[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Liukuhihnatiede: tiedemaailman tulevaisuus?

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Henna Karppinen-Kummunmäki <hkarpp(at)utu.fi> FM, tohtorikoulutettava,
kulttuurihistoria, Turun yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Karvonen, Erkki; Kortelainen, Terttu; Saarti, Jarmo: Julkaise tai tuhoudu!
Johdatus tieteelliseen viestintään.. Vastapaino, 2014. 240 sivua.


Liukuhihnatiede: tiedemaailman tulevaisuus?
---------------------------------------------------------

Julkaise ja tuhoudu! pohtii tämän päivän tieteellisen viestinnän luonnetta.
Onko julkaiseminen nykytutkijan elinehto? Korvaako määrä laadun?
Jyräävätkö luonnontieteilijät humanistit? Miten tulisi viestiä suurelle
yleisölle? Entä tulevaisuus?

 

Julkaisemisesta on tullut entistä tärkeämpää tämän päivän
tiedeyhteisöissä.  Yliopistojen rahoitus ja tutkijan oman pätevyyden
mittaaminen ovat kiinni julkaisujen määrästä ja niiden saamista Jufo ynnä
muista luokituspisteistä.  Myös vaatimukset kertoa tutkimustuloksista
suurelle yleisölle on kasvanut. Tiedettä pitäisi pystyä popularisoimaan.
Julkaise tai tuhoudu! on Oulun yliopiston informaatiotutkimuksen professorin
Erkki Karvosen ja yliopistonlehtori Terttu Kortelaisen sekä Itä-Suomen
yliopiston kirjastonjohtajan Jarmo Saartin kirjoittama teos tieteellisestä
viestinnästä. Teos ei ole kirjoitusopas, kuten kirjoittajat esipuheessaan
toteavat, vaan pikemmin katsaus tieteellisen viestinnän luonteeseen ja sen
tilaan ennen ja nyt.

Kirja esittelee aluksi tieteellisen viestinnän historiaa antiikista
nykypäivään. Aiheesta olisi saanut kirjoitettua useammankin kirjan, mutta
kirjoittajat ovat kuitenkin onnistuneet tiivistämään keskeisimmät kohdat
yhteen lukuun sujuvasti. Ehkä otsikko ”Tieteen ja tiedeviestinnän
historiallinen kehitys” antaa tahattomasti kuvan kehitysuskoisesta ja
suoraviivaisesta prosessista. Itse tekstissä kyseisiä arvotuksia ei kuitenkaan
näy. Seuraavaksi pohditaan mitä tiedeviestintä oikeastaan on. Mitkä ovat
tieteellisen viestinnän periaatteet? Kenelle viestitään ja miten? Lisäksi
pohditaan luonnontieteiden ja humanististen tieteenalojen keskeisiä eroja.
Seuraavaksi tarkastellaan julkaisuprosessia, tutkimuksen arviointia sekä
internetin roolia tämän päivän tieteessä. Lopuksi pohditaan populaaria
tiedeviestintää sekä tutkimuksen etiikkaa.  Teos sisältää niin monia eri
osa-alueita, joten aion tässä arvostelussani keskittyä vain muutamiin
kohtiin.



Kuva: Euroopan ensimmäinen tiedelehti Journal des sçavans alkoi ilmestyä
tammikuussa 1665. Philosophical Transactions of the Royal Society aloitti saman
vuoden maaliskuussa.

Luonnontieteet vs ihmistieteet ja tieteen periaatteet

Kirjoittajat luettelevat tieteen periaatteiksi objektiivisuuden, julkisuuden,
autonomisuuden, itsekorjaavuuden ja edistyvyyden. Opetusministeriö on
puolestaan määritellyt, että tieteellisen julkaisun tulee sisältää uutta
tietoa ja että se on saatettava kiinnostuneiden saataville sopivalla kielellä.
Lisäksi julkaisun on käytävä läpi jonkinlainen arviointimenettely.
Tieteellisen tiedon tulee siten olla julkista, jotta tiedeyhteisö voi arvioida
sen oikeellisuuden ja korjata mahdolliset virheet. Tieteen tulee lisäksi
tuottaa uutta tietoa. Lisäksi sen tulisi toimia vapaasti, ilman, että
ulkopuoliset tahot voisivat vaikuttaa sen toimintaa. Lisäksi objektiivisuus
edellyttää, että tulokset ovat tutkijasta riippumattomia.

Nämä kaikki ovat hienoja periaatteita, mutta lähempi tarkastelu paljastaa
niistä useita ongelmakohtia. Tietyin osin nämä ongelmakohdat on
johdettavissa, kuten kirjoittajat teoksessaan esittelevät, luonnontieteiden ja
ihmistieteiden periaatteellisiin eroihin. Kirjassa todetaan, että
luonnontieteiden tavoitteena on ilmiöiden kausaalinen selittäminen, kun taas
ihmistieteet pyrkivät ymmärtämään erilaisia ilmiöitä. Tutkijasta
riippumattomien tulosten aikaansaaminen ihmistieteissä on mahdottomuus, sillä
kyse on viime kädessä tulkinnasta. Tämä johtaa myös ymmärtämättömyyteen
eri tieteenalojen välillä. Luonnontieteet pohjautuvat paradigmoihin,
yhteisesti hyväksyttyihin periaatteisiin ja käsitteisiin, joiden merkityksen
kaikki ymmärtävät. Ihmistieteisessä käsitteet ja periaatteet on sidottu
tieteenaloihin. Viime kädessä jokainen tutkija määrittää itse, mitä
tietyllä käsitteellä tarkoittaa. Ehkä tämä on ollut syynä väitteisiin
ihmistieteiden epätieteellisyydestä? Tieteen periaatteet kun tuntuvat näiltä
osin soveltuvan paremmin luonnontieteisiin. Teoksen kirjoittajat, ehkä
tahtomattaan, vahvistavat tätä kahtiajakoa viittaamalla kirjassa
systemaattisesti pehmeisiin ja koviin tieteenaloihin.

