[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Fredrik Barth – norjalaisen sosiaaliantropologian grand old man

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Marjut Anttonen <marjut.anttonen at utu.fi> FT, KM, dosentti, Turku
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Eriksen, Thomas Hylland: En intellektuell biografi. Universitetsforlaget, Oslo,
2013. 287 sivua.


Fredrik Barth – norjalaisen sosiaaliantropologian grand old man
---------------------------------------------------------

Thomas Hylland Eriksen on kirjoittanut sosiaaliantropologi Fredrik Barthin (s.
1928) akateemisen elämäkerran. Teoksessa käsitellään hänen tieteellistä
ajatteluaan sekä sosiaaliantropologian kehitystä kuudella eri
vuosikymmenellä. Tieteenalan oppihistoriasta kiinnostunut lukija uppoutuu
mielissään kirjan pariin.

Norjalaisantropologien vitsin mukaan antropologit voidaan jakaa kolmeen
ryhmään: jotkut ovat tehneet kenttätyötä yhdellä alueella ja toiset
kahdella. Ja sitten on Fredrik Barth. Oppiaineen nestorin tiedetään tehneen
tutkimusta kotimaansa lisäksi Irakissa, Iranissa, Pakistanissa, Afganistanissa,
Sudanissa, Bhutanissa, Omanissa, Kiinassa, Balilla ja Papua-Uudessa-Guineassa.
Fredrik Barth on Norjan modernin sosiaaliantropologian perustaja ja
kansainvälisesti tunnetuin norjalainen tutkija.

Sosiaaliantropologiaa kuudelta vuosikymmeneltä

Toinen tunnettu norjalaisantropologi Thomas Hylland Eriksen on kirjoittanut
Fredrik Barthin (s. 1928) akateemisen elämäkerran. Hän muistuttaa kuitenkin,
ettei Barth, toisin kuin usein luullaan, ole missään vaiheessa ollut hänen
opettajansa. Samaan tiedeyhteisöön he tietenkin kuuluvat, ja yhteisiä
kiinnostuksen kohteita on varsinkin etnisyys- ja nationalismitutkimuksen alalla.

Kirja kertoo Barthin pitkästä ja monivaiheisesta tutkijanurasta aina opintojen
aloittamisesta vuonna 1946 viimeisen kirjan ilmestymiseen vuonna 2008. Nyt
ikämies viettää vanhuudenpäiviään Oslossa eikä kirjoita enää.

Nuoren tiedemiehen ura alkoi edetä nopeasti, muttei hankaluuksitta, heti
1950-luvun alussa. Vuosikymmenen loppuun mennessä hän oli työskennellyt
Oslossa ja Cambridgessä, tehnyt kenttätöitä Lähi-Idässä ja Aasiassa,
väitellyt tohtoriksi, kirjoittanut pari monografiaa ja artikkeleita
kansainvälisesti arvostettuihin julkaisuihin. Lisäksi hän oli aviomies ja
neljän lapsen isä.

Jokaisesta kenttätyöstä on syntynyt vähintäänkin yksi teoriapainotteinen
monografia, jossa Barth yhdistää uudet teoreettiset avaukset empiiriseen
tutkimukseensa. Kirjoja on parikymmentä, ja niistä monet ovat alansa
klassikkoja.

Fredrik Barth on ajattelijana ja intellektuellina paljon tärkeämpi kuin monet
ymmärtävät, painottaa Hylland Eriksen kirjassaan useaan otteeseen.
 Elämäkerta ei kuitenkaan ole oppiaineen isähahmon kritiikitön ylistys.
Hagiografiaa en kirjoita, toteaa Hylland Eriksen. Sitä hän ei
kirjoittanutkaan, ei myöskään juorukirjaa. Kirjan julkistamisen yhteydessä
hän sanoi jossain haastattelussa, että akateemisen elämäkerran tehtävänä
on tutkijan tieteellisen toiminnan esittely ja arviointi, ei hänen
yksityiselämänsä ruotiminen. 

Luettavana on vuoropuhelu Barthin tieteellisen ajattelun ja
sosiaaliantropologian kehityksen välillä kuudelta eri vuosikymmeneltä.
Tieteenalan oppihistoriasta kiinnostunut lukija uppoutuu mielissään kirjan
pariin.

”Minun piti päästä omin päin Irakiin”

Yllä oleva lainaus on kirjan ensimmäinen lause. Se on otettu haastattelusta,
jossa Barth kertoo millä keinoin hän nuorena maisterina pääsi lähtemään
ensimmäiselle itsenäiselle kenttätyömatkalleen Irakin Kurdistaniin vuonna
1951.

