[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Tietokirja kantaa tulevaisuuteen

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Päivi Kosonen <paivi.kosonen at ajatusmatka.net> Yleisen kirjallisuustieteen
dosentti
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Tommi Inkinen, Markku Löytönen, Anne Rutanen (toim.): Kirja muuttuvassa
tietoympäristössä. Suomen tietokirjailijat ry, 2014. 195 sivua.


Tietokirja kantaa tulevaisuuteen
---------------------------------------------------------

Suomen tietokirjailijoiden julkaiseman teoksen ajatuksellisessa polttopisteessä
on muuttuva käsityksemme tiedosta. Artikkelikokoelman kirjoittajat lähestyvät
tiedon murrosta käytännöllisesti tietokirjaan ja kirjakulttuuriin fokusoiden.
Uhkakuvien lietsomisen sijaan Tommi Inkisen, Markku Löytösen ja Anne Rutasen
toimittamassa kirjassa digitaaliseen murrokseen liittyviä muuttujia ja
mahdollisuuksia yritetään hahmottaa ja ottaa haltuun. Miten tietokirja
pärjää tulevaisuudessa? Millaisia tietokirjailijoiden eväiden on jatkossa
oltava?

 

300-luvulla elänyt syyrialainen sofisti Libanios epäröi hetken lähtisikö
elämäntarinassaan kuvailemaan sattumusta, jossa Fortunalla ei ehkä ollutkaan
niin suurta merkitystä kuin hän oli ensin ajatellut. Kyse on siitä, että
hän oli kadottanut kirjan: Thukydideen Historian. Libanioksesta se ei
kuitenkaan ole mikä tahansa kirja, vaan hänen Thukydideensä, ihana, kevyt
kappale, johon hän oli tehnyt reunamerkintöjä ja joka jo senkin takia tuotti
erityistä mielihyvää. Lopulta kirja tietenkin löytyy ja Libanios siirtyy
puntaroimaan muita, ehkä Fortunansa kannalta merkittävimpiä asioita.

Tapauksen kertomisella saattaa olla merkitystä, kuka tietää. Libanios itse
eli myöhäisantiikin kulttuurissa, vanhan ja uuden maailman murroskohdassa,
jossa pakanakulttuuri joutuu lopullisesti väistymään kristinuskon
tieltä.Omaelämäkertaansa kirjoittaessaan vanha oppinut mies tuntee seisovansa
yksin vanhan maailman reunalla puolustamassa kreikkaa ja klassista sivistystä.
Sanomattakin on selvää, että Historian katoamisella ja sen löytymisellä on
hänen elämässään iso symbolinen arvo.  

Päälle päätteeksi aika ajoin tuntuu kuin eläisin itse vastaavaa suurta
kulttuurista murrosta kuin Libanios: kerron juttuja menneen maailman
kirjailijoista ja kirjoista, joita juuri kukaan ei enää muista. Tässäkin
ajassa arvot ja merkitykset ovat liikkeessä. Meneillään on tiedon
vallankumous – digitaalinen murros ja internetin viestintäkulttuurin murros
– joka luo epävarmuutta kaikilla yhteiskunnan alueilla ja sen myötä
modernin sivistys- ja kirjakulttuurin sektoreissa, sen pienimmässä
toimijoissa, meissä kirjallisuusoppineissakin.

Toisaalta tiedän, että olemme tulleet kohtaan, jota syyrialainen sofisti ei
voinut kuvitella unissaankaan: voin ladata haluamani kirjan internetistä
ultrakevyelle digitaaliselle alustalle, henkilökohtaiseen lukulaitteeseeni,
jossa kannan kätevästi mukanani Libanioksen ja kaiken muunkin tieto- ja
kaunokirjallisuuden. Ainakin periaatteessa. Koko maailman kirjallisuus aina
mukanani, eikä minun Thukydideeni voi kadota. Maapallon metsiä hakkaamatta,
paperia tuhlaamatta.

Kirja muuttuvassa tietoympäristössä: suuret kehykset

Ihan yksin en onneksi ole näine murrosajatuksineni, huomaan luettuani Suomen
tietokirjailijat ry:n julkaiseman tuoreen tietokirjan Kirja muuttuvassa
tietoympäristössä. Artikkelikokoelma vakuuttaa, ettei pelkoon ja paniikkiin
ole aihetta. 

