[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Tutkija! Ulos norsunluutornista!

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Leena Rossi <leeros at utu.fi> FL, Kulttuurihistoria, Turun yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Suoranta, Juha; Ryynänen, Sanna: Taisteleva tutkimus. Into Kustannus Oy, 2014.
393 sivua.


Tutkija! Ulos norsunluutornista!
---------------------------------------------------------

Akateemisessa maailmassa on tärkeää kerätä meriittejä ja suoltaa
julkaisuja, vaikkeivät tekstit hyödyttäisi tai ilahduttaisi ketään muuta
kuin kirjoittajia. Teoksellaan Taiteleva tutkimus Juha Suoranta ja Sanna
Ryynänen meritoitunevat entisestään, mutta he myös saarnaavat, ettei
kirjoittaminen ja julkaiseminen enää riitä yhteiskuntatieteilijälle, vaan
hänen olisi lisäksi osallistuttava ja toimittava eli tehtävä taistelevaa
tutkimusta. Kriittisesti kantaaottava ja osallistuva tutkimus ei ole tämän
päivän keksintö, mutta Suorannan ja Ryynäsen kirja on ensimmäinen
suomenkielinen perusteos ”taistelevista” metodeista. Sen luettuaan
norsunluutornissaan istuva tutkija saattaa huomata omantuntonsa kolkuttavan.

Taisteleva tutkimus tarkoittaa kriittisesti kantaa ottavaa ja toiminnallista
tutkimusta, jossa tutkija tarkastelee sosiaalista todellisuutta ja muuttaa
maailmaa yhdessä eri toimintakentillä työskentelevien ihmisten kanssa. Tämä
on yksi määritelmä, jonka poimin Juha Suorannan (s. 1966) ja Sanna Ryynäsen
(s. 1972) äskettäin ilmestyneestä teoksesta Taisteleva tutkimus. Se on
ilmeisesti hyvin intensiivisen yhteistyön tulos, sillä kirjoittajien panosta
ei ole eritelty.

Taisteleva tutkimus ja kirjan tekijät

Suoranta on Tampereen yliopiston aikuiskasvatuksen professori. Hän on tutkinut
kriittistä yhteiskunta- ja kasvatustiedettä sekä laadullisia
tutkimusmenetelmiä. Hänen lukuisista teoksistaan mm. Radikaali kasvatus
(2005), Piilottajan päiväkirja (2010) ja Vastaanottokeskus (2011) osoittavat,
ettei mies pelkää avata suutaan tärkeistä ja kipeistäkään asioista.
Johdatus laadulliseen tutkimukseen (1998), jonka hän on kirjoittanut Jari
Eskolan kanssa, on kulunut lukuisina painoksina opiskelijoiden käsissä.
Ryynänen (s. 1972) työskentelee Itä-Suomen yliopistossa sosiaalipedagogiikan
yliopistonlehtorina. Hän on opiskellut, opettanut, tutkinut ja tehnyt
vapaaehtoistyötä Brasiliassa. Hänen ”taisteleva” väitöskirjansa Nuoria
reunoilla. Sosiaalipedagoginen tutkimus rikollisuuden ja väkivallan keskellä
olevien nuorten tukemisesta brasilialaisissa kansalaisjärjestöissä ilmestyi
vuonna 2011. 

Taisteleva tutkimus oli minulle kulttuurihistorioitsijana uusi käsite, vaikka
olin aikaisemmin kuullut mm. radikaalifeminismistä sekä kriittisestä
teologiasta, pedagogiikasta ja sosiologiasta. Suoranta ja Ryynänen
määrittelevät käsitettä kirjan ensimmäisessä osassa (noin 90 sivua),
joten lukija saa varsin monipuolisen käsityksen siitä, millaisesta ilmiöstä
on kyse. Taisteleva tutkimus on kattokäsite, jonka alle mahtuu monenlaisia
lähestymistapoja  ja jonka tutkimusmenetelmiä yhdistää elävä suhde
yhteiskunnallisiin käytäntöihin sekä näiden kehittämiseen ja muuttamiseen.
Se on poliittista, kulttuurista, sosiaalista ja konkreettista kamppailua
vallasta, aineellisista ja henkisistä resursseista, oman kulttuurin ja
identiteetin oikeudesta ja tunnustuksesta. Se pyrkii osallistumaan kamppailuun
oikeudenmukaisen maailman puolesta ja tuomaan esiin sorrettujen,
syrjäytettyjen, äänettömien ja hallittujen näkökulman, heidän
maailmankuvansa ja tietokäsityksensä sekä  olemassaolonsa ja
elämänmuotojensa oikeutuksen.