Ennen Kurdistania nuori mies oli opiskellut antropologiaa Yhdysvalloissa.
Barthin professori-isä oli saanut sieltä pestin heti sodan jälkeen vuonna
1946 ja mukaan lähtenyt poika aloitti opintonsa Chicagossa. Kolme vuotta
myöhemmin hän oli suorittanut maisterin tutkinnon ja avioitunut
opiskelutoverinsa kanssa.

Kurdistanissa tehdyn kenttätyön tuloksena syntyi tutkimus Principles of
Organization in Southern Kurdistan (1953). Väitöskirjaksi tarkoitettua
monografiaa ei kuitenkaan hyväksytty Oslon yliopistossa. Hylland Eriksenin
arvion mukaan tutkimus kylläkin täytti tuolloiset väitöskirjalle asetetut
vaatimukset, joten todellinen syy oli muualla. Ilmeisesti esitarkastajina olleet
niin sanotut vanhan koulun miehet olivat haluttomia päästämään nuorta
tutkijaa eteenpäin. Ehkei heidän asiantuntemuksensakaan riittänyt modernin
sosiaaliantropologian arvioimiseen, toteaa kirjoittaja. Barth on itse
haastatteluissa esittänyt oman näkemyksensä akateemisesta
kilpailutilanteesta.



Kuva: Fredrik Barth ja baktamaniheimon initiaanimenojen johtaja Kimebnok
Uudessa-Guineassa vuonna 1968 (teoksen kuvitusta).

Väitöskirja Pakistanista

Barth jatkoi työskentelyään, opiskeli pashtun kieltä ja lähti
kenttätöihin Pakistaniin. Hän asui perheineen jonkin aikaa Cambridgessa ja
väitteli siellä tohtoriksi vuonna 1957. Väitöstutkimus Political
Organisation of Swat Pathans käsitteli Luoteis-Pakistanin ja Afganistanin
välisellä raja-alueella Swatin laaksossa elävien pataanien poliittista
järjestäytymistä. Tämä omaleimainen tutkimus on tekijänsä varhaisista
tutkimuksista tunnetuin ja Hylland Eriksenin mukaan edelleen yksi
tärkeimmistä. Nykyisin Swatin laakso tunnetaan siitä, että se on talibanien
hallussa. Kuluvana syksynä alue nousi jälleen uutisiin, kun sieltä kotoisin
olevalle koulutyttö Malala Yousafzaille myönnettiin Nobelin rauhanpalkinto.

Barth kävi 1960- ja 1970-luvulla vielä muutaman kerran uudelleen laaksossa ja
kirjoitti alueesta myöhemmissäkin julkaisuissaan. Samoille seuduille sijoittuu
hänen viimeinen kirjansa Afghanistan og Taliban (2008).

Kilpailua, kiusantekoa ja pudotuspeliä

Kirja kertoo myös hyytävästä akateemisesta kilpailusta, jossa toisen
tutkijan eteneminen voidaan (yrittää) pysäyttää monin eri tavoin. Milloin
uhkaavaksi koettu kollega jätetään kutsumatta johonkin tehtävään tai
tilaisuuteen, milloin lausuntoja kirjoitetaan tarkoitushakuisesti, milloin
tutkimus vaietaan kuoliaaksi tai muuten mitätöidään, milloin toista tutkijaa
mustamaalataan muuten vain. Konstit ovat monet. Fredrik Barth näyttää saaneen
kaikesta osansa uransa eri käänteissä. Tosin vastapainona on ollut myös
huomattavaa menestystä.

Kertoessaan Barthin vastoinkäymisistä Hylland Eriksen päätyy pohtimaan
sitä, minkälaiseksi koettelemukseksi akateeminen työ voi muuttua. Monet
yliopistoihmiset työskentelevät koko elämänsä ajan samassa paikassa ja
joutuvat vuodesta toiseen istumaan kiistakumppaneidensa kanssa samoissa
kahvihuoneissa, seminaareissa, kokouksissa ja komiteoissa. Tieteelliset
erimielisyydet voivat muuttaa työtoveruuden ja ystävyyden henkilökohtaiseksi
vihanpidoksi.  Se, ettei yliopistomaailmassa tapahdu murhia, johtuu lähinnä
vain siitä, etteivät ajatustyöläiset ole nopean toiminnan ihmisiä, arvelee
kirjoittaja ykskantaan.

