suvun monet vaatetustyöläiset lienevät innoittaneet Tulsan yliopiston
historian professorin, Christine Ruanen tarttumaan haastavaan aiheeseen,
Venäjän muodin ja vaatetusteollisuuden vaiheisiin teoksessaan The Empire’s
New Clothes: A History of the Russian Fashion Industry 1700–1917. Hän on
kirjoittanut aihepiiristä useita teoksia jo aikaisemmin ja käsitellyt niissä
mm. vaatetuksen politiikkaa, muotilehdistöä ja eurooppalaista muotia
Venäjällä. Lisäksi hän on kirjoittanut teoksen Gender, Class, and the
Professionalization of Russian City Teachers 1860–1914 (1994).

Vaikka The Empire’s New Clothes on ilmestynyt jo viisi vuotta sitten, se on
edelleen tuoretta luettavaa, enkä malta olla arvioimatta sitä, kun sen kerran
käsiini sain. Johdannossa Ruane selvittää keskeisiä käsitteitä – dress,
clothing, fashion, costume – joilla on osin päällekkäisiä merkityksiä.
Suomeksi voidaan puhua puvusta, asusta, vaatetuksesta ja muodista sekä
talonpoikaisesta kansanpuvusta. Hän luo taustaa varsinaisille
käsittelyluvuille pohtimalla muodin yhteyksiä etnisyyteen, statukseen,
sukupuoleen ja kapitalismiin. Pietarin puku-uudistuksesta lähtien Ruane
kirjoittaa muotiteollisuuden synnystä, ompelun sukupuolesta, valmisvaatteiden
kehityksestä, muotilehdistä ja vaateostosten teosta. Hän valottaa myös
vaatetuksen ja kansallisen identiteetin yhteyksistä sekä muodin, työn ja
politiikan suhteita. Lopuksi hän selvittää muodin vastustamista.

Ruanen mukaan muotiteollisuuden merkitystä kapitalismin synnyssä on pitkään
väheksytty eikä hitaasti mekanisoituneiden ompelimojen osuutta taloudessa ole
laskettu, sillä alan tilastot ovat koko Euroopassa hyvin puutteellisia. Niistä
puuttuvat esimerkiksi lukuisien laittomien työpajojen tuotantomäärät, koska
niitä ei ole viranomaisille annettu, eivätkä kaikkien laillistenkaan
ompelimojen tiedot ole säilyneet. Mutta pienet käsityöpajat olivat
kehityskulussa tärkeitä; juuri niissä tapahtui työteliäs vallankumous
(industrious revolution) jo ennen teollista vallankumousta (industrial
revolution). Alan merkitys kasvoi 1800-luvun puolivälistä lähtien, kun
valmisvaatteita alettiin kehittää. Ruane onnistuu luomaan kuvaa Venäjän
vaatetusteollisuudesta kapitalismin osana niukkojenkin lähteiden avulla.
Vähäisten tilastojen ohella hän käyttää yksittäisten yritysten ja
työläisten järjestöjen asiakirjoja, muistelmia, postimyyntiluetteloita ja
muotilehtiä sekä talouselämän, työväestön, muodin ja vaatetuksen historia
koskevia teoksia. Kaiken kaikkiaan hän hahmottelee uskomattoman kiintoisan
kuvan Venäjän muotiteollisuuden kahdesta ensimmäisestä vuosisadasta.

Pietarin puku-uudistus ja Venäjän vaatetusteollisuuden synty



Kuva: Naisia Rjazanista, Voronetsin kuvernementista, sekä suomalainen nainen
Pietarin kuvernementista Braun & Schneider, The History of Costume,
 c.1861-1880. Plate 125d - Late Nineteenth Century - Russian Folk Dress.

Kun tsaari Pietari I (1672–1725) pyrki 1700-luvun alussa tekemään
Venäjästä länsimaisen sivistysvaltion, puku-uudistus kuului olennaisena
osana hänen reformiinsa. Hän toi länsimaisen muodin maahan ja määräsi,
että hovi- ja virkamiesten, kaupunkilaisten ja maalaisaatelin oli pukeuduttava
länsimaisittain sekä työssä että kotonaan. Hän leikkautti pitkät parrat
ja kielsi käyttämästä pitkää venäläistä kauhtanaa, joka kätki vartalon
muodot. Hän määräsi peruukin sekä miehille että naisille. Talonpojat ja
papisto saivat pitää entisiä asujaan maaseudulla. ”Sivistyneet” saattoi
siis erottaa pukunsa perusteella ”takapajuisista”. Kulttuurisesti ja
kansallisuuksiltaan monenkirjavassa maassa vaatetus oli siihen asti osoittanut
etniset ja heimoerot. Se oli erottanut tataarit, suomalaiset, baltit ja
puolalaiset ortodoksisista slaaveista, joissa myös oli monia eri ryhmiä. Mutta
muoti alkoi tasoittaa eroja myös Venäjällä, kuten se oli tehnyt
Länsi-Euroopassa jo 1300-luvulta alkaen.

