[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Pohjoisen menneisyys on toista maata

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Leena Rossi <leeros at utu.fi> FL, KK, Kulttuurihistoria, Turun yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Junila, Marianne; Granberg, Petri; Juntunen, Jukka; Kaitasuo, Pia; Turunen,
Harri (toim.): Pappi, partisaani ja pirtuhevonen – poimintoja pohjoisen
historiasta. Oulun Historiaseura ry., 2013. 288 sivua.


Pohjoisen menneisyys on toista maata
---------------------------------------------------------

Oulun Historiaseuran 80-vuotisjuhlakirja Pappi, partisaani ja pirtuhevonen –
poimintoja pohjoisen historiastaantaa monipuolisen ja monenkirjavan kuvan
pohjoisen Suomen menneisyyteen kohdistuvasta tutkimuksesta. Kirjoittajat ovat
Oulun, Rovaniemen ja Itä-Suomen yliopistojen nykyistä tai entistä väkeä,
arkistoihmisiä, väitöskirjantekijöitä, toimittajia ja muita pohjoisen
historiasta kiinnostuneita. Kirja kattaa Pohjois-Suomen historiaa Lapista
Keski-Pohjanmaalle ja Koillismaalta länsirannikolle. Artikkelit avaavat
ikkunoita menneisyyteen henkilöiden, tapahtumien ja ilmiöiden, jopa hevosten
ja muotokuvan kautta. Niiden kohteet ajoittuvat 1600-luvulta aina 2000-luvun
alkuun asti, mutta suurin osa kirjoituksista tarkastelee 1800- ja 1900-lukujen
ihmisiä ja ilmiöitä.

Jokaiselle jotakin

Vuonna 1933 perustettu Oulun Historiaseura on julkaissut 80-vuotisen toimintansa
kunniaksi näyttävän juhlakirjan Pappi, partisaani ja pirtuhevonen –
poimintoja pohjoisen historiasta. Teos on samalla seuran 36. julkaisu. Kuten
juhlakirjoissa on tapana, sen aloittavat yksityisten ja yhteisöjen
onnittelijoiden luettelot. Alkusanoissaan ”Historiatietoisuuden
palveluksessa” seuran puheenjohtaja Marianne Junila tarttuu tärkeään
asiaan: tutkimuksen tulisi auttaa ihmisiä rakentamaan historiatietoisuuttaan
eli käsitystään yhteisönsä ja omasta menneisyydestään. Se ei onnistu
pelkästään englanninkielisten julkaisujen avulla, vaan ihmisten on saatava
tietoa omalla äidinkielellään. Oulun Historiaseuran juhlajulkaisu tarjoaa
pohjoisen – ja vähän eteläisemmänkin – Suomen ihmisille hyvän
mahdollisuuden vahvistaa tietoisuuttaan menneisyydestä.

Juhlakirja on jaettu kahteen osaan: ”Aikansa väkeä” ja ”Aikansa
ilmiöitä”. Kumpaankin kokonaisuuteen sisältyy kymmenen artikkelia. Väkeä
edustavat ruotsalainen 1600-luvun historiankirjoittaja muotokuvansa kautta, yksi
lihallisiin lankeemuksiin sortunut lestadiolainen saarnamies ja virsirunoilija,
Suomen ensimmäinen lestadiolainen pappi, yksi oululainen kulttuurin
monitoiminainen, kaksi elämän laitapuolen kulkijaa,  kaksi presidenttiä,
kaksi hevosta sekä Oulun maakunta-arkisto runsaine kokoelmineen. Aikansa
ilmiöihin kuuluvat autiotilojen asuttaminen, tervansoutu, kuusamolainen
kovasinteollisuus, Lapin muuttoliikkeet, Oulun merikoulu, Koillismaan
Osuuskauppa, venäläisten partisaanien hyökkäykset, ortodoksisuuden
jälleenrakentaminen, lestadiolaisuus tukkilaiselokuvissa sekä
saamelaisteatteri. Tuosta paljoudesta pitäisi joka lukijalle löytyä jotakin
kiintoisaa.

Kirjan luettuani voin sanoa, ettei yksikään artikkeli jättänyt minua
kylmäksi, vaikkeivät kaikkien aihepiirit minua kiinnostaneetkaan. Jokainen
kirjoitus sysäsi ajatuksiani liikkeelle jollakin tavalla: ärsytti
persoonattomalla, puisevalla ja näennäisen objektiivisella esitystavallaan tai
sisällön ohi menevällä otsikollaan, viehätti omintakeisuudellaan, pakotti
miettimään tutkimusaiheen merkitystä, pani pohtimaan tutkimusmenetelmiä ja
näkökulmia, sai arvioimaan kirjoittajan tyyliä tai ihmettelemään yleensä
suomen kielellä kirjoittamisen vaikeutta.