Suoranta ja Ryynänen osallistuvat keskusteluun siitä, millaista
yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen pitäisi olla, jotta sillä olisi todellista
arvoa maailmanlaajuisten yhteiskunnallisten ja ekologisten ongelmien
ratkaisemisessa. Heidän näkökulmansa on erityisesti ihmis- ja
yhteiskuntatieteellinen. Ekologiseen ja eläinaktivismiin liittyvät taistelevan
tutkimuksen keskustelut he jättävät melko vähälle, mikä on
ymmärrettävää, sillä jo ihmisten asioissa on tarpeeksi – ja ehkä
liiankin paljon – aineksia yhteen kirjaan.

Ei valtavirrassa

Kirjansa ensimmäisessä osassa tekijät tarkastelevat myös taistelevan
tutkimuksen juuria ja suhdetta muuhun yliopistoissa tehtävään
yhteiskuntatieteelliseen tutkimukseen sekä pohtivat, millaisia tehtäviä
tutkijalla on tutkimuksen ja yhteiskunnallisen muutoksen yhteenliittymissä.
Taistelevalla tutkimuksella on useita historiallisia lähtökohtia: työläisten
omaehtoinen sivistystyö ja järjestäytyneen työväenliikkeen nousu, Engelsin
ja Marxin tutkimukset, 1800-luvun naisliike, sosiaalireformismi, anarkismi,
dekolonisaatio, rauhanliike, kriittinen teoria. Sillä on myös laaja
metodologinen keinovalikoima, sillä se kokoaa yhteen tutkimusperinteitä,
keskusteluja ja menetelmiä, mutta se myös sitoutuu käytännön ja teorian
yhdistävään toimintaan yhdenvertaisuuden ja oikeudenmukaisuuden eli paremman
maailman puolesta. Se edellyttää yhteistyötä ja solidaarisuutta ihmisten
kesken.

Valtavirran yhteiskuntatieteellinen tutkimus taas on sisäänpäin
kääntynyttä. Sen harjoittajat seuraavat kansainvälisiä trendejä,
noudattavat valtion kapea-alaista tiedepolitiikkaa sekä kamppailevat
akateemisista työpaikoista ja tutkimusapurahoista. Valtavirran tutkimus on
jämähtänyt hallitsevan yhteiskuntatieteellisen säätelyn ja kontrollin
välineeksi. Se ei ole luovan ja yhteiskuntaa uudistavan ajattelun lähde.,
eivätkä uudet ideat enää tulekaan rikkaan pohjoisen yliopistoista vaan
köyhästä etelästä ja yliopistojen ulkopuolelta. Siksi latinalainen Amerikka
on kirjassa laajasti esillä, sillä se on taistelevan tutkimuksen ydinalueita.
Myös Aasian ja Afrikan maissa sekä mm. Ranskassa ja Espanjassa tehdään
taistelevaa tutkimusta, jota kirjoittajat eivät kuitenkaan käsittele tässä
kirjassa.

Suorannan ja Ryynäsen mielestä pelkkä yhteiskunnallisten tosiasioiden
havaitseminen ja analysoiminen ei enää riitä eikä aikaisemmin ihanteena
pidetty objektiivinen tutkimus ole mahdollista; tutkimus tehdään aina jostakin
näkökulmasta. Taisteleva tutkimus tähtää usein yhteiskunnan taloudellisen
perustan ja sosiaalisten rakenteiden muuttamiseen. Se herättää
yhteiskunnallista tiedostamista ja kehittää toimintavälineitä, jotta
saavutettaisiin parempi maailma. Se pitää esillä tärkeää ongelmaa,
herättelee ihmisten kriittistä tietoisuutta, innostaa osallistumaan,
voimauttaa, tukee ihmisten yhteiskunnallista toimintaa sekä osallistuu
epäoikeudenmukaisen kapitalistisen maailman kumoamiseen.

