[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Kuuden miehen sota

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Leena Rossi <leeros at utu.fi> FL, Kulttuurihistoria, Turun yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Laamanen, Jaana: Unohdetut sotilaat: Vaiettuja rintamakokemuksia. Minerva
Kustannus Oy, 2014. 367 sivua.


Kuuden miehen sota
---------------------------------------------------------

Jaana Laamanen kirjoittaa kuuden rivimiehen sotamuistoista. Aivan viime
hetkillä, kun veteraanit ovat vielä pystyneet kertomaan, hän on tuottanut
heidän kanssaan haastatteluissa muistitietoa ja selvittänyt sen avulla kunkin
yksilöllisiä sotakokemuksia. Muistitiedon rinnalla Laamanen käyttää paljon
tutkimuskirjallisuutta ja muita lähteitä, joiden avulla hän täydentää ja
korjaa miesten esittämiä faktoja sekä suhteuttaa heidän kertomuksensa
dokumentoituihin sotatapahtumiin

Maitolaiturilta sotakokemuksiin

Jaana Laamanen väitteli vuonna 2001 tutkimuksellaan Maitolaiturilla:
kansatieteellinen tutkimus maitolaitureista ja niiden asemasta suomalaisessa
kyläyhteisössä, mutta kiinnostui sitten lotista, ja kiinnostuksen tuloksena
syntyi teos Paremmat vuodet ovat edessäpäin – Helmin ja Kirstin
lottamuistoja (2010). Kirjan tekeminen ja vastaanotto innosti ja rohkaisi
tutkijaa paneutumaan samantapaisella tutkimusotteella myös sotaveteraanien
kokemuksiin, ja siitä syntyi teos Unohdetut sotilaat: Vaiettuja
rintamakokemuksia.

Kiinnostus ”tavalliseen kansaan” sai Jaana Laamasen paneutumaan kuuden
rivisotilaan – kirjuri/radistin, lähetin, lääkintämiehen, ja -upseerin,
panssarintorjuntamiehen sekä ratsurin  – rintamamuistoihin. Hän tavoitti
miehet Mikkelistä ja Tampereelta, ja alkujaankin he olivat lähtöisin noiden
kaupunkien lähistöltä; yksi oli kuitenkin kotoisin luovutetusta Karjalasta.
Vuosina 2010–2011 hän haastatteli heitä 4–7 kertaa kutakin. Haastattelujen
aikaan miehet olivat 83–95-vuotiaita, mutta korkeasta iästään huolimatta he
olivat virkeitä ja hyvämuistisia. Kuten muistitietohaastatteluissa usein käy,
miehet epäilivät alkuun kokemustensa merkittävyyttä ja kiinnostavuutta,
koska pitivät niitä tuiki tavallisina, mutta innostuivat kiinnostuneen ja
heitä arvostavan tutkijan kanssa muistelemaan sotataivaltaan.

Veteraanit suhtautuivat kriittisesti menneisiin tapahtumiin ja omaan
sodanaikaiseen käyttäytymiseensä, mutta muistelivat niitä huumorilla
höystäen. He kertoivat niin kuin olivat tapahtumat todeksi kokeneet eivätkä
välttäneet ikäviäkään asioita, sillä heidän mielestään sota-ajan
kuvauksia oli kaunisteltu ja niissä oli asiavirheitä. Kaikkein
vastenmielisimpiä yksityiskohtia hekään eivät halunneet kuvata. Myöskään
sodan omakohtaisista psyykkisistä vaikutuksista he eivät kertoneet, mutta
monien puheissa vilahtelivat miehet, jotka sekosivat, menettivät hermonsa tai
joiden ”pää ei kestänyt”.

Vaikka Laamanen toteaa veteraaniensa olleen aikaisemmin melko vaitonaisia
sotamuistoistaan ja vaikka vain kahden miehen muistoja on aikaisemmin
tallennettu, on varmaa, ettei miehistä yksikään ole muistellut 
sotakokemuksiaan ensimmäistä kertaa hänen haastatteluissaan. Vuosien mittaan
heidän on täytynyt miettiä sota-ajan tapahtumia mielessään yhä uudelleen
ja kertoa niistä muillekin. Näin he ovat jäsentäneet kokemaansa ja
suhteuttaneet sitä koko elämäänsä sekä muualta saamiinsa tietoihin ja
muiden kokemuksiin. Jatkuva muisteleminen ei tietenkään takaa, että muistot
tulisivat haastattelutilanteessa mieleen edes jossakin järjestyksessä ja ilman
suuria tunnekuohuja. Siksi tutkijalla on varmasti ollut melkoinen työ saattaa
miesten kertomat asiat edes ajalliseen järjestykseen. Aina tämä ei ilmeisesti
ole onnistunut.