Eliitti omaksui innokkaasti länsimaisen muodin, ja julkisuudessa kaikki
esiintyivät sen mukaisissa asuissa, vaikka olisivatkin käyttäneet
perinteisiä pukimia kotonaan. Vuonna 1703 perustettu uusi pääkaupunki,
Pietari, loi länsimaisine arkkitehtuureineen loisteliaan taustan eurooppalaisen
muodin ja tapojen esittelemiselle. Uudistuksessa olivat keskeisiä univormut,
joita käyttivät upseerit mutta myös valtion virkamiehet. Miesten sosiaalinen
status näkyi juuri virkapuvusta, eikä sitä määrittänyt enää syntyperä
vaan virka-arvoluettelo, sillä Pietari antoi aatelismiehille kaksi
uramahdollisuutta, upseerin tai valtion virkamiehen. – Valtion univormuja
käytettiin keisarikunnan loppuun asti. 



Kuva: Venäläisiä hoviunivormussa n. 1908

Vaikka rikkaat venäläiset ostivat laadukkaita kankaita ja pukuja Pariisista ja
Lontoosta, Pietari itse pukeutui vain kotimaisista kankaista tehtyihin
vaatteisiin. Hän vaati Venäjää tuottamaan itse tekstiilinsä, jottei se
olisi riippuvainen eurooppalaisista tuottajista. Hän määräsi villaa
käytettäväksi armeijan univormuihin, silkkiä hovipukuihin ja pellavaa
laivaston purjeisiin. Näin yrittäjiä innostettiin ja pakotettiin tekstiilien
tuottamiseen – aluksi talonpoikien tuvissa ja vähitellen isoissa tehtaissa.
Materiaalien tarve oli valtava. Ennen 1700-lukua venäläiset olivat muiden
eurooppalaisten tavoin pukeutuneet pellavaan, villaan ja turkiksiin, ylimykset
myös kalliiseen silkkiin, jota oli tuotu Persiasta, Kiinasta ja Italiasta.
1800-luvun kuluessa puuvilla syrjäytti pellavan koko Euroopassa ja villa
halvempana ja helppohoitoisempana korvasi lampaannahan talvivaatteissa.
Puuvillan tuottajana Venäjä oli 1800-luvun lopulla neljäs Ison-Britannian,
Saksan ja Yhdysvaltojen jälkeen.

Kun Venäjän oma tekstiilituotanto saatiin käyntiin, tehtaista tulvi
vaatimattomia kankaita kotimarkkinoille. Juuri tämä halpojen puuvilla-, villa-
ja silkkikankaiden mahtava tuotanto oli tärkeää vaatetusteollisuuden
kehityksen kannalta. Hallitus tuki oman maan tuotantoa suosimalla tilauksissaan
venäläisiä valmistajia ja asettamalla protektionistisia tullimaksuja
tuontitekstiileille. Kiinnostava esimerkki venäläisten nopeasta reagoinnista
muodin muutoksiin ovat skottiruutuiset kankaat, jotka tulivat suureen huutoon
1800-luvun puolimaissa. Venäläisetkin alkoivat pian valmistaa niitä, ja
kauppa kävi.

Vaatteiden tekemisessä tarvittiin kankaiden lisäksi myös ompelutaitoa. Siksi
Englannista, Saksasta, Ranskasta ja myös Pohjoismaista houkuteltiin Venäjälle
räätälimestareita, jotka vakiinnuttivat ammattikuntalaitoksen toiminnan.
Vielä 1800-luvun alussakin neljäsosa mestareista oli ulkomaalaisia, ja heillä
oli hyvä maine. Valmisvaateteollisuuden rakenne erosi räätäleiden
oppipoika–kisälli–mestari-järjestelmästä siinä, ettei työntekijöiltä
vaadittu vuosien ompeluoppia, mutta hikipajojen työolosuhteet eivät olleet sen
paremmat kuin käsityöläisten ompelimoidenkaan.