Taas kerran jouduin toteamaan, että menneisyys on toista maata, erityisesti
pohjoisen Suomen ihmisten menneisyys ja mentaliteetti. Näiden seikkojen
ymmärtäminen vaatii etelän ihmiseltä välillä melkoisia ponnisteluja,
tässä kirjassa nimenomaan siksi, että useat kirjoittajat tekevät tekstiä
lähinnä paikallisille lukijoille eivätkä selitä asioita edes parilla
sanalla niin, että ulkopuolisetkin ymmärtäisivät ja kokisivat jutun
mielekkääksi. – Itselle tuttujen asioiden ottaminen selviönä on
historioitsijoiden yleinen ongelma, jota voisi yrittää ratkaista
tietämätöntä teeskentelevän, mutta valistuneen koelukijan avulla – enkä
tarkoita tieteellistä vertaisarvioijaa. Apulukija saisi osoittaa, mitkä
tekstin kohdat vaativat selittämistä, täsmentämistä, täydentämistä tai
havainnollistamista, jotta ne avautuvat myös toisesta ympäristöstä tulevalle
lukijalle.

Pappi, partisaani ja pirtuhevonen-kirjassa olisi niinkin yksinkertainen asia
kuin kartta tai kaksi valaissut etelän ihmiselle ihan kummasti ainakin
Pohjois-Suomen vesirakentamista, Oulujoen reitin tervansoutua ja Koillismaan
Osuuskaupan kehitystä ja ehkä muitakin aihepiirejä. Tässä suhteessa Matti
Leiviskän sinänsä puisevahko artikkeli Siikajokilaakson autioiden
asuttamisesta on ilahduttava poikkeus kolmine karttoineen – ilman niitä ei
aluetta tuntematon lukija saisi asiasta tolkkua ollenkaan. – Karttojen
otsikointi on kuitenkin unohdettu yhdenmukaistaa. – Karttojen lisäksi
Leiviskän artikkelissa antavat lisävalaistusta myös asetelmat, joita nykyisin
myös taulukoiksi nimitetään, vaikkei niissä lukuja summatakaan. Vastaavien
esitysten avulla olisivat useat muutkin kirjoittajat helposti jäsentäneet
aineistoaan ja analyysiaan niin, että lukija olisi yhdellä silmäyksellä
hahmottanut esimerkiksi tapahtumia, henkilöitä tai vaikkapa osuuskauppoja.

Aikansa ihmisiä ja eläimiä

Pahoittelen, etten pysty tässä arvioimaan kirjan kaikkia kahtakymmentä
artikkelia. Kommentoin niistä vain muutamia kulttuurihistorioitsijana ja omien
mieltymysteni mukaan. Liitän kuitenkin linkin taakse juhlakirjan koko
sisällysluettelon, jotta lukija voi edes otsikoista päätellä, kiinnostavatko
kirjoitukset häntä ja onko hänen syytä lukea niistä jokin vai voiko hän
yrittää kirjan avulla kohentaa tunturin juurelta muuttaneen
lestadiolaistuttavansa historiatietoisuutta.

Naisena minua kiinnosti kovasti Riitta Mäkelän artikkelin – ”Olga
Slottsberg (1849–1926) – opetusta, musiikkia, teatteria ja yhdistyksiä
kaiken ikää” – kohde, joka kunnostautui Oulussa kansakoulun- ja
laulunopettajana sekä lukemattomissa kulttuuririennoissa. Minua harmitti
kuitenkin kirjoittajan turhan varovainen ja dokumentteihin pitäytyvä
raportointi Olga-neidin aikaansaannoksista. Tutkimuksen tieteellisyyttä ei
olisi lainkaan haitannut pohdiskelu – ei edes vähän vallaton spekulointikaan
– monipuolisesti lahjakkaan naisen persoonallisuudesta, luonteesta,
innoituksen lähteistä ja Oulun henkisestä ilmapiiristä, joka mahdollisti
moisen tarmonpesän toiminnan.