Kolme hämäläistä

Laamanen ei jaa miehiään länsisuomalaisiin ja itäsuomalaisiin eikä etsi
heidän kertojantyylistään tai esitystavastaan mitään ”heimopiirteitä”.
Minulle länsi–itä-jako tuli kuitenkin heti mieleen, kun katselin miesten
kotipaikkakuntia. Tämä on näet saattanut vaikuttaa siihen intoon, jolla he
ovat lähteneet maataan puolustamaan. Laamanen ei myöskään perustele
järjestystä, jossa hän esittää miesten sotakokemukset. Kuitenkin hän
marssittaa lukijan eteen ensin hämäläiset: lääkintämies Erkki Salomaan
Hämeenkyröstä, ratsuri Toivo Keskisen Nokialta ja lääkintäupseeri Eino
Järvenpään Ylöjärveltä. Heitä seuraavat itäsuomalaiset: lähetti Pertti
Siira Kaukolasta, kirjuri / radisti Pentti Hölttä Mikkelin maalaiskunnasta ja
panssarintorjuntamies Aarne Aaltonen Mäntyharjulta. Joukko on monipuolinen,
mutta vain yksi mies joutui käyttämään asetta rintamataisteluissa.

Lääkintämies Salomaa (1923–2012) poikkeaa muista veteraaneista siinä,
että hän kirjoitti sodan jälkeen useassa osassa muistelmiaan – muut eivät
panneet kokemuksiaan papeille. Miehen muistisairaudesta huolimatta Laamanen
pystyy hyödyntämään hänen värikkäitä haastattelujaan. Salomaa oli
18-vuotias, kun hän lähti työvelvollisena elokuussa 1941 vapaaehtoisena
jatkosotaan saksalaisten huoltotehtäviin Kiestinkiin. Varusmiespalveluksessa
lääkintäkoulutuksen saatuaan hän toimi lääkintämiehenä, kunnes
haavoittui kesäkuussa 1944 eikä enää palannut rintamalle. Laamanen toteaa,
että Salomaan muistelmat ovat ”parhain päin” muisteltuja, liioittelevia ja
kerskailevia ja välillä suorastaan epäilyttäviä, eikä hän niele miehen
tarinaa kritiikittä, vaan osoittaa siinä selviä asia- ja muistivirheitä.
Muistelmien lainauksia lukiessani käväisi mielessäni ajatus: ehkä mies
olikin kirjoittanut omien kokemustensa pohjalta fiktiota tyyliin ”kansa
taisteli – miehet kertovat”.

Jokaisen veteraanin sotapolusta kirjoittaessaan Laamanen laajentaa muistelussa
esille nousseiden ilmiöiden tarkastelua tutkimuskirjallisuuden avulla. Salomaan
tarinassa yksi tällainen seikka ovat miehen kotipaikkakunnan
metsäkaartilaiset, jotka Laamanen liittää kiintoisasti koko maassa
esiintyneeseen varsin laajaan pakoiluilmiöön. 

Ratsuri Toivo Keskinen (1916–2011) oli Laamasen kuusikon vanhin. Vielä
talvisodan aikana hän oli Nokialla Suomen Gummitehtaalla tekemässä armeijalle
polkupyörän kumeja, mutta kesäkuussa 1941 hän joutui jatkosotaan monen muun
perheellisen miehen tavoin. Hänen yksikkönsä oli Raskas Patteristo 26, jossa
hän ohjasi Reimaa, yhtä tykkiä vetävistä hevosista. Asemasodan aikana
Keskinen rakensi korsuja, auttoi siviilejä maataloustöissä, ajoi halkoja ja
heiniä sekä kuljetti pylväspuita. Elintarvikevarastollakin hän ehti toimia.
Vuonna 1942, kun Keskisellä oli jo neljä lasta, hän antoi näistä kolme
sotalapsiksi Ruotsiin, jotta vaimolle jäi vain yksi huolehdittava. Vuoden
ikäisinä lähteneet kaksoset viipyivät vain vuoden, mutta vanhin poika viipyi
viisi vuotta ja palasi ummikkona. Tässä kohdassa Laamanen kertoo
sotalapsikysymyksestä laajemminkin ja hyödyntää sekä Keskisen pojan
haastattelua että aikaisempaa sotalapsitutkimusta.