Antropologiaa Oslossa

1950-luvulla Norjan ainoa antropologiyhteisö oli Oslon yliopistoon kuuluvassa
etnografisessa museossa. Etnografia-niminen oppiaine oli pienimuotoisena ollut
olemassa jo 1800-luvun lopulta lähtien. Alan professorina ja museon johtajana
toimi arkeologi Gutorm Gjessing, ja hänen lisäkseen museossa työskenteli
ryhmä tutkijoita. Koska heidän työtilansa olivat rakennuksen ylimmässä
kerroksessa, kutsuttiin ryhmää nimellä loftsgjengen, ullakkoporukka tai
vinttijengi. Tieteenteko oli lähinnä miesten puuhaa, joten ullakolle pääsi
vain pari naista.

Barth oli tuossa vaiheessa saanut monivuotisen tutkijastipendin ja työskenteli
museolla Norjassa ollessaan. Työtovereiden mukaan nuori energiapakkaus saapui
tuulispäänä ullakolle lähteäkseen taas pian maailmalle. Barthin johdolla he
alkoivat noihin aikoihin kehittää ja modernisoida tieteenalaa brittiläisen
sosiaaliantropologian suuntaan. Etnografian professorin edustama esine- ja
museotutkimus ei niinkään kiinnostanut. Päinvastoin, uskalikkojen kerrotaan
jopa vitsailleen, että museokokoelmat pitäisi myydä antiikkiliikkeisiin,
jotta saataisiin rahaa kenttätöitä varten. 

1950-luvun tiedemiesten oppiriidat ja näkemyserot muistettiin vielä
vuosikymmeniä myöhemmin. Heidän erimielisyyksiensä vuoksi norjalaisen
antropologian, etnologian ja sosiologian sanotaan vieraantuneen kauas
toisistaan. Olen kuullut 1960- ja 1970-luvulla opiskelleiden kertovan kuinka
antropologian ja etnologian professorit jopa kielsivät omia opiskelijoitaan
keskustelemasta toisen oppiaineen opiskelijoiden kanssa. 

Antropologiaa Bergenissä

Vuonna 1961 Fredrik Barth sai henkilökohtaisen kutsun dosentiksi Bergenin
vuonna 1946 perustettuun yliopistoon. Vuonna 1965 hän sai professuurin ja
samassa yhteydessä oppiaine itsenäistyi oltuaan aluksi filosofian yhteydessä.
 Maan ensimmäinen, varsinaisesti sosiaaliantropologian nimeä kantavan laitos
oli siis Bergenissä. Osa Oslon ullakkoporukasta muutti tuossa vaiheessa sinne,
ja piskuinen opiskelijamääräkin alkoi kasvaa.

Barthin johdolla laitos kehittyi puolessa vuosikymmenessä kansainvälistä
huomiota ja kiitosta saaneeksi yhteisöksi. Oslon ullakkojengin tavoin Bergenin
yhteisökin oli guttegjengen eli poikaporukka. Heidän lounaskeskustelunsakin
muistuttivat seminaaritilaisuuksia, ovat jotkut aikalaiset kertoneet. Hauska on
myös muistelma, jonka mukaan poikaporukka kulki päivittäin kohti
lounaskahvilaa Fredrikin johdolla lumiauran muodostelmassa, opiskelijat
viimeisinä.

Barth näki oppiaineen tehtäväksi myös norjalaisen yhteiskunnan tutkimisen,
jota hän piti yhtä tärkeänä kuin etäällä olevien ja kulttuurisesti hyvin
erilaisten yhteisöjen tutkimusta.  Saamelaistutkimusta antropologit olivat
kotimaassaan tehneetkin jonkin verran, mutta aihepiiriä laajennettiin
1960-luvulla. Päämääränä oli sosiaaliantropologian yhteiskunnallisen
merkityksen osoittaminen ja tieteenalan aseman vakiinnuttaminen. Tässä on
onnistuttu. Norjassa sosiaaliantropologit osallistuvat aktiivisesti julkiseen
keskusteluun.

Tämä kirja avaa ja selittää oppiaineen kehityksestä monta seikkaa, sillä
Hylland Eriksen kertoo riittävän laveasti taustoista. Hän pitää paljolti
Fredrik Barthin ansiona sitä, että norjalainen sosiaaliantropologia
vakiinnutti asemansa myös englanninkielisessä tiedemaailmassa.
Ruotsalaisetnologeista muun muassa Orvar Löfgren, Åke Daun ja Tom Svensson
vierailivat bergeniläisten luona. Marvin Harrisin mukaan anglosaksisen
antropologian rinnalla oli 1960-luvun lopulla kaksi tärkeää keskusta:
Lévi-Straussin Pariisi ja Barthin Bergen.