Uhkakuvien lietsomisen sijaan Tommi Inkisen, Markku Löytösen ja Anne Rutasen
toimittamassa kirjassa digitaaliseen murrokseen liittyviä muuttujia ja
mahdollisuuksia yritetään hahmottaa ja ottaa haltuun. Suomalaisittain:
maltilla ja ratiolla, turhia tunteilematta, mikä tosin tekee kokoelmasta
paikoin paperinmakuisen – niin kuin sanotaan. Fokuksessa on tietokirja, muttei
ahtaasti. Artikkeleissa kirjan murrosta tarkastellaan monesta suunnasta ja eri
etäisyyksiltä – kaukaa ja läheltä zuumaten, osana suuria historiallisia
kulkuja ja tulevaisuuteen tähyillen.

Kirjan ajatuksellisessa polttopisteessä on muuttuva käsityksemme tiedosta.
Teoreettis-filosofisesta tiedon käsitteen pohdinnasta kirjassa ei kuitenkaan
ole kyse, vaan kirjoittajat lähestyvät tiedon murrosta käytännöllisesti
kirjaan ja kirjakulttuuriin fokusoiden. Kirjassa kysytään: Miten tietokirja
pärjää tulevaisuudessa? Millaisia meidän tietokirjailijoiden eväiden on
jatkossa oltava?

Alussa luodaan suurta panoraamaa. Professorit Tommi Inkinen ja Markku Löytönen
luovat yhteisartikkelissaan kuvaa tiedon vallankumouksista. Ensimmäinen on
kirjoitustaidon keksiminen. Se mahdollisti tiedon tallentamisen ja
kumuloitumisen. Kirjapainotaidon keksimisen myötä tieto saattoi tulla kaikkien
ulottuville. Meneillään olevassa tiedon vallankumouksessa tiedonvälityksestä
on tullut digitaalista ja vuorovaikutteista. Sen vaikutuksia tässä juuri
eletään kaiken informaatioähkyn keskellä. Kirjoittajat tyytyvätkin luomaan
alustavaa ja kohtuullisen maltillista kuvaa tämän kolmanneksi kutsutun tiedon
vallankumouksen merkityksestä. Sähköinen kirja on tulossa painetun kirjan
rinnalle.

Otavan osastopäällikkö Fredrik Rahka luo astetta spesifimpää kuvaa
digitalisaatiosta. Kirja-alan murros on tapahtunut vähitellen jo 1960-luvulta
lähtien. Tällä hetkellä olemme tilanteessa, jolloin jo käsikirjoituksetkin
lähetetään kustantamoihin digitaalisessa muodossa. Eikä sähkökirjan
tuleminen ole mikään yksi tapahtuma, vaan pikemminkin monta ja jatkuvaa
tapahtumista. Digitaalinen tekniikka on mahdollistanut kirjan uudet formaatit ja
vienyt kirjan uusiin paikkoihin: älypuhelimeen, tabletteihin, laitteisiin jotka
on keksittykin vain vähän aikaa sitten.



Kuva: Pojat odottamassa kirjaston avautumista, Cincinnati Public Library.

Mutta mikä on kirja? Ja tarvitseeko sen olla painettu?

Tahdotaan tai ei, kirjat ja kirjallisuuskulttuuri ovat muokanneet perin pohjin
länsimaisen kulttuurin ja elämäntavan – meillä Suomessakin. Antiikista
peritty ja aikojen saatossa muovattu humanistinen kirja- ja sivistyskulttuuri on
luonut pohjan merkitysmaailmalle, jossa olemme eläneet näihin päiviin asti.
Kirjalla on nähty olevan itseisarvonsa. Sen on ymmärretty muodostavan
erityistä, tavoittelemisen arvoista identiteetti- ja sivistyspääomaa. 

Kirja itse fyysisenä objektina on mieltynyt nimenomaan kirjapainokulttuurin
tuotteeksi, painetuksi esineeksi, jonka pariin voin vetäytyä ja jonka parissa
voin viipyä, hakea yhteyttä ja ystävyyttä yli rajojen. Uusien
liimatekniikoiden mahdollistamat pokkarit sopivat vielä perinteisen
printtikirjan mielikuvamaailmaan, mutta sähköinen kirja on säikäyttänyt
herkimmät kirjan ystävät, ne jotka tykkäävät nuuhkia painomustetta,
hiplailla ja tunnustella huokoista paperia ja kansipaperia, selailla kirjaa,
viipyillä sen typografian ääressä. Mutta tarvitseeko kirjan olla painettu?