Kuva: Sotilaat puimassa viljaa Suistamon Pien-Saran kylässä 1944. Kuvaaja Kim
Borg, SA-kuva,

Lääkintäupseeri Eino Järvenpää (s. 1919–) Ylöjärveltä joutui
talvisotaan tammikuussa 1940 vain kolmen viikon harjoitusten jälkeen. Onneksi
hän huomasi ottaa huopatossut mukaansa lähtiessään! Hän osallistui myös
jatko- ja Lapin sotaan. Jatkosodassa hän kuului JR8:aan eli Väinö Linnan
Tuntemattoman sotilaan rykmenttiin. Hän suoritti monenlaisia lääkintähuollon
tehtäviä, torjui syöpäläisiä, antoi ensiapua, tyrehdytti verenvuotoja,
lastoitti murtuneita raajoja, avusti hätäleikkauksissa ja yritti antaa
haavoittuneille uskoa ja toivoa paranemisesta. Hän myös piti kirjaa
potilaista. Järvenpää joutui itsekin hoitoon pari kertaa: kerran hänen
loukkaantunut jalkansa leikattiin ja toisella kerralla hän poti vihurirokon.
Hän pääsi siviiliin marraskuussa 1944 palveltuaan isänmaata melkein viisi
vuotta. JR8:n veteraaneille joulukuussa 1955 järjestetty Tuntematon sotilas
-elokuvan kutsuvierasnäytäntö oli unohtumaton sotamuisto sekin.



Kuva: ”Täintappaja” laitos vapauttaa pojat kiusallisista kotieläimistä.
Juustjärvi, Karhumäen tieltä 1941. Kuvaaja Sot.virk. Eero Troberg Kuva ja
kuvateksti SA-kuva

Yksi karjalainen ja kaksi savolaista

Lähetti Pertti Siira (1927–) oli kotoisin Laatokan luoteiskulmasta
Kaukolasta. Hän on kirjan veteraaneista nuorin ja ainoa, joka menetti sodassa
kotinsa, kun Karjala jouduttiin luovuttamaan. Vuonna 1943 vain 16-vuotiaana
työvelvollisena hän lähti vapaaehtoisena sotilaskoulutukseen Käkisalmeen.
Hänen noin 40-vuotias isänsä osallistui puolestaan mm. Kalastajasaarennon
taisteluihin. Kun nuoret pojat huolehtivat mm. vartioinnista ja jahtasivat
rintamakarkureita, he vapauttivat miehiä raskaisiin tehtäviin. – Siiran
kertoessa karkurijahdista Laamanen valottaa asiasta laajemminkin. – Jatkosodan
viime kuukausina Siira toimi ilmasuojelumiehenä ja oli sodan loppuessa
yövartiossa Kaukolan Is-komppaniassa, mistä oli sitten lähdettävä
kiireellä. Vaikka painajaiset lienevät vaivanneet jokaista sodan käynyttä,
Siira on kirjassa ainoa, joka kertoo kärsineensä niistä vuosikymmenien ajan.
Hän kertoo myös ”isojen poikien lauluista”, joita hän lauloi myös sotien
jälkeen varusmiespalveluksessa. Kylillä ei lauluja hoilattu, metsätaipaleilla
vain. Ne kuitenkin kevensivät askelta kummasti.

Kirjuri / radisti Pentti Hölttä (1923–), opettajien poika Mikkelin
maalaiskunnasta oli saanut isänmaallisen kasvatuksen. Hän oli kuulunut
suojeluskunnan poikaosastoon ja olisi saattanut lähteä keväällä 1941
SS-joukkoihin Saksaan, elleivät hänen vanhempansa olisi vastustaneet, kun
eivät hyväksyneet ”natsitouhua”. Niinpä nuori mies jäi Suomeen. –
Tässä yhteydessä Laamanen valistaa lukijoita tuosta 1400 miehen joukosta,
jota panttipataljoonaksi kutsuttiin. – Hölttä suoritti ajokortin Mikkelissä
Suur-Saimaan suojeluskuntapiirin autokomppaniassa ja toimi sitten
autonkuljettajana ja kirjurina. Mutta hän halusi puolustaa isänmaata
rintamalla ja pääsikin helmikuussa 1944 radistikoulutuksen jälkeen Syvärille
asti, mutta joutui muiden mukana perääntymään sieltä. – Höltän
mainitessa Viipurin taistelujen yhteydessä Monrepos’n puiston Laamanen kertoo
puiston loistosta ja rappiosta. – Sodan jälkeen kirjuri Hölttä laski
palvelusaikoja miesten sotilaspasseihin, kunnes kotiutui itsekin marraskuussa
1944. Myöhemmin hän suoritti opettajan tutkinnon Kajaanin seminaarissa.