Koska olen itse tutkinut jonkin verran ns. tavallisia ihmisiä, minua viehätti
myös kirjoitus ”Pilkkarunoilijoita pohjoisesta: Kalkkimaan pappi ja
Viina-Matti”. Siinä Pälvi Rantala kertoo kahdesta sanavalmiista ja
teräväkielisestä miehestä, jotka herättivät pelkoa ja pahennusta
lauluillaan sekä käytöksellään ja pukeutumisellaan. Alatorniolainen Petter
Abram Herajärvi (1830–1885) ja haapavetinen Matti Viinanen (1859–1936)
eivät sopeutuneet aikansa yhteisön kunniallisen elämisen kaavaan eivätkä
aikaisemmin mahtuneet perinteisen historiankirjoituksenkaan piiriin, jossa vain
suurmies- ja suurnaishistoria on tunnustettu oikeaksi tieteeksi. Samaiset
”tavallisen erikoiset” miehet ovat kuitenkin vuosien mittaan innoittaneet
monia taiteilijoita ja kelpaavat – riittävän kauan kuolemansa jälkeen –
edustamaan myös kotiseutunsa historiaa. Vaikka kaikki eivät pidä
kylähullujen tutkimista tarpeellisena, Rantala noudattaa hyvää ohjetta, ettei
mikään inhimillinen saa olla historioitsijalle vierasta.

Kirjan toinen tavallisesta poikkeava kirjoitus on Katri Helmisen  humanistista
eläintutkimusta edustava artikkeli ”Konikapinan Hilppa ja pirtuhevonen
Lapukka kerrottuina ja muistettuina toimijoina”. Siinä kaksi suorastaan
myyttisiin mittoihin kasvanutta hevosta, Nivalan konikapinan aiheuttaja,
väärän diagnoosin perusteella lopetettavaksi määrätty kantakirjatamma
sekä pirtun salakuljetuksessa ja raviradoilla nopeana juoksijana
kunnostautunut, kantakirjaan kelpaamaton tummanpuhuva ori nousevat aktiivisiksi
toimijoiksi ihmisten maailmassa. Ne ovat kelvanneet myös kirjojen, näytelmän
ja oopperan aiheiksi. Onpa Hilpasta tehty luonnollisen kokoinen patsaskin, ja
Lapukkakin on saanut muistomerkin sekä lukuisia jälkeläisiä
kantakirjattomuudestaan huolimatta. – Luistavasti kirjoitetussa artikkelissaan
Helminen saa lukijan asettumaan hevosten puolelle, vaikka hän tekee oikeutta
myös väärän diagnoosin langettaneelle eläinlääkärille.

Aikansa ilmiöitä

Varsinkin kansatieteilijöitä ilahduttavat Reijo Heikkisen ”Tervahanhia ja
tervansoutua Oulujoen reitillä” ja Matti Kyllösen ”Liipalla leipä
leveämmäksi: Kuusamon liipan vaiheita erämaiden valloituksesta
talvisotaan”. Artikkelit valottavat Kainuun ja Kuusamon asukkaiden keinoja
vastata muuttuvan elinkeinoelämän tarpeisiin 1800- ja 1900-luvulla. Niin
tervan kuin liipankin valmistus lomittuivat joustavasti muuhun talonpoikaiseen
vuodenkiertoon. Heikkinen olisi voinut täydentää otsikkoaan jonkinlaisella
aikamääreellä ja koko tekstiään kartalla. Kyllönen puolestaan olisi voinut
havainnollistaa omaa kirjoitustaan hiomakiven (liipan, kovasimen, sieran),
louhinnan ja liipanlykkyyn kuvalla. – Nykylukija jää toivomaan, että
jostakin löytyisi tervan ja liipan kaltaisia uusia menekkituotteita, jotka
toisivat taas hyvinvointia – täältä kaukaa katsoen – syrjäseutujen
asukkaille.

Artikkelissaan ”Partisaanihyökkäykset sensuurissa ja uutisissa” Jonna
Pulkkinen kirjoittaa venäläisten sissien jatkosodan aikaisista hirmutöistä
rintaman selustassa lappilaisten siviilien keskuudessa. Stalinin
erityisjoukkojen tehtävänä oli tiedustella, hyökätä ja tuhota, ja
ensimmäisen iskunsa ne tekivät jo syyskuussa 1941. Pulkkinen käsittelee
partisaanien tekosia lappilaisten sanomalehtien uutisoinnin kautta ja pohtii
erityisesti sensuurin tavoitteita ja toimintaa, joka riippui sekä suomalaisten
että saksalaisten sotatoimista. Vaikka suoria uutisia ei aina saanut lehdissä
julkaista, lukijat osasivat toki päätellä, mitä kuolinilmoituksen ”kaatui
kotirintamalla” tarkoitti. – Lukija jää odottamaan Pulkkisen
partisaaniuutisointia koskevan väitöskirjan valmistumista.