Yliopistoissa tutkimusta suuntaavat tulosmittarit ja markkinoiden vaatimukset ja
tutkimuksella palvellaan yleensä vallitsevaa järjestelmää, eikä niissä
oikein tiedetä, miten pitäisi suhtautua lähestymistapoihin ja toimijoihin,
jotka pyrkivät yhdistämään tutkimuksen ja yhteiskunnallisen aktivismin.
Akateemisen itsesensuurin ja tälle vieraan tiedekäsityksen varjolla
vieroksutaan taistelevaa tutkimusta sen avoimen yhteiskunnallisen
sitoutuneisuuden vuoksi, eivätkä rahoittajat tue omalta kannaltaan ikävien
aiheiden tutkimista. Taistelevia tutkijoita onkin yliopistoissa vähän –
ehkä juuri siksi, ettei yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden puolesta
toimiminen tuo erityistä akateemista menestystä.

Taistelevan tutkimuksen käytännöt 

Teoksensa toisessa osassa kirjoittajat esittelevät lähes 200 sivulla erilaisia
taistelevan tutkimuksen käytäntöjä ja lähestymistapoja. He eivät anna
tutkimusmenetelmiä koskevia ohjeita, vaan enemmänkin ajattelemisen aiheita ja
kehittelemisen osviittoja. He osoittavat, miten taistelevaa tutkimusta on eri
yhteyksissä mahdollista tehdä ja mistä suunnista löytää lisäideoita.

Taistelevaa tutkimusta on monenlaista kuten siinä käytettyjä
tutkimusmenetelmiäkin: on esim. sorrettujen ja vapautuksen pedagogiikkaa,
feminististä tutkimusta, kolonisaatiokriittistä tutkimusta,
työläistutkimusta, kriittistä ja vapautuksen psykologiaa sekä kriittistä
kartografiaa, antropologiaa ja etnografiaa. Ne kaikki tarkastelevat asioita
tutkittavien omista lähtökohdista hyviksi havaitsemillaan menetelmillä sekä
kirjoittavat ja esittävät tuloksiaan toisin kuin mihin on totuttu. Kiintoisia
esimerkkejä taistelevan tutkimuksen julkaisuista ovat mm. brasilialaisen
kasvatustieteilijän, Paulo Freiren teos Sorrettujen pedagogiikka (1968; suom.
2005), yhdysvaltalaisen kriittisen pedagogiikan kehittäjän Henry Giroux’n
kirja Stormy Weather (2013), jossa läpimilitarisoitunut yhteiskunta ja
yliopistomaailma saavat huutia, sekä suomalaisen filosofin Thomas Wallgrenin
artikkeli ”Kansalaistarkkailijat: miksi ja miten?”(2006), joka käsittelee
Smash ASEM -mielenosoitusta.

Objektiivisuuteen ja neutraaliuteen pyrkivä akateemisten artikkelien ja
monografioiden kirjoittaminen ja julkaiseminen ei toimi taistelevassa
tutkimuksessa. Asiat on uskallettava sanoa suoraan jostakin näkökulmasta
katsoen ja nimenomaan yksilöiden kokemuksen kautta. Tällaisen
aikalaiskritiikin tyylilaji on reilu asiaproosa, joskus myös räävitön
revittely ja rienaaminenkin. Kutkuttavia esimerkkejä suoraan puhumisesta ja
sanomisesta, parrhesiasta, ovat esim. Ville-Jussi Sutisen esseekokoelma Taikuri
joka sai yleisönsä katoamaan (2009)  rajuine yliopistokritiikkeineen ja
pastori Kai Sadinmaan Kirkonkellarissa keväällä 2013 julkaisema teksti
”Talouden tuhoisa kehitys”, jossa joukkomurhaaja Breivik ja pankkiiri
Wahlroos niputettiin samaan kastiin. Aikalaiskritiikki voi olla myös hieman
peitellymmässä muodossa niin kuin Suorannan kirjassa Piilottajan päiväkirja
(2010), joka käsittelee paperittoman siirtolaisen piilottamista. –
Kirjoittajat esittävät paljon esimerkkejä eri maista, mutta suomalaisena
mainitsen mieluusti suomalaisia esimerkkejä, jotta lukijat huomaisivat, ettei
meilläkään ihan nynnyjä olla.