Barthilainen henki leijui myös Tromssan yliopiston sosiaaliantropologian
laitoksella, jossa olin muutaman vuoden 1990-luvulla. Henkilökunnasta moni oli
valmistunut Bergenistä, joten Barth oli puheenaiheena eri yhteyksissä.
Oikeastaan ei tainnut mennä juuri yhtäkään seminaaria niin, ettei hänen
nimeään mainittu ainakin ohimennen. Kiinnostuksen vuoksi seurasin myös
joitakin syventävien opintojen kursseja, joilla luettiin ja käsiteltiin muun
muassa tuolloin ilmestyneitä Barthin kirjoja.  Opiskelijat puhuivat
”kolmesta suuresta B:stä” – kaksi muuta olivat Bateson ja Bourdieu.

Etnisyystutkimuksen ”barthilainen vallankumous”



Vuonna 1967 bergeniläiset järjestivät etnisten suhteiden tutkimista
käsittelevän seminaarin, jonka tuloksena Barth toimitti sivumäärältään
pienehkön mutta merkitykseltään valtavan artikkelikokoelman Ethnic Groups and
Boundaries(1969). Hänen siihen kirjoittamansa Introduction-luku tuli
aiheuttamaan etnisyystutkimuksen paradigmanmuutoksen, jota nimitettiin toisinaan
jopa ”barthilaiseksi vallankumoukseksi”.  Kokoelman johdantoluku onkin
kansainvälisesti Barthin kaikkein lainatuin teksti. Meilläkin se löytyy
lähes kaikkien etnisyydestä kirjoittaneiden lähdeluettelosta.

Merkittävä oli myös vuonna 1994 Amsterdamissa järjestetty juhlaseminaari,
jonka Barthin kollegat ja aikaisemmat oppilaat järjestivät paradigmanmuutoksen
25-vuotistaipaleen kunniaksi. Samalla keskusteltiin etnisyystutkimuksen
merkityksestä 1990-luvulla. Seminaarijulkaisussa on muun muassa Barthin luento
etnisyystutkimuksen ”ikuisista ja uusista teemoista” sekä hänen
ajantasaistettu analyysimallinsa. Itselleni tästä oli paljon iloa
väitöskirjaa tehdessä.

Valosta lankeaa myös varjo

Monessa kohdin kirjaa Hylland Eriksen mainitsee Barthin karisman – olipa
sitten kyse nuoren tutkijan varhaiskypsyydestä tai varttuneen tiedemiehen
arvovallasta. Hänen läsnäolonsa ei jäänyt huomaamatta. 

Valosta lankeaa kuitenkin myös varjo, ja suuren puun katveessa alkavat muut
kasvit kuihtua. Barthilla on ilmeisesti ollut myös tällainen vaikutus.
Mahdollisesti hänen valovoimaisuutensa aiheutti sen, etteivät jotkut kollegat
pystyneet kirjoittamaan mitään. Nimiä ei kirjassa mainita, mutta oppiaineessa
tunnetaan muutamat samaan sukupolveen kuuluneet lahjakkaat tutkijat, joiden
tuotanto jäi odotettua ohuemmaksi. Kuinka paljon he ovat mahtaneet kirjoittaa
pöytälaatikkoon, mutta jättäneet julkaisematta pelätessään Fredrikin
kritiikkiä, kysäisee Hylland Eriksen. 

Elämänmuutos 1970-luvulla

Käydessään kenttätöissä 1950- ja 1960-luvulla Barth matkusti yksin.
Perheen jääminen kotiin oli tyypillinen ratkaisu tuon ajan tiedemiesten
elämässä erityisesti silloin kun kenttätyöt veivät vaivalloisiin oloihin.
Tavallisille ulkomaan työjaksoille perhe seurasi hänen mukanaan.

Suuri elämänmuutos oli kuitenkin edessä. Barth tutustui 1970-luvun alussa
sosiaaliantropologi Unni Wikaniin, erosi ensimmäisestä vaimostaan ja avioitui
Wikanin kanssa. Seuraavien vuosikymmenten aikana pariskunta teki monet
kenttätyömatkansa yhdessä ja pikkuinen poikakin kulki vanhempiensa mukana.
Hylland Eriksen arvioi laveasti Wikanin vaikutusta Barthin tutkimukseen ja
tiettyihin asennemuutoksiinkin.