Toinen asia on kielikysymys. Julkaisu tulee olla kiinnostuneiden saatavilla
sopivalla kielellä. Luonnontieteiden parissa englanti on ollut pitkään lingua
franca, ja sama ilmiö on nähtävissä myös ihmistieteiden parissa. Suuri osa
tohtorikoulutettava-kollegoistani tekee väitöskirjaansa englanniksi. Kirjoitan
sitä itsekin englanniksi. Kirjan kirjoittajat nostavat esille huolen
kansalliskielten asemasta. Näivettyykö suomi tai ruotsi tieteen kielenä, jos
kaikki julkaisut tuotetaan englanniksi? Vaarana on, että suomi jää tieteen
populaariksi kieleksi. Huoli on aiheellinen, mutta teoksen kirjoittajat eivät
ota huomioon sitä, että päätös tehdä tutkimusta englanniksi, johtuu
pitkälti saavutettavuudesta. Suomi on liian pieni maa ja kielialue, että olisi
järkevää tehdä kansainvälistä tutkimusta muulla kuin englannin kielellä.

Korvaako määrä laadun?

Yliopisto-rankingeja, vaikuttavuuskertoimia ja julkaisumäärien seuraamista –
akateeminen maailma alkaa muistuttaa entistä enemmän yritystoimintaa: pitää
tuottaa koko ajan enemmän. Toki on hyvästä, että tutkimustyön
merkittävyyttä mitataan, mutta on kyseenalaista, tuottaako se aina toivottuja
tuloksia.  Tulevaisuuden näkymä on varsin lohduton ainakin Julkaise tai
tuhoudu!-teoksen perusteella.  Kirjoittajat esittelevät yliopistovertailujen
ja vaikuttavuusmittauksien nurjan puolen. Vertailujen pelätään
yksipuolistavan tutkimuskenttää, sillä ne suosivat teknillisiä, luonnon-
sekä lääketieteen aloja, joiden tutkimustulokset ovat helpommin mitattavissa
ja tulokset nopeammin julkaistavissa. Lisäksi englanninkielisten yliopistojen
ja julkaisujen määrä painottuu. Opetuksen laadun pelätään kärsivän,
sillä sen vaikuttavuutta on hankala mitata, joten siihen ei ole intressejä
panostaa. Yliopistojen vaikuttavuutta mitattaessa, ja rahoituksesta
päätettäessä, myös tutkintojen määrillä on merkitystä. Ei liene vaikea
arvata, että tämä väistämättä johtaa liukuhihna-maistereihin ja
–tohtoreihin. Onko myös mahdollista, että plagiointi olisi myös
lisääntynyt kasvavien julkaisuvaatimusten myötä?

Tutkija ”oikeassa” maailmassa

Kaikki varmaan myöntävät, että tutkijat eivät enää voi pysytellä
yliopiston suojissa vaikka kuinka haluaisivat. Norsunluutornista on kavuttava
joskus alas. Nykymaailma ja eri teknologiat tarjoavat siihen monia välineitä.
Internetin mahdollisuudet, kuten sosiaalinen media ja blogit, antavat väylän
tuoda omia tutkimustuloksiaan esille, ilman, että tarvitsee esiintyä
televisiossa tai istua lehden haastattelussa. Vasta-alkavalle
melkein-digisukupolven tutkijalle (lapsuudessani oli vielä niinkin antiikkisia
esineitä kuin c-kasetti) ajatus oman tutkimustyön esittelemisestä internetin
välityksellä ei tunnu niin kauhistuttavalta kuin perinteisten medioiden
hyödyntäminen, vaikka nekin toimivat nykyisin myös virtuaalimaailmassa.

Ehkä syynä pelkoon on nykyinen klikkausjournalismi. Uutisia suolletaan
nopeasti ja niiden tulee houkuttaa lukijoita. Onko oma tutkimusaihe riittävän
mediaseksikäs, että se ylittää edes uutiskynnyksen? Yksinkertaistavatko
toimittajat asiaa liikaa ja ymmärtävätkö he sitä ollenkaan? Ketä oikeasti
kiinnostaa? Lisäksi julkinen esiintyminen on monelle suuri kynnys. Aloittelevan
tutkijan, varsinkin humanistisilla aloilla, on vaikea rohkaistua esittelemään
omia näkemyksiään, kun tuntuu, että vie useita vuosia tutkimustyön parissa,
ennen kuin on oikeasti mitään sanottavaa. Kirjan lopussa esitelläänkin
vielä pähkinänkuoressa populaarin tiedeviestinnän periaatteita.

Kaiken kaikkiaan teos on erinomainen ja hyödyllinen kaikille akateemisessa
maailmassa toimiville ja ennen kaikkea tohtorikoulutettaville. Suosittelen sitä
lämpimästi. Tämän teoksen ohella suosittelen aiheesta kiinnostuneille myös
Urpu Strellmanin ja Johanna Vaattovaaran toimittamaa teosta Tieteen
yleistajuistaminen (Gaudeamus 2013).

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/