Tutkittavien kanssa yhdessä toimiminen on ominaista monimuotoiselle
taistelevalle tutkimukselle, joka asettuu tukemaan ja auttamaan ihmisiä heidän
konkreettisissa elämänpyrinnöissään – ei ylhäältä ohjaten, vaan
rinnalle ja oppilaaksi asettuen. Taidekin voi liittyä aktivismiin ja
poliittiseen osallistumiseen: 1950-luvulta lähtien moniin tapahtumiin on
liitetty performansseja – graffiteja, lippujen polttamista, rakennusten
valtausta, kettingillä puskutraktoreihin kiinnittymistä yms., mitä voi
taiteeksikin sanoa.

Taistelevan tutkimuksen käytäntöjä esittelevän luvun lopussa Suoranta ja
Ryynänen kokoavat lähestymistavat yhdeksitoista teesiksi sekä pohtivat
tutkimuksen arviointikriteereitä ja sitä, miten taisteleva tutkija saa
äänensä kuuluville. Kirjoittajien teesien mukaan taisteleva tutkimus:

* on vapauttavaa eli emansipatorista

* on eettisesti tiedostavaa

* pureutuu yhteiskunnallisiin ongelmiin

* uskoo ihmisten tasa-arvoon,

* yhdistää tutkijat ja toimijat

* on läpikotaisin poliittista

* käyttää valtavirtatutkimuksen hyljeksimiä käsitteitä –
työväenluokka, kapitalismi, sorto, valtaeliitti

* on refleksiivistä

* perustuu tutkijan ja muiden osallisten kokemukseen

* on opinnollista, opettavaa ja kasvattavaa sekä

* laajentaa käsityksiä tutkimuksesta

Metodologinen kurinalaisuus ja selkeä kirjoittaminen

Kuinka taistelevan tutkimuksen metodologinen kurinalaisuus voidaan varmistaa,
kun se on avoimesti näkökulmaista? Luonnollisesti jokaista tutkimusta on
arvioitava sen omassa viitekehyksessä ja sille ominaisessa metodologisessa
yhteydessä, ei vain vakiintuneiden ja dogmaattisten arviointiperusteiden
mukaan, vaan tarkastelemalla sitä myös paikka- ja aikasidonnaisesti, yhdessä
toimintaan osallistuneiden ihmisten kanssa. Taistelevasta tutkimuksesta on myös
arvioitava sen yhteiskunnallisten vaikutusten perusteella eli siltä kannalta,
kykeneekö se muuttamaan vallitsevia asiantiloja toivottuun suuntaan. Ja kuten
missä tahansa tutkimuksessa on selvitettävä, miten onnistuneesti tutkija
kertoo tekemistään valinnoista ja miten monipuolisesti hän valottaa
tutkimaansa toimintakokonaisuutta

Taistelevaa tutkimusta on syytetty ainakin itsetyytyväisyydestä,
ylemmyydentunnosta, pelastajan asenteesta ja sanahelinästä. Sellaiseen se ei
tietenkään saa syyllistyä. Sen on taisteltava oikeiden ja hyvien asioiden
puolesta – tasa-arvon, oikeudenmukaisuuden, solidaarisuuden ja inhimillisyyden
puolesta. Tutkijan on pohdittava eettistä vastuutaan ja ymmärrettävä
tutkimukseen sisältyvä valta-asema sekä opeteltava kuuntelemaan ja kohtaamaan
ihmisiä.

Pitkin tekstiään Suoranta ja Ryynänen käsittelevät tutkimuksen
kirjoittamista ja paneutuvat asiaan erityisesti kirjansa kolmannessa osassa.
Perinteisten tieteellisten julkaisujen tuottaminen ei riitä taistelevalle
tutkijalle, sillä artikkeleita ja monografioita luetaan ja käytetään
”hävyttömän vähän”. Erilaiset raportit, suunnitelmat, tilastot,
pamfletit ja lehtijutut soveltuvat osoittamaan, miten asiat ovat, mutta niitä
voi hyödyntää kertomaan myös siitä, miten asioiden tulisi olla. Tätähän
ei perinteisen tutkimuksen ole ollut lupa tehdä.