Kuva: Romanovien perhe

Ompelemisen sukupuolittuneisuus

Vaikka räätälit olivat miehiä ja tekivät paljon vaatteita, ompeleminen
katsottiin Venäjälläkin nimenomaan naisten työksi. Ompeleminen ja muutkin
langoilla ja kankailla tehtävät käsityöt pantiin tyttökoulujen
opetusohjelmaan. Esimerkiksi Katariina II Suuren (1729–1796) vuonna 1764
perustamissa kouluissa opetettiin aatelistytöille koruompelua ja pitsin
tekemistä; porvaristytöille neuvottiin leninkiompelua, neulomista, kutomista
ja keittiötaitoja. Tausta-ajatuksena oli, että porvaristytöt voivat
tällaisen ammattikasvatuksen ansiosta hankkia myöhemmin elantonsa yläluokan
kodinhoitajana tai ainakin kunnostautua vaimona ja äitinä. Myös
orpolastenkotien kouluissa, joita hyväntekeväisyysyhdistykset 1800-luvun
alkupuolella perustivat, opetettiin tyttöjä tekstiilityöntekijöiksi:
ompelijoiksi, leninkiompelijoiksi, neulojiksi ja koruompelijoiksi. Myös
kaikissa valtion kouluissa, joita alettiin perustaa 1860- ja 1870-luvulla,
tytöille opetettiin ompelua. Ompeluun assosioitiin rauha ja harmonia,
kärsivällisyys, vaatimattomuus, passiivisuus, ahkeruus ja hyveellisyys.

Ruanen mukaan ompelemisen sukupuolittuminen merkitsi käsityötaidon
väheksymistä. Naisten oletettiin osaavan ommella ”luonnostaan”, ilman
vuosien harjoittelua. Naisten ompelemista ei nähty varsinaisena ammattina.
Siksi siitä ei tarvinnut maksaa yhtä paljon kuin räätälien työstä. Myös
ompelijoiden status oli alhaisempi. Ompelemisen arvostuksen lasku auttoi myös
vaatetusteollisuuden kehittämisessä. Tekninen edellytys oli kuitenkin
ompelukone; näistä ensimmäiset tuotiin Venäjälle 1860-luvulla. Useiden
merkkien joukossa Singer menestyi parhaiten erinomaisen
markkinointijärjestelmänsä ansiosta. Tietenkin räätälit ostivat koneita,
mutta Singer pyrki myymään koneitaan erityisesti kotikäyttöön, siis
naisille. Alkuun koneet tuotiin Skotlannin ja Yhdysvaltojen tehtailta, mutta
vuonna 1897 Moskovan lähelle Podol’skiin perustettiin tehdas, jossa
valmistettiin lähes kaikki kotikoneet; erikoiskoneet tuotiin edelleen USA:sta.
Koneiden ansiosta vaatteiden valmistus nopeutui huomattavasti, sillä kone
tikkasi saumoja 30 kertaa nopeammin kuin käsinompelija. Sähköleikkuri ja
napinläpikone lyhensivät pukimien tekoaikaa vielä entisestään.

Valmisvaatteiden nousu

Vaatteiden kysynnän kasvaessa räätälimestarit alkoivat jo 1700-luvulla
jättää vaatteiden viimeistelyn – napit, napinlävet, helmapäärmeet –
pienipalkkaisille itseoppineille ompelijoille. Nämä tekivät työn kotonaan.
Vielä edullisempia muotipukujen kopioita tuottivat suuret vaatekaupat. Ne
tilasivat ompelun alihankkijoilta, ja nämä taas teettivät vaatteet valmiiksi
leikatuista osista ompelijoilla, jotka työskentelivät kotonaan tai suurissa
vuokrahalleissa. Palkka maksettiin kappaleittain. Määrä oli tärkeä,
laadulla ei ollut väliä. Kovin istuvia valmisvaatteet eivät voineet olla,
sillä niitä ommeltiin aluksi vain kolmea kokoa: pieniä, keskikokoisia ja
suuria. Mutta pian oli kokovalikoimaa laajennettava. 

Varsinkin saksalaisia ja itävaltalaisia vaatekauppiaita asettui Moskovaan ja
Pietariin erityisesti vuodesta 1882 lähtien, kun Venäjä määräsi korkeita
tullimaksuja tuontivaatteille suojellakseen omaa teollisuuttaan. Menestyvät
kauppiaat perustivat lisää kauppoja pienempiinkin kaupunkeihin ja alkoivat
harjoittaa postimyyntiä läntiseen tapaan. Venäläiset kauppiaat omaksuivat
nopeasti ulkomaalaisten keinot ja asiakkaita houkutellakseen antoivat
kaupoilleen vieraskielisiä nimiä, kunnes vuonna 1879 pelkästään
vieraskieliset kyltit kiellettiin. Valmisvaatteet olivat halvempia kuin
räätälin tai ompelijattaren mittatilaustyönä tekemät, ja ne tarjosivat
keskiluokalle, työläisille ja talonpojille ainakin periaatteessa
mahdollisuuden hankkia muotivaatteita ja osoittaa niiden avulla modernia
identiteettiään.