Ei tietenkään vastasivat Bill Cope ja Angus Phillips jo muutama vuosi sitten
julkaistussa kirjassaan The Future of the Book in the Digital Age(2006). Heidän
mukaansa kirja ei ole niinkään esine kuin tekstuaalinen muoto, tapa
kommunikoida. Kirjallisuus ylipäätään on ymmärrettävä laajasti
tekstimuotoisena kulttuurituotteena. Kirja on ennen tarjottu mitä
erilaisemmissa muodoissa ja erilaisimmilla alustoilla ja on vastaavasti
nykyäänkin saatavissa eri formaateissa erilaisilla alustoilla. Printtikirjan
rinnalle ovat tulleet audiokirjat sekä erilaiset elektronis-visuaaliset
sovellukset (pdf, e-kirja). Kirjoittajat muistuttavat, että uudet sähköiset
kirjaformaatit ovat omaksuneet monet tekstuaaliset piirteensä ja
kommunikatiiviset systeeminsä typografisesta kirjakulttuurista: sivut, otsikot,
sisällysluettelot, ristiinviittausjärjestelmän, indeksit ja sivunumeroinnit.

Kyllä ja ei vastaavat maltillisen viisaasti puolestaan Tommi Inkinen ja Markku
Löytönen Tietokirjailijoiden kokoelmaan kirjoittamassaan artikkelissa
”Gutenbergista digiaikaan”. Heidän mukaansa painetun kirjan tuottama
lukukokemus on erilainen kuin sähköisen kirjan. He ounastelevat kahden
erilaisen käyttöalustakulttuurin muotoutumista. Tietokirjallisuuden lukijat
liittyisivät helpommin sähköiseen kulttuuriin, kun taas kaunokirjallisuuden
ystävät jatkaisivat elämysmatkoja nojatuoleissaan typografisen kulttuurin
painotuotteiden kanssa.



Professori Erkki Karvonen muotoilee puolestaan kirjaksi kutsutun
viestintävälineen kehityshistoriaa. Hänestä on selvää, että painettu
kirja on vain yksi mahdollinen viestialusta. Kirjapainokulttuuria edeltävät
suullisen kulttuurin ja käsikirjoituskulttuurin mahdollistamat viestialustat:
savitaulut, papyrukset, pergamentit, koodeksit. Nyt ollaan sähköisessä
internetin kulttuurissa. Se ei hänen mukaansa kuitenkaan merkitse pelkästään
mahdollisuuksia. Erityisenä uhkakuvana hän nostaa esiin muistin
harjoittamisen. Muistamisen uhkana ei ole sähköinen kirja sinänsä, vaan
tietoverkko kokonaisuudessaan ja siihen liittyvät tottumukset.

Professori Mikko Lehtosen mukaan sen sijaan meidän on aika irtautua
skriptosentrismistä eli näkemyksestä jonka mukaan vain kirjoitetussa asussa
oleva voi olla oikeaa tietoa. Elämme multimodaalisessa mediamaisemassa, jossa
printtimedian rinnalla ja ohessa käytetään jatkuvasti muita medioita, joiden
välissä sukkuloimme ja joiden pohjalta muodostamme käsityksemme maailmasta. 

Kirja-ala myrskyn silmässä

Tietoyhteiskunnan tuoma teknologinen ja rakenteellinen murros heiluttaa
luonnollisesti koko kirja-alaa ja sitä kautta kustannusmaailmaa, kuten
Jukka-Pekka Pietiäinen kirjoittaa. Suomessa kyse ei ole vain sähköisen kirjan
tulemisesta, vaan koko kustannustoiminta on järjestymässä uudelleen.
Oppikirja ja kysymys sähköisistä oppimisalustoista muodostavat vielä omat
haasteensa, joita varmaan pohditaan tulevaisuudessakin. Isot ja hyvin juurtuneet
Sanoma Pro ja Otava ovat toistaiseksi pärjänneet hyvin, mutta kentälle on
tullut uusiakin toimijoita.

Luonnollisesti myös kirjakauppa on muutoksen kourissa, kuten Annamari
Arrakoski-Engardt kirjoittaa. Tiedonhankinta on muuttunut, samoin kirjan
ostaminen, lukeminenkin. Arrakoski-Engardt esittää artikkelissaan kysymyksiä,
joita joudutaan varmaan lähitulevaisuudessa pohtimaan: Missä kulkee
sähköisen kirjan ja sähköisen palvelun raja? Ovatko hyvät tietokirjat
tulevaisuudessa nimenomaan hybridikirjoja?

Kirjastot eivät nekään säily ennallaan, kuten Kansalliskirjaston
erityisasiantuntija Juha Hakala kirjoittaa. Elektroninen julkaiseminen ja
aineistojen verkkojakelu ovat nyt jo muuttaneet myös kirjastojen työtapoja.
Käyttäjän kannalta muutokset ovat hyviä: tietoaineistojen käyttö ei ole
enää sidottu kirjaston aukioloaikoihin, vaan voin hakea tietoa globaaleista
kirjaston tietokannoista tietoa silloin kun haluan. Mutta ei
kirjastoihmistenkään tarvitse Hakalan mukaan pelätä tulevaisuutta. Kirjastot
voivat hyvin toteuttaa perinteistä missiotaan: hankkia tietoa, järjestää,
jakaa ja säilyttää sitä.

Tekijän ja tietokirjailijan näkökulma 

Tietokirjailija Jaakko Heinimäki – jota kokoelman Kirjoittaja-luettelossa ei
esitelläkään – arvioi tiedon vallankumousta omakohtaisesti luovan
kirjailijan vinkkelistä. Aluksi internet oli hänelle työkalu, mutta
vähitellen se on muokannut yhä enemmän hänen tekemistään ja johtanut aivan
uusiin aatoksiin. Oikeastaan koko tietokirjailijan tehtävä on alkanut
kirkastua hänelle sen myötä: tietokirjailija muuttaa informaatiota tiedoksi
ja tekee sen jäsennettävässä muodossa. Nykyisen tietokirjailijan olisi
kuitenkin syytä ottaa oppia dokumenttielokuvan ohjaajalta. Sulkakynien aika on
ohi.

Samoilla linjoilla on filosofian tohtori Helena Ruuska, joka kirjoittaa
oppikirjojen tarpeesta. Oppikirja on yleissivistävän koulun kulmakivi.
Oppikirjailija on puolestaan luova kirjailija, jolla on taito muokata,
jäsentää ja välittää opetettavaa sisältöä kohderyhmälle. Ruuskan
mukaan heille on kyllä tilausta ja tulevaisuutta. 

Oman lukunsa muodostaa tekijänoikeuksia koskeva murros, joista Suomen
tietokirjailijoiden lakimies Mari Wallgren kirjoittaa. Tekijänoikeuksien
toimintaympäristö on muuttunut ja muutos jatkuu. Liberalistisen
kvartaalitalouden määrittämä eetos – kaiken vapauttaminen – ei hänen
mukaansa kuitenkaan ole tieto- ja oppikirjailijoiden kannalta kannattava, vaan
tiettyä osaa kirjallisuudesta joudutaan jatkossakin tukemaan ja kannattelemaan,
jos haluamme turvata sivistyskulttuurin pohjan.

Lukemisen kokemukset

Tietokirjan tulevaisuuteen liittyy myös kysymys lukemisesta. Mitä se on?
Määritelläänkö jotkut lukemisen kulttuurin piirteet arvokkaammiksi kuin
toiset?

Tomi Kiilakoski ja Piia af Ursin kirjoittavat diginatiivien lukemisesta. He ovat
haastatelleet yläkouluikäisiä nuoria ja kyselleet heidän lukemisestaan.
Artikkelissa tulee mukavalla tavalla nuorten kautta esille lukemisen
monimuotoisuus: on erilaisia tapoja lukea. Erilaisia tekstejä luetaan eri
tavoin. Nykykulttuurissa surffataan, silmäillään, selaillaan, luetaan
rinnakkain. Kirjoittajien johtopäätös on, että kiinnostus digikulttuuriin ei
tarkoita printtimedian hylkimistä, mutta passiiviset verkonkäyttäjät
tahtovat olla myös laiskoja lukijoita.