Takaisin Osloon

1970-luku toi myös työelämään muutoksia, sillä Barth palasi Osloon.
Etnografisen museon pitkäaikainen professori Gjessing jäi eläkkeelle vuonna
1973, joten Barth haki ja sai häneltä vapautuneen professuurin.

Jos 1960-luku oli ollut Bergenissä melkeinpä pelkkää menestystä, ei samaa
voi sanoa alkaneesta Oslon kaudesta. Vastatuulta ja tuiverrusta oli tulossa
monesta eri suunnasta, niin museon sisältä kuin yliopiston suunnalta.
 Yliopistoon oli perustettu vuonna 1964 etnografian laitos, jonka nimi vaihtui
sittemmin sosiaaliantropologiaksi. Seuraavien vuosikymmenien aikana siitä oli
kasvava yksi Euroopan suurimmista antropologian laitoksista. Hylland Eriksenin
tekstistä käy selville, että monien mielestä Barthin olisi pitänyt olla
yliopiston eikä museon professuuria hoitamassa. Jälleen on luettavana
monenlaisia akateemisia ristiriitoja ja konflikteja.



Kuva: Barth Etnografisessa museossa vuonna 1980 (teoksen kuvitusta).

Barth ratkaisi turhauttavaksi käyneen tilanteen vuonna 1985 sanoutumalla irti
professuuristaan ja anomalla itselleen ns. valtionstipendin, joka turvin hän
pystyi jatkamaan tutkimuksiaan.

1990-luvusta tuli taas suosion ja menestyksen kausi. Barthilla ei näyttänyt
olevan aikomustakaan jäädä eläkkeelle, toteaa Hylland Eriksen ja kertoo
tämän käyneen luennoimassa myös Oslon yliopistolla. ”Nuori ja reipas
kuusikymppinen” Barth piti mieleenpainuvia luentoja, joista jäi
opiskelijoille myös anekdootteja kerrottavaksi. Lisäksi hän alkoi saada
ulkomailta erilaisia huomionosoituksia, huomattavia luentokutsuja,
kunniatohtoriuksia ynnä muuta. Hän oli myös pitkiä aikoja vierailevana
professorina muutamissa amerikkalaisyliopistoissa.

Me ihmiset – Vi mennesker

Toiseksi viimeisen kirjan nimenä on Vi mennesker: fra en antropologs reiser
(2005). Siinä Barth kertoo kenttätöistään ja matkoistaan. Mukana on myös
lainauksia pitkistä kirjeistä, joita hän kirjoitti perheelleen varhaisilta
kenttätyömatkoiltaan. Etnografinen kenttätyö on aina ollut hänelle
ensiarvoisen tärkeää. Voidakseen ymmärtää kulttuurisesti erilaisissa
oloissa eläviä ihmisiä on asuttava riittävän pitkään heidän
keskuudessaan ja osallistuttava heidän elämäänsä. Tällä tavoin omasta
elämänmuodosta poikkeavat olot tulevat vähitellen tutuiksi ja alkavat
sananmukaisesti tuntua myös omassa kehossa.



Nykyisin Barth istuu pyörätuolissa. Ketterät jalat, joilla hän on kulkenut
monet matkat, eivät enää kanna. Vaikka jalat reistailevat, näyttäisi ajatus
edelleen juoksevan. Tällaisen vaikutelman antavat ainakin kirjan julkistamisen
yhteydessä tehdyt haastattelut.

Entä jos olisi käynyt toisin

Lopuksi kerrottakoon vielä, että taiteellisesti lahjakas Fredrik opiskeli
nuoruudessaan jonkin aikaa kuvanveistoa tunnetun kuvanveistäjä Stinius
Fredriksenin johdolla. Barth kuulemma mielellään kehaisee olleensa tekemässä
oikean jalan kenkää taitelija Lars Hertervigiä esittävään patsaaseen, joka
on Stavangerissa. Jos hän ei olisi päässyt opiskelemaan Yhdysvaltoihin,
hänestä olisi hyvinkin voinut tullut kuvanveistäjä.

Näin ei kuitenkaan käynyt. Fredrik Barthin osaksi tuli pitkä tieteellinen
ura, jonka vaiheet valoineen ja varjoineen Thomas Hylland Eriksen on
kirjoittanut mielenkiintoiseksi kirjaksi.



Kuva: Fredrik Barth ja Thomas Hylland Eriksen, kuvaaja Monica Fagereng Larsen

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/