Naisasian rantautuessa Venäjälle 1800-luvun puolivälissä keskusteltiin vain
eliitin naisten mahdollisuuksista palkkatyöhön, ja vasta 1880-luvulla alettiin
puhua siitä, sopiiko palkkatyö rahvaan naisille. Nimenomaan maalaisnaisten
pelättiin emansipoituvan muotiteollisuudelle tekemässään palkkatyössä, ja
heitä yritettiin saada takaisin perinteisten käsitöiden pariin. Myös naisten
ammattikoulutuksesta keskusteltiin 1800-luvun lopulla. Mutta kun naisten ja
miesten ammattikoulutus haluttiin pitää erillään kilpailun välttämiseksi,
naisille jäi vai ompelutyö. Vuonna 1885 yli kolmasosa työläisnaisista oli
tekstiiliteollisuuden palveluksessa.

Keisarillisen Venäjän muotilehdistö

Luku muotilehtien kehityksestä ja keskinäisestä kilpailusta on
mielenkiintoinen. Lehdet liittyvät olennaisesti Venäjän
valmisvaateteollisuuden kehitykseen, ja Ruane kirjoittaa niistä
perusteellisesti vuoden 1791 ensimmäisestä lehtiyrityksestä alkaen.
Venäläisten muotilehtien aika alkoi kuitenkin vasta 1830-luvulla, jolloin
Pietariin perustettiin useita lehtiä. Nämä kaikki oli suunnattu eliitille, ja
ne kilpailivat tilaajista ranskalaisten lehtien kanssa – ja jäljittelivät
niitä. Venäläiset lehdet käsittelivät sekä Pietarin että Pariisin muotia
ja antoivat ajankohtaista tietoa tyyleistä ja tyylittömyyksistä.
Rahoituksensa lehdet saivat tilauksista mainoksista. Jo noissa varhaisissa
lehdissä oli kaavoja sekä ompelu- ja neuleohjeita. On kiintoisaa, että
julkaisijat olivat sekä naisia että miehiä.

Selvästi venäläinen moderni muotilehti syntyi 1870–1917. Osa julkaisuista
oli suoria käännöksiä saksalaislehdistä, mutta Nikolai Alovertin vuonna
1884 perustama ”Muodin Airut” väitti välittävänsä muotiuutisia suoraan
Pariisista, ei Berliinin kautta. Uusien lehtien julkaisijat olivat
kirjapainoalan miehiä, eivät niinkään muodin asiantuntijoita. He investoivat
sekä muoti- että muihinkin lehtiin. Naiset taas käänsivät ja kirjoittivat
juttuja, oikolukivat ja sitoivat sekä toimittivat lehtiä, mutta eivät saaneet
tehdä painotyötä. Lehtien välinen kilpailu oli kovaa, ja useat julkaisut
jäivät lyhytaikaisiksi, mutta muutama menestyi hyvin. Lehdistä tehtiin
halpoja painoksia, jotka oli suunnattu mm. leninkiompelijoille, ja kalliimpia,
enemmän kuvia sisältäviä painoksia varakkaammille lukijoille. Tilaajista ei
tiedetä, mutta 1870-luvulta lähtien lehdet tähdättiin kaikille
lukutaitoisille naisille, ei pelkästään eliitille. Lehdet jakoivat
informaatiota, mutta ne myös muokkasivat lukijoiden makua. 

Alusta lähtien muotilehtien tekstit ja kuvat olivat sensuurin hampaissa. Pyhä
Synodikin puuttui välillä julkaisemiseen. Kun hallituksen sensuuri päättyi
vuonna 1905, venäläiset muotilehdet olivat jokseenkin samanlaisia kuin
länsieurooppalaiset lehdet, joista ne olivat riippuvaisia kuvahankintojensa
vuoksi. Värikuvasivujen maahantuominen ja painattaminen oli vaikeaa ja
kallista, joten kuvitus nosti julkaisujen hintaa. Lokakuun 1917 vallankumous
katkaisi muotilehtien julkaisemisen kokonaan.