Jotta taisteleva tutkija voisi edistää ihmisten hyvinvointia ja rauhanomaista
yhteiseloa sekä vähentää kurjuutta sanoillaan ja teoillaan, hänen on
mentävä myös mediaan ja kerrottava siellä toiminnastaan. Internet tarjoaa
erinomaiset mahdollisuudet levittää tietoa nopeasti, mutta se vaatii uuden
kielen ja uusien esittämistapojen opettelemista. Silti: Tutkimustekstit tulee
kirjoittaa selkeällä kielellä lukijakunta huomioiden. (Näppykoneeni lihavoi
”omin päin” tämän kirjasta poimimani ohjeen kuin vahvistaakseen sen
tärkeyttä.) Kirjoittajat itse ovat noudattaneet melko hyvin omaa neuvoaan,
vaikkakin ovat rustanneet muutamia turhan pitkiä ja mutkikkaita virkkeitä, kun
eivät ole halunneet pätkiä lähdeteoksen ilmaisuja.

Taistelun strategioita

Taisteleva tutkija käyttää yhteiselon, vaihtoehtojen ja kumouksen
strategioita. Näillä hän tähtää yhteiskunnalliseen muutokseen, joka koskee
niin ympäristöä, taloutta kuin ihmisten yhdenvertaisuuttakin. Yhteiselon
strategiassa vallitsevan kapitalistisen systeemin toimintaa pyritään
parantamaan kaikkien ihmisten hyvinvoinnin edistämiseksi. Taisteleva tutkija
antaa liikkeen käyttöön tietonsa ja taitonsa, osallistuu, innoittaa,
organisoi ja välittää viestejä. Strategian tärkein yhteiskunnallisen
muutoksen väline on parlamentarismi – edustuksellinen demokratia ja
äänestäminen, jotta voitaisiin vahvistaa ihmisten vaikutusmahdollisuuksia
alhaalta käsin, lisätä aktiivisuutta ja tuottaa pysyvää yhteistoimintaa.

Vaihtoehtojen strategia puolestaan pyrkii edistämään taloudellista
yhdenvertaisuutta ja sosiaalista vapautumista sellaisissa kapitalistisen
yhteiskunnan raoissa ja marginaaleissa, jotka eivät suoraan uhkaa vallitsevan
järjestelmän hallitsevaa luokkaa eivätkä sen eliittejä. Tällaisia
mahdollisuuksia voivat olla suurmielenosoitukset, osuuskunnat ja muut
sosiaalisen talouden ja toimeentulon  mallit, vapaaehtoiset yhteenliittymät,
joilla edistetään ihmisten omaehtoisen toimeentulon ja itsensä toteuttamisen
mahdollisuuksia.

Kumouksen strategia ei usko järjestelmän paikkailuun kuten yhteiselon ja
vaihtoehtojen strategia. Se pyrkii kaatamaan olemassa olevan
yhteiskuntajärjestyksen poliittiset, taloudelliset ja kulttuuriset muodot ja
korvaamaan ne toisenlaisilla rakenteilla ja organisaatioilla. Tämä voi
tapahtua parlamentaarisesti demokraattisin keinoin tai kumouksellisesti. –
Taistelevan tutkijan ei kannata sitoutua yhteen strategiaan, sillä toiminta- ja
ajattelutapojen monipuolisuus ja tilannesidonnainen joustavuus ovat hänen
valttinsa.