Marja Tuomisen otsikko ”Esi-isien perinteitä ja modernia tyyliä –
ortodoksisuuden jälleenrakentaminen Suomen Lapissa toisen maailmansodan
jälkeen” on pitkä mutta tyhjentävä. Siitä selviää niin käsiteltävä
ilmiö kuin sen paikka ja aikakin. Tuominen hallitsee itselleen läheisen aiheen
ja kirjoittaa selvästi, sujuvasti ja johdonmukaisesti eikä sorru avoimesti
moittimaan tökeröitä virkamiehiä ja arkkitehteja, jotka suunnittelivat ja
rakensivat ”vierasuskoisille” uusia rukoushuoneita ja kirkkoja. Hän
osoittaa kuitenkin jämäkästi, miten huonosti vallanpitäjät ymmärsivät
toista kulttuuria. – Ortodoksien kohtelu sotien jälkeisessä Suomessa panee
epäilemään, että me teemme nykyisin samoin – kuuntelemme, mutta emme kuule
maahanmuuttajia.

Lestadiolaisuus kuuluu ehdottomasti etelän ihmisten lappilaiseen stereotypiaan,
ja siksi kokoelman saarnamiestä ja pappia käsittelevät artikkelit sopivat
ennakkokuvaan. Uskonnollisuus nousee olennaiseksi juonteeksi myös Pekka
Kaarnisen kirjoituksessa ”Tukkijoelta Taivalkoskelle – lestadiolaiskuvaukset
suomalaisissa tukkilaiselokuvissa”. Hän aloittaa 1920-luvun mykkäfilmeistä
”Koskenlaskijan morsian” ja ”Tukkijoella” sekä päätyy 1970-luvulla
Kalle Päätalon kirjojen pohjalta tehtyyn ”Viimeinen savotta”-filmiin ja
1980-luvulla kuvattuihin Päätalon elämäkertaelokuviin. Kaarninen osoittaa
tukkilaiselokuvien lestadiolaisuuden perustuneen kaunokirjallisuuteen ja
liittyneen nimenomaan Pohjois-Suomen kuvaukseen.

Kirjojen tekemisen vaikeus

Kirjoittaminen ei ole helppoa, eikä helppoa ole itse fyysisten kirjojenkaan
tekeminen. Tästä selviää harvoin ilman kömmähdyksiä, ja varsinkin kannen
värit ovat toistuva jännityksen aihe – painosta tulee usein ihan muuta kuin
on haluttu. En voi uskoa, että suunnittelija olisi tieten tahtoen tavoitellut
artikkelikokoelman kanteen sen nykyistä äklöä punaväriä, joka tuo mieleen
1970-luvun virttyneet värikuvat. Voin kuitenkin kuvitella hänen mielessään
kangastelleen vanhojen valokuvien seepian ruskean. Oulun maakunta-arkiston
kokoelmista löytyneen tunnelmallisen otoksen kuvausaika ei valitettavasti
ilmene mistään, jotta lukija voisi arvata alkuperäisen kuvan värin.

Artikkelikokoelman sivuilla vanhahtava ja kömpelö taitto tökkää kriittisen
lukijan silmään. Joka sivulla toistuvaa raskasta ylätunnistetta – ”Oulun
Historiaseuran 80-juotisjuhlajulkaisu” – voisi seuraavassa julkaisussa
keventää, ja ainakin joka toisella sivulla sen voisi korvata juuri kohdalla
olevan artikkelin otsikolla. Näin lukija voi heti varmistaa, mitä juttua on
parhaillaan lukemassa.

Koska kielenhuolto on sydäntäni lähellä, koen sen kirjan toimittajan
tärkeimmäksi tehtäväksi. Papin, partisaanin ja pirtuhevosen toimittajat ovat
kuitenkin tehneet tämän työn kevyellä kädellä tai kirjoittajat ovat olleet
niin herkkähipiäisiä, ettei heidän teksteihinsä ole saanut koskea. Esim.
toistoja, kuluneita sanontoja, kömpelöitä ja raskaita lauserakenteita ja
vääriä viittauksia olisi näet voinut karsia – onneksi niitä ei ole
paljon. Turhan moni kirjoittaja näyttää luulevan, että tieteellinen
merkitsee myös kuivaa ja kankeaa esitystä. Toimittajia on kuitenkin syytä
kiittää siitä, etteivät he ole pakottaneet kirjoittajien ilmaisutapaa ja
-tyyliä samaan muottiin, vaan ovat sallineet yksilöllisyyden näkyä.

Kirjoittajien luettelo kirjan lopussa paljastaa, että oppiarvoja ja titteleitä
riittää vaikka toisille jakaa.

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/