Venäläisten vaateostokset 

Vaatteiden hankkimiseen oli monia mahdollisuuksia. Eliitti hankki pukimensa
Pietarin tai Moskovan ulkomaalaisilta räätäleiltä ja pukuompelijoilta tai
keskikaupungin siisteistä, lämpimistä ja valoisista länsimaisista
liikkeistä (magazin), joissa hinnat olivat kiinteitä ja joiden myyjät olivat
muodikkaasti pukeutuneita. – Jo 1600-luvulla olivat ensimmäiset länsiomaiset
kauppiaat asettuneet Moskovaan, mutta kun Pietarista tuli pääkaupunki, se
houkutteli heitä. Myös muihin kaupunkeihin asettui ulkomaalaisia. – Rahvas
osti vaatteensa venäläisten omistamista kaupoista (lavka) hieman kauempana
keskustasta tai ihan laitakaupungilta. Halpoja venäläisiä vaatteita myytiin
myös toreilla ja markkinoilla. Kirpputoreilta sai vielä halvempia käytettyjä
vaatteita. Katettuja kauppakäytäviä, joissa oli vieri vieressä erilaisia
myymälöitä ja ravintoloita, ruvettiin rakentamaan 1800-luvun alkupuoliskolla.
Ensimmäiset länsimaiset ja venäläiset tavaratalot perustettiin 1860-luvulla.

Venäläisessä kulutuskulttuurissa oli omat piirteensä. Ostotapahtuma
länsimaisessa kaupassa oli ennustettava, nopea, persoonaton ja säntillinen.
Venäläinen ostaminen kesti kauan, ja sen lopputulos oli ennustamaton.
Kaupantekoon kuului paljon neuvottelua ja tinkimistä, eikä lavkoista ollut
lupa poistua ostamatta. Tavarataloissa ihmiset saattoivat kulkea vain
katselemassa. Vaateostoksia tehtiin pitkään myös luottokaupalla, mutta
1800-luvun jälkipuoliskolla käteismaksu yleistyi.

Jo 1800-luvun puolivälissä muuallakin kuin Pietarissa ja Moskovassa oli
länsimaisia kauppoja, joten maaseudullakaan asuvien ei tarvinnut matkustaa
kovin kauas muotivaatteiden takia. Postikuljetuksen kehittyessä länsimaiset
kauppiaat aloittivat myös postimyynnin. Vanhimmissa säilyneissä katalogeissa
1860-luvulta luetellaan tuotteet ja hinnat; 1880-luvun luetteloissa on jo
muutamia kuvia ja 1900-luvun luetteloissa on lähes joka tuote kuvattu.
Hienoimmat katalogit olivat kuin muotilehtiä.

Vaatteet ja kansallinen identiteetti

Vaatetuksella voi ilmaista ryhmään kuulumisensa tai ryhmän hylkäämisen.
Pietari Suuri halusi, että venäläiset osoittavat pukeutumisellaan kuuluvansa
eurooppalaisiin eikä mihinkään moukkamaisten raakalaisten joukkoon.
1840-luvulle tultaessa Venäjällä oli kolmenlaista väkeä: osa käytti
läntistä muotipukua eikä uskonut sen uhkaavan venäläisyyttä, osa yhdisti
läntisen ja venäläisen asun käytön ja osa pitäytyi perinteiseen
venäläiseen asuun. Vuosisadan edetessä ilmaantui yhä enemmän erilaisia
ryhmiä, jotka käyttivät vaatteita viestinä. Aleksanteri II:n (hall.
1855–1881) uudistusten jäätyä puolitiehen pettyneet nihilistit pukeutuivat
länsimaisten boheemien tavoin. Talonpoikia kosiskelevat sosialistit käyttivät
kirjottuja paitoja ja tunkivat housunlahkeet saappaisiin. Kirjailija Leo Tolstoi
(1828–1910) ei ollut nihilisti eikä sosialisti, mutta käytti talonpoikaista
asua. Tehdastyöläiset sekoittivat vaatetuksellaan sosiaalisia rajoja: pitivät
osin länsimaisia (valmis)vaatteita, osin venäläisiä vaatekappaleita.
Radikaalit naiset vastustivat patriarkaalisuutta ja käyttivät yksinkertaista
länsimaista asua, mutta hylkäsivät koristeellisen muotipuvun ja perinteisen
venäläisen puvun.

Euroopan sivistyneistö löysi 1800-luvun puolimaissa kansan. Syntyivät
kansalliset tieteet, jotka tutkivat kansan menneisyyttä. Venäjälläkin
etnografit kokosivat kansanpukuja, joiden oletettiin heijastavan aitoa
venäläisyyttä. Sivistyneistö oli huolissaan rahvaan vaatetuksen muutoksista,
mutta tutkijat osoittivat, ettei kansanpuku ollut ennenkään pysynyt samana.
Yksi tutkija totesi, että venäläinen kansapuku on suomalaisten, persialaisten
ja intialaisten kulttuurielementtien sekoitus eikä mitään puhtaasti
venäläistä pukua ole olemassakaan. Toinen löysi venäläisten puvulle ja
elämäntavoille esikuvia skyyttalaisten ja bysanttilaisten kulttuurista.
Aleksanteri III (hall. 1881–1894) ”venäläisti” armeijan
eurooppalaistyylisen univormun pitkällä kauhtanalla, saappaisiin tungetuilla
pussittavilla housuilla ja korkealla lampaannahkahatulla. 1800-luvun
jälkipuoliskolla myös lukuisat venäläiset oopperat vaikuttivat
pukeutumiseen: naisten asuihin lisättiin pitsejä ja koruompeleita.