Sivistyksen ja yhdessä oppimisen voima

Taisteleva tutkimus liittyy vapaaseen ja vapauttavaan educere-kasvatusfilosofian
perinteeseen, jossa ajattelun ja tutkimuksen ajatellaan olevan ihmisten
palveluksessa: se antaa heille mahdollisuuksia itseymmärryksensä lisäämiseen
sekä sosiaalisen todellisuuden rakenteiden ja käytäntöjen tiedostamiseen
aikaisempaa paremmin. Educere merkitsee sellaista opinnollisuutta, jossa
yhdenvertaiset oppivat toisiltaan ilman ulkopuolista järjestelmänvalvojaa.
Educare-traditio puolestaan viittaa kesyttämisen ja kesytettyyn
kasvatusfilosofiaan sekä sellaiseen kouluun ja koulutukseen, jossa ihmisiä
pääasiassa sopeutetaan vallitsevaan yhteiskunnalliseen järjestykseen. Tässä
yhteydessä tekijät eivät malta olla mainitsematta esimerkkiä kesytetystä
ajattelusta: valtiovalta tilaa joltain ajattelijalta selvityksen kansakunnan
tilasta tai tulevaisuuden menestystekijöistä. Viime vuosina on kesytettyihin
aiheisiin kuulunut myös ylhäältä johdettu keskustelu ”aktiivisesta
kansalaisuudesta”. Mitään nimiä kirjoittajat eivät kuitenkaan mainitse.

Kirja, sanomalehti ja koulu ovat keinoja, joilla on edistetty
käytännöllisesti taistelevan perinteen ja vasemmistolaisen aatemaailman
tavoitteita jo ennen puoluepoliittisia ohjelmanjulistuksia. Kirja, lukeminen ja
kirjoittaminen ovat antaneet mahdollisuuden yhteiseen oppimiseen,
kuvittelemiseen, mahdottoman vaatimiseen. Ranskalaisfilosofi Régis Debray
kirjoitti vuonna 2007 New Left Review’ssa, että vasemmistolaisen ajattelun ja
taistelevan tutkimuksen alkuperäinen vapauttava voima perustui
”aakkoselliseen ajatteluun”, lukemiseen ja kirjoittamiseen
työväenlehdistössä, yleisissä kirjastoissa ja kouluissa. Hän lisää,
ettei näppäimistöjen paineleminen, kännykän tai kaukosäätimen käyttö
uhkaa millään tavoin hallitsevaa luokkaa. (Régis Debray: Socialism: a
life-cycle, New Left Review 46, July-August 2007. ) Suoranta ja Ryynänen
toteavat kuitenkin sosiaalisten liikkeiden aatevirtojen virtaavan nykyisin
vilkkaasti Internetissä, missä YouTuben kaltaisten kanavien kuvalliset viestit
ovat tehokkaita laajan protestiaallon synnyttämisessä. Verkostoituminen on
mahdollista jopa maailmanlaajuisesti.

Kukaan ei voi tulla taistelevaksi tutkijaksi pelkästään yliopistossa eikä
yksin, vaan halukkaiden on lyöttäydyttävä yhteen, saatava kokemusta yhdessä
tekemisestä ja maailman asioihin vaikuttamisesta.  Tutkija voi kartuttaa
kokemuksiaan toiminnassa, kuten David Harvey on esittänyt antikapitalistisen
siirtymän organisoimisesta kirjoittaessaan (2011) ja todennut, että taisteleva
tutkija voi valita kansalais- tai sivistysjärjestön, ruohonjuuritason
organisaation, vasemmistolaisen poliittisen puolueen tai heittäytyä mukaan
yhden asian liikkeen protestipolitiikkaan.

Taistelevan tutkimuksen lopussa on melkoinen lähdeluettelo, noin neljä ja
puoli sataa julkaisua: painettuja kirjoja ja artikkeleita sekä tekstejä ja
ääntä Internetistä. Suuri osa lähteistä on englanninkielisiä, osa
espanjan- ja portugalinkielisiä; hämmästyttävän paljon aiheeseen
liittyvää aineistoa on julkaistu myös suomeksi. Itse tekstissä viliseekin
nimiä. Vastaan tulevat tutut marxit ja engelsit, che guevarat ja gandhit,
žižekit ja freiret monien oudompien nimien ohella.

Suoranta ja Ryynänen toivovat lukijoikseen kasvatus- ja viestintätieteiden
opiskelijoita sekä yhteiskunnallisesti suuntautuneita lukiolaisia. He
suosittelevat kirjaansa opintopiireihin. Se voