[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Kenraalin mietteet maailmasta ja Suomen puolustuksesta

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Teemu Häkkinen <teemu.hakkinen at jyu.fi> FT, Jyväskylän yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Hägglund, Gustav: Rauhan utopia. Docendo, 2014. 182 sivua.


Kenraalin mietteet maailmasta ja Suomen puolustuksesta
---------------------------------------------------------

Gustav Hägglundin teos Rauhan utopia tekee arvion maailman tilanteesta, Suomen
asemasta ja maamme turvallisuuspolitiikan tulevaisuuden vaihtoehdoista.
Ajoittain värikkääksi käyvällä otteella tehdään myös selkoa
sotilaallisen liittoutumisen vaihtoehdoista ja suhteesta Suomen
puolustusratkaisuun.

Vuonna 2014 on Suomen lähiympäristö joutunut uuteen tilanteeseen, kun
Euroopan turvallisuuspoliittinen tilanne on kiristynyt Ukrainan kriisin myötä
ja Venäjän katsotaan osallistuneen joko suoraan tai vähintään epäsuorasti
Ukrainan levottomuuksien ylläpitoon. Ukrainan kriisi osuu tilanteeseen, jossa
Suomen talouden menestymismahdollisuudet ovat kireät ja jossa pitäisi miettiä
puolustuspoliittisia suuntaviivoja, joilla mennään pitkälle tulevaisuuteen.
Kaiken kaikkiaan aika on sellainen, joka edistää turvallisuuspoliittista
keskustelua, josta hyvänä ja viimeaikaisimpana esimerkkinä on Gustav
Hägglundin Rauhan utopia. Hägglund on entinen puolustusvoimien komentaja ja
myös kansainvälisesti kokenut sotilas, joka on myös tunnettu ahkerasta
kynänkäytöstä. Elokuussa 2014 julkaistu Rauhan utopia on kirjoittajan omien
sanojen mukaisesti arvio maailman tilasta. Keskiöön asettuu kuitenkin Suomen
turvallisuuspolitiikka, joka on mitä suurimmassa määrin sidottu maailman
tapahtumiin. Turvallisuuspolitiikkaan liittyy myös puolustuspolitiikka, mutta
sitä puolta on käsitelty selvästi laajemmin Arto Nokkalan teoksessa Kyky ja
tahto, joka ilmestyi samalta kustantajalta aiemmin tänä vuonna. Rauhan
utopiassa käsitellään samoja teemoja, mutta suppeammin ja eri painotuksin.

Rauhan utopia on jaettu johdantoon ja kymmeneen kappaleeseen, jossa ruoditaan
maailman tapahtumia ja potentiaalisia kehityskulkuja, sekä pohditaan Suomen
tilannetta. Koska teos ei pyri olemaan tutkimus, on tekstissä käytetty
kirjallisuusviitteitä yleensä vain tilastojen yhteydessä, eikä teos anna
lukijan käyttöön kirjallisuusluetteloa esimerkiksi yllä mainitun Arto
Nokkalan teoksen tavoin. Näin myös teosta tulee tarkastella sen antaman
näkemyksen kautta. Vastaavasti kritiikki on kohdistettava argumentin
heikkouksiin.

Teoksesta aiemmin ilmestyneissä arvioissa on kiinnitetty huomiota Hägglundin
värikkäisiin näkemyksiin muun muassa juutalaisista ja arabeista, miehen ja
naisen välisistä eroista (Waris, Olli: Kenraali Hägglund uutuuskirjassaan:
Kovaa puhetta arabeista, Iltalehti 21.8.2014), Nato-jäsenyyden torjumisesta
(”Hägglund: Nato-jäsenyys johtaisi oman puolustuksen alasajoon, Suomenmaa
21.8.2014.) ja hyvien Yhdysvallat-suhteiden merkityksestä (Autio, Mark:
”Hägglund: Suomen oma puolustus murenisi Natossa, Helsingin Sanomat
21.8.2014.) Teos on kirjoitettu todennäköisesti mielipiteitäkin jakavalla
värikkäällä tavalla, mutta eteneminen on johdonmukaista oman näkemyksen
rakentamista.



Kuva: ”Si vis pacem, para bellum”, Armeijan kulttuurikeskuksen reliefi
Madrid, Luis García Zaqarbal, Wikimedia Commons.

Teoksen keskeisin anti on kuitenkin siinä, miten se ruotii tarkasti Suomen
turvallisuuspolitiikkaa ja millaisia johtopäätöksiä se tekee Suomen
tulevaisuuden vaihtoehdoista. Hägglund ponnistaa arvionsa historiasta. Venäjä
saa laajaa huomiota, koska Suomen turvallisuuspolitiikka nojaa ennen kaikkea
Suomen Venäjä-suhteeseen ja Venäjän politiikkaan omilla lähialueillaan.
Toistaiseksi Suomen ja Venäjän suhde nähdään rauhallisena, jossa Suomesta
ei ole uhkaa Venäjän suuntaan ja siten Venäjää ei ole syytä nähdä uhkana
Suomelle. Toisaalta Venäjän kehitys näyttäytyy arvaamattomana
kehityslinjana, jonka varalta myös Suomella on oltava edelleen asevoimat,
valmius sekä tahto aseelliseen puolustautumiseen - muuten Suomesta ”saattaisi
tulla houkutteleva suupala laajentumishaluiselle suurvallalle”. Taustalla
tulee olla selkeä turvallisuuspoliittinen linjaus. ”Jos haluat rauhaa,
varaudu sotaan”, on Hägglund provosoivasti nimennyt teoksen viimeisen
kappaleen. Rauha ei ole itsestään selvä olosuhde, vaan sen eteen on
nähtävä vaivaa erityisesti pitkällä aikavälillä.

Hägglund liputtaa yleisen asevelvollisuuden puolesta ainoana varmana keinona
ratkaista pienen maan puolustus. Näkemyksen tueksi tarjotaan uskottavia
argumentteja. Esimerkiksi ns. palkka-armeijaa hyödyntävissä Nato-maissa
armeijan miesvahvuus on Hägglundin mukaan keskimäärin 0,3% väestöstä;
Suomen tapauksessa vastaava suhde tarkoittaisi 16 000 sotilaan asevoimia, jotka
eivät riittäisi uskottavan puolustuksen ylläpitoon. Vertailukohteeksi tuodaan
nykypäivän tilanne, jossa Suomi on suoranainen suurvalta sodan ajan joukkojen
määrässä ainakin suhteessa muuhun Eurooppaan. Palkka-armeijan kohdalla
liittoutuminen olisi tällöin ainoa ratkaisu järjestää maan puolustus. Mutta
mihin suuntaan?

Liittoutumattomuus vai Nato?

Hägglund ei kannata Suomen jäsenyyttä Natoon ja uudistaa tämän jo aiemmin
kuullun näkemyksensä Rauhan utopian sivuilla. Kyse on ennen kaikkea siitä,
että omaa aluetta pitää kyetä ja haluta puolustaa - muuten
turvallisuuspolitiikalle ei ole kunnollista pohjaa. Myös tässä mielessä
asevelvollisuusarmeija näyttäytyy keinona varmistaa, että puolustus
koettaisiin koko kansan asiaksi. Valikoiva asevelvollisuus johtaisi
vääjäämättä ammattiarmeijaan, kuten on ollut asian laita monessa maassa.
Sen sijaan kaivataan edelleen koko yhteiskunnan panostusta maan puolustamiseen,
kuten on ollut asian laita toisesta maailmansodasta lähtien. Hägglund asettaa
keskeiseksi Nato-jäsenyyden heikoksi puoleksi sen vaikutuksen
maanpuolustustahtoon. Olisiko jäsenyyden myötä vaarana se, että oma
puolustus ajettaisiin asteittain alas ja ulkoistettaisiin se Yhdysvalloille?
Seurauksena saattaisi olla oman aluepuolustuksen alas ajaminen ja
maanpuolustustahdon heikentyminen. Jäsenyys Euroopan unionissa joka tapauksessa
takaa sen, että Suomi ei jäisi aseellisen konfliktin aikana yksin, vaikka
sotilaallinen apu liittyisikin vasta Nato-jäsenyyteen. Suhde Yhdysvaltoihin
tulee olemaan Suomelle tärkeä jatkossakin nimenomaan arvomaailmaan kohdistuvan
takuun ansiosta.

Hägglundin mukaan Suomen tulee tarkastella Nato-jäsenyyttä myös osana omaa
vertailuryhmäänsä, joka koostuu Ruotsista, Sveitsistä ja Itävallasta. Näin
Suomi ei näyttäydy Hägglundille erityistapauksena pitkän Venäjä-vastaisen
maarajan vuoksi, vaan liittoutumiskysymys on kyettävä ratkaisemaan ilman
ylidramatisointia. Venäjä on Suomen naapurimaa, alueellinen suurvalta, jonka
kulttuuri ja tapa toimia ovat erilaisia kuin Suomessa. Jos Suomi liittyisi
Natoon, tarkoittaisi se väistämättä sitä että Venäjä kokisi sen uhaksi
omalle turvallisuudelle. Mutta Hägglundille tämä ei näyttäydy kunnollisena
syynä arvioida sotilaallista liittoutumista kielteisesti.

Hägglund pohtii myös mahdollista liittoa Ruotsin kanssa, jota hän pitäisi
luontevana. Haittapuoleksi osoitetaan liittoutumiskeskustelujen aikaisemmat
heikot menestykset ja nimenomaan Ruotsin viime kädessä kielteinen asenne,
mutta toisaalta yhteistyössä olisi edelleen ideaa. Loppujen lopuksi Suomen
turvallisuuspolitiikan kulmakiveksi asetetaan Rauhan utopiassa perinteinen
linja: oma maa on kyettävä pitämään turvassa itse, vaikka erilaisten
jäsenyyksien ja sopimusten avulla voidaan omaa asemaa vahvistaa ja parantaa.
Kaiken keskiössä on se, mitä kautta suomalaiset pysyvät edelleen valmiina
ylläpitämään edellytyksiä rauhantilan jatkumiselle.

Sotilaiden asema turvallisuuspoliittisessa keskustelussa

Teoksen hyvä ja toisaalta huono puoli on siinä, että se vahvistaa Suomen
turvallisuuspolitiikan perimmäisiä keskustelulinjoja sellaisen asiantuntijan
äänenpainoin, joka on tehnyt elämäntyönsä maanpuolustuksen parissa.
Herää kysymys, missä määrin Suomen turvallisuuspoliittista keskustelua on
käytävä sotilaiden analyyttisten arvioiden voimin, ja missä määrin
keskustelua on käytävä toisenlaisilla ammattitaustoilla. Jos Suomessa
joudutaan toden teolla nyt arvioimaan omaa turvallisuuspoliittista perustaansa,
tarvitaan erilaisia asiantuntija-arvioita keskustelun tueksi. Kaiken kaikkiaan
Hägglundin teos on hyvin kirjoitettu näkemys ja lukemisen arvoinen katsaus
yhteen erilaisten perustelujen valikoimaan, jolla turvallisuuspoliittisia
ratkaisuja voidaan puoltaa.

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/