Myös Nikolai II (hall. 1894–1918) osallistui kansallisen identiteetin
ilmaisemiseen – ylellisin mutta lähinnä surkuhupaisin keinoin. Hän näet
järjesti vuonna 1903 laskiaisviikolla suuret juhlat Pietarin kaupungin
200-vuotisjuhlan kunniaksi. Luistelu Nevan jäällä ja mäenlasku sekä nukke-
ja katuteatteri toivat eri kansanluokat samoihin huvituksiin. Mutta hovin kahdet
pukutanssiaiset olivat vain eliitin juhlia, teatraalisia spektaakkeleita.
Pietari Suurta inhoava Nikolai määräsi tanssiaisten pukukoodiksi 1600-luvun
ja esiintyi itse Pietarin isän, tsaari Aleksein raskaassa ja ylellisessä
puvussa. Keisarinna Aleksandra kantoi päässään Aleksein ensimmäisen
puolison Marian painavaa kruunua sekä vaatteita, jotka tihkuivat helmiä ja
jalokiviä. Vieraiden puvut olivat teatterista hankittuja tai taiteilijoiden
suunnittelemien mukaan teetettyjä. Anakronismi kukki: 1600-luvun
”aitovenäläisiin” asuihin pukeutuneet miehet ja naiset tanssahtelivat
valssin, katrillin ja masurkan tahdissa barokkityylisessä talvipalatsissa,
jossa ohjelma sekoitus länsimaista ja venäläistä taidetta. 

Venäläiseen muotiin antoi panoksensa myös venäläinen baletti, joka vieraili
vuosina 1909–1914 Pariisissa saavuttaen suurta menestystä Lev Bakstin
värikkäissä ja liehuvissa puvuissa. Nämä vapauttivat naiset korsetin ja
tiukkojen kankaiden tyranniasta ja  sallivat heidän liikkua vapaammin. Jopa
ranskalainen muotisuunnittelija Paul Poiret otti vaikutteita Bakstin puvuista ja
vieraili Pietarissakin tutustumassa venäläisten suunnittelijoiden työhön.



Kuva: Léon Bakst, Kleopatran puku Ida Rubinstainille 1909.

Työläisten unelmat paremmasta maailmasta

Vaatetustyöläisten haaveet liittyivät varsin konkreettisiin asioihin,
palkkaan ja työaikaan. Mutta heiltä puuttui keinoja unelmien toteuttamiseksi,
kunnes 1800-luvun jälkipuoliskolla yhä useammat tutustuivat sosialistisiin
aatteisiin radikaalin sivistyneistön välityksellä. Lakot, protestit ja
ammattiyhdistysliike tunkeutuivat vaatetustyöläistenkin ajatusmaailmaan.
Radikaalien intellektuellien mielestä alempia luokkia piti kouluttaa ja
organisoida toimijoiksi vallankumouksessa, jotta keisari voitaisiin
syrjäyttää.

Ensimmäinen lakko, josta Ruane on löytänyt tietoja, toteutui toukokuussa
1870, kun erään suuren pietarilaisen leninkiompelimon naistyöntekijät sekä
usean pikkuyrityksen ompelijat vaativat palkankorotusta ja kahta vapaapäivää
viikossa. He jopa tiedottivat ongelmistaan lehdille. Lakon tuloksista ei ole
tietoa, mutta Ruane arvelee työnantajien myöntyneen joihinkin vaatimuksiin
välttääkseen enempää julkisuutta.

Vuosisadan loppua kohti vaatetustyöläisten järjestämiä levottomuuksia
esiintyi yhä enemmän, ja juutalaiset olivat niissä keskeinen ryhmä.
1890-luvulta lähtien juutalaiset työläiset liikehtivät Liettuan ja
Valko-Venäjällä. He saivat innoitusta juutalaisopiskelijoilta, jotka
halusivat levittää sosialistisia aatteita. Opiskelijat muodostivat
opintopiirejä mm. Valko-Venäjän eteläosiin Gomeliin, mihin tehtailijat
olivat perustaneet hikipajoja, sillä siellä oli saatavilla paljon
ammattitaitoista työvoimaa, kun Moskovasta 1891 karkotetuista juutalaisista
käsityöläisistä suuri osa oli asettunut kaupunkiin. Propagandan viesti alkoi
mennä perille, kun opiskelijat vaihtoivat valistuskielensä venäjästä
jiddišiksi.

Työpäivän pituus oli ompelijoiden pääasiallinen tyytymättömyyden aihe. He
vaativat 12 tunnin työpäivää ja ateriataukoja. Lakkoja järjestettiin
isoissa työpajoissa kevään ja syksyn sesonkiaikoina. Myös ammattiyhdistyksen
perustaminen alkoi kiinnostaa. Vuonna 1897 juutalaiset perustivat Venäjän ja
Puolan työläisten yleisen unionin, ”Bund”in. He olivat uskollisia
kansainväliselle työväenliikkeelle, vaikka korostivat myös etnisiä
yhteyksiä. Venäjän hallitus oli epäluuloinen yhdistystoimintaa kohtaan,
mutta työläiset tajusivat, että oli muodostettava koko maan kattava
organisaatio, jolla olisi riittävästi painostusvoimaa.

Vuosi 1905 merkitsi Venäjällä sivistyneistön, talonpoikien ja työläisten
liikehdintää. Pitkin vuotta vaatetustyöläisetkin järjestivät lakkoja,
kunnes lokakuussa puhkesi yleislakko. Koska vaatetusalalla oli monenlaisia
työläisiä, yhteisymmärrystä yhteisestä unionista oli vaikea saavuttaa. Kun
ammattiyhdistysten perustaminen sallittiin maaliskuussa 1906, se onnistui.
Lakkoileminen ei kuitenkaan loppunut. Naisia oli vaikea rekrytoida
vaatetustyöläisten liittoon ja muihinkin ammattiyhdistyksiin, sillä naisten
palkat olivat alempia kuin miesten eikä heillä sen vuoksi ollut varaa
lakkoilla. Ruane selostaa yksityiskohtaisesti erityisesti Pietarin ja Moskovan
työläisten taistelua parempien työehtojen puolesta. Työläisten
kansainvälinen solidaarisuus näkyi mm. siinä, että Pietarin lakkoilijat
saivat avustuksia Pariisista asti. Ennen maailmansodan syttymistä ei mitään
olennaisia muutoksia kuitenkaan saatu aikaan.

Taistelu muodista

Ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä Venäjällä taisteltiin muodista
kahdella rintamalla: toisaalta nationalistit ja modernistit kiistelivät
edelleen siitä, miten modernien venäläisten miesten ja naisten tulisi
pukeutua, toisaalta hallitus ja liike-elämän johtajat kamppailivat ulkomaisten
liikeyritysten kanssa siitä, kuka saisi johtaa muotiteollisuutta. Radikaali
intelligentsija kieltäytyi noudattamasta muodin määräyksiä ja laati omia
muodinvastaisia julkilausumiaan. Feministit – äänekkäimmät kriitikot –
julistivat, ettei naisten pitänyt käyttää muotia, joka vahingoitti ruumista.
Siksi oli luovuttava korseteista, pitkistä helmoista ja korkeakorkoisista
kengistä. Konservatiivit – niin naiset kuin miehetkin – puhuivat
perinteisen venäläisen asun puolesta ja naisen vapauttamisesta muodin
ikeestä. Läntisen muodin kannattajat kutsuivat apuun Lev Bakstin, joka
kirjoittikin vuonna 1914 kaksi artikkelia omista käsityksistään. Hän vaati
naisilta ”täysin emansipoituneen androgyynin” ulkonäköä.

Kun sota sitten syttyi, se teki muodista epämuodikasta ja kerskakulutuksen
symbolin. Paperipula pakotti useat muotilehdet lopettamaan julkaisutoimintansa.
Ranskalaisten muotikuvien sijaan koetettiin saada englantilaisia, ja valokuvia
alettiin käyttää. Vaatteiden värit muuttuivat hillityiksi, jopa synkiksi.
Univormujen teosta tuli valtava liiketoiminta, ja ompelutöihin palkattiin yhä
enemmän naisia, joille maksettiin pienempää palkkaa kuin miehille, koska he
olivat muka ammattitaidottomia tai puolitaitoisia.

Venäläinen vaatetusteollisuus oli rakennettu ranskalaisen, saksalaisen,
itävaltalaisen ja amerikkalaisen pääoman sekä käsityöläisten, teknologian
ja keksintöjen avulla, mutta sodan aikana kaikista ulkomaalaisista haluttiin
päästä eroon. Saksalaisvastaisuutta oli esiintynyt jo aikaisemminkin, mutta
nyt saksalaisista tehtiin syntipukkeja hintojen nousuun, tavarapulaan ja
inflaatioon. Huippunsa se saavutti keväällä 1915, kun venäläiset olivat
kärsineet pahoja tappioita rintamalla. Moskovassa saksalaisten väitettiin
aiheuttaneen koleratapauksia saastuttamalla veden, ja sähkönjakelun
rajoittamisen katsottiin olevan heidän sabotaasiaan.