Kuva: Radisti työnsä äärellä. Laatokan länsirannikko 1944. Kuvaaja
luutnantti Pekka Kyytinen SA-kuva.

Panssarintorjuntamies Aarne Aaltonen (1919–2014) Mäntyharjulta astui
palvelukseen tammikuussa 1940 ja sai panssarintorjuntatykkikoulutuksen, mutta ei
ehtinyt ennen rauhan solmimista rintamalle. Se oli nuorelle miehelle pettymys.
Jatkosodan alkaessa Aaltonen lähti JR1:n mukana kohti rintamaa. Rykmentti eteni
vanhan rajan yli Inkerin Lempaalaan asti. Asemasodan aikana hän sai
keltataudin, toipui ja teki metsä- ja linnoitustöitä. – Kuin ohimennen
saamme tietoa myös Pietari Suuren alulle panemasta Raivolan
lehtikuusimetsästä, joka seisoo yhä pystyssä. – Toukokuussa 1944 Aaltonen
siirrettiin Valkeasaareen, missä hän haavoittui kesäkuussa
kranaatinsirpaleista eikä päässyt tuhoamaan yhtään panssaria. Hän ehti
vielä Viipurinlahdelle, ennen kuin sota päättyi. Koska hän ei halunnut
kenenkään jäävän sotaleskekseen, hän meni naimisiin vasta sodan jälkeen,
vaikka oli tutustunut tulevaan vaimoonsa jo vuonna 1942.

Jälkisanat 

Saadessani Jaana  Laamasen kirjan Unohdetut sotilaat käsiini, mietin, onkohan
tässä taas yksi uusi sotakirja, jossa konekiväärit rätisevät, tykit
jyskävät, maa tärisee ja pelottomat sankarit rynnistävät päin vihollista
naama kurassa tai korvat jäässä ja selviävät aina ihmeen kaupalla
hengissä. Ei onneksi ole. Kirjan sankarit ovat ihan tavallisia miehiä, joiden
haastatteluissa kertomat sotakokemukset Laamanen sitoo tarinan edetessä
laajempiin yhteyksiinsä muiden lähteiden ja tutkimuskirjallisuuden avulla.
Vähäisestä uhosta kertovat vain yhden miehen muistelmat. Jos joku
”rautaa” kaipaa, hänellekin toki löytyy ihan riittävästi tietoa
joukko-osastojen liikkeistä.

Miesten haastattelut ovat varmaan poukkoilleet sinne tänne eivätkä kaikki
nimet ja ajoitukset ole muistuneet kertojien mieleen tai osuneet ihan
kohdalleen. Kiitettävästi Laamanen on oikonut väärin muistettuja
yksityiskohtia, identifioinut paikkoja,  kaivanut sinnikkäästi esille
ihmisten nimiä ja tapahtumakulkuja. Tarvittaessa hän on hyödyntänyt myös
eräiden sotilashenkilöiden asiantuntemusta. Valokuvien etsimisessä ja
valinnassa sekä kuvatekstien laatimisessa Laamanen on nähnyt paljon vaivaa,
niin että ne liittyvät luontevasti itse kertomuksiin. Kotialbumeista ja
arkistoista saatuja ennen julkaisemattomia kuvia on runsaasti. Kirja olisi
ansainnut houkuttelevamman taiton. Onneksi teksti on mustaa ja fontti
kohtuullisen kokoista.

Varsinainen nipottaja kun olen, kaipasin lähteissä mainittujen suullisten ja
kirjallisten tiedonantojen sekä sähköpostiviestien yhteyteen
päivämääriä. Myös viitteisiin odotin merkintää haastattelupäivästä,
koska kutakin miestä oli haastateltu monta kertaa. 

Veteraanien rintamakokemukset päättyvät Aarne Aaltosen päästessä Kuopion
teknilliseen kouluun, ja siihen loppuu myös kirjan teksti. Tuntuu, että
jotakin jää puuttumaan. Olisi tarvittu vielä tutkijan jälkisanat, joissa
hän olisi liittänyt miesten tarinat toisiinsa, etsinyt heidän sotapoluistaan
mahdollisia yhteisiä piirteitä ja osoittanut, että jokaisen taival oli silti
ainutlaatuinen.

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/