Akatemiatutkija Juha Herkman kirjoittaa tutkimushankkeensa ”Uudet
lukemisyhteisöt, uudet lukutavat” pohjalta muuttuvasta lukemisesta, jolla
hän tarkoittaa oikeastaan laajentuvaa ymmärrystä lukemisesta. Hänen
painopisteensä on lukemisen yhteisöllisyydessä. Lukemisen painottuminen
yksilön intiimiksi kokemukseksi on hänen mukaansa tuore ilmiö. Lukeminen
tukeutuu yksilön lukutaitoon, mutta on pitkälle kehittynyt kulttuurinen
käytäntö, jolla on sosiaalinen ja institutionaalinen perusta. Teknisellä
lukutaidolla ei pötkitä pitkälle, vaan nykyään on osattava myös genre- ja
kontekstilukemisen taidot. Elämme sosiaalista, vuorovaikutteista aikaa.

Entä sitten? 

Kirja muuttuvassa tietoympäristössä on hyvinkin lukemisen arvoinen –
lukeepa sen sitten sähköisenä versiona tai painotuotteena niin kuin
allekirjoittanut, joka mielellään panee opuksen kirjahyllyynsä. Niin tai
näin, eri alojen kirjoittajat muodostavat kokoelmassa kiinnostavan
kokonaisuuden ja täydentävät mukavasti toisiaan. Kirja onnistuu
herättämään paljon kysymyksiä, vaikka artikkeleita olisikin voinut
ryhmitellä, jolloin tietyt asiakokonaisuudet hahmottuisivat lukijalle
selvemmin.

Ihmettelin, ettei kokoelmaan ole pyydetty mukaan yhtään
kirjallisuudentutkijaa, vaikka monia kirjassa käsiteltäviä asioita, kuten
kirjan olemusta ja historiallisia muotoja opetetaan kirjallisuustieteen
perusopinnoissa. Jäin myös kaipaamaan hienovaraisempaa keskustelua kauno- ja
tietokirjallisuuden rajapinnoista. Tieto- ja kaunokirjallisuuden välillä ei
ole niin suurta eroa kuin jotkut kirjoittajat antavat tässä kirjassa
ymmärtää. Tietokirjailija ymmärretään nykyään luovaksi tekijäksi,
eivätkä hänen tekstissään käyttämät strategiat välttämättä eroa
mitenkään fiktiivisessä kirjallisuudessa käytetyistä. Tulevaisuudessakin
hyviä ja menestyksekkäitä tietokirjoja tehdään nimenomaan persoonallisella
kielellä ja tyylillä, kuten vaikkapa Pirjo Hiidenmaa antaa tietokirjan kieltä
tarkastelevassa artikkelissaan ymmärtää. 

Kirjallisuudentutkijoilla olisi saattanut olla sanottavaa myös lukemisen
kokemuksellisesta puolesta. Lukemisen vaikutuksia on tutkittu ja niistä
keskusteltu Suomessakin jo 1980-luvun ”reader response” -vaiheessa.
Nykyään affekteista ja emootioista keskustellaan ehkä enemmän luovan
kirjoittamisen tutkimuksessa ja kirjallisuusterapiassa, kirjallisuuden ja
kirjoittamisen välisillä monitieteisillä tiedonkentillä, joilla on yhteys
myös psyko- ja lääketieteisiin.

Muinoin 2000-luvun alussa luin muuten Libanioksen omaelämäkerran
ranskalais-kreikkalaisesta käännöseditiosta ottamistani valokopioista, jotka
liitätin rei’itettyinä muovikierresidonnalla yhteen kirjan oloiseksi
kokonaisuudeksi. Libanioksen aikoinaan kadottama Historiasen sijaan ei ollut
paperia. Se oli silti kevyt ja mukava niin kuin hän kirjoittaa. Se olikin
uudenlainen, kirjanmuotoinen yhteen sidottu ja kansilla varustettu koodeksikirja
eikä hankala käärömuotoinen teos. Kirjaformaatin keventyminen oli niitä
harvoja uuden kulttuurin tuomia asioita, joista vanhalla sofistilla ei ollut
sanomista.  

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/