Jo ennen kuin ulkomaalaiset oli hallituksen määräyksen mukaan määrä
likvidoida, kansalaiset ottivat oikeuden omiin käsiinsä. Toukokuussa 1915 he
ryöstelivät ja hävittivät länsimaisia liikkeitä, ennen kaikkea suurimman
vaatekauppiaan Mandlin liikkeitä, mutta siinä sivussa tuhoutui myös
venäläisten kauppoja. Tihutöiden seurauksena tuhansilta meni työpaikka.
Myös Singerin toiminta raunioitettiin. Yhtiötä syytettiin mm. vakoilusta,
monopoliasemasta ja venäläisten työläisten hyväksikäytöstä. Liike oli
tosiaan ainoa toimiva ompelukoneliike vuonna 1915, mutta se oli ollut
venäläinen jo vuodesta 1897 ja toimitti suuria tilauksia armeijalle. Häiriöt
aiheuttivat taas tuhansien työpaikkojen menetyksen. Singer sulki lopulta kaikki
vähittäismyymälänsä vuonna 1917 ja lopetti tehtaansa vuonna 1919.

Venäjän hallitus ja liike-elämän johto ei välittänyt, vaikkeivät
tavalliset ihmiset saaneet valmisvaatteita eivätkä ompelukoneita. Niille oli
tärkeää vapautua ulkomaalaisista. Ne kuvittelivat, että sodan jälkeen
venäläiset yritykset pystyisivät venäläisten tekstiilien, koneiden ja
työvoiman avulla täyttämään sen aukon, jonka ulkomaalaisten yrittäjien
hävittäminen oli jättänyt, ja luomaan todella kansallisen
vaatetusteollisuuden, jossa vallitsisivat terveelliset ja turvalliset työolot.
Kuvitelmien toteuttaminen osoittautui kuitenkin odottamattoman vaikeaksi.

Onnistuiko Pietarin uudistus?

Pietari Suuren puku-uudistus onnistui Ruanen mielestä, vaikka monenlaisia
vastoinkäymisiä ilmaantui. 1700-luvun lopulla venäläinen eliitti asui
eurooppalaisissa palatseissa ja kaupunkitaloissa, pukeutui uuden muodin mukaan
ja puhui ranskaa. Sadan vuoden kuluttua työläiset ja talonpojatkin ostivat
eurooppalaismallisia valmisvaatteita. Venäläinen kansanpuku oli jäänyt vain
erityistilaisuuksien asuksi. Jopa vuonna 1917 valtaan nousseet bolshevikitkin
loivat oman venäläisen muotipukunsa eurooppalaisen puvun pohjalta. –

Kaksi sataa vuotta ei liene pitkä aika Venäjän kaltaisessa maassa. Mutta
vaikka kansalaisten pukeutuminen onkin muuttunut, on ehkä odotettava toiset
kaksi sataa vuotta, ennen kuin venäläinen mentaliteetti muuttuu
eurooppalaiseksi. – Ruane kirjoittaa muuten koko ajan ikään kuin Venäjä ei
kuuluisi Eurooppaan.

The Empire’s New Clothes  on näyttävä teos, ja se tarjoaa upean retken
naapurimaan menneisyyteen, mutta jotakin pientä huomautettavaa kirjasta
löytyy. Ensinnäkään se ei sisällä kirjallisuusluetteloa, mutta asiasta
kiinnostunut lukija löytää venäjän- ja englanninkieliset lähteet ja
tutkimukset teoksen loppuun sijoitetuista viitteistä. Nimi- ja asiahakemiston
avulla löytyvät myös englanninkieliset hakusanat, mutta valitettavasti ei
lukuisia venäjänkielisiä. Venäläiset nimet ja julkaisut on translitteroitu
englannin mallin mukaan; niitä ei siis ole painettu kyrillisin kirjaimin edes
sulkeisiin.

Jos lukijalle ei riitä keisarillisen Venäjän pukukulttuuri, hän voi tutustua
venäläisten pukeutumiseen ensimmäisen maailmansodan jälkeisenä aikana
esimerkiksi näiden englanninkielisten teosten avulla, vaikka ne onkin
kirjoitettu viime vuosituhannella: Zaletova, Lidya et al.: Revolutionary
Costume: Soviet Clothing and Textiles of the 1920s (1989); Strizhenova, Tatiana:
Soviet Costume and Textiles 1917–1945 (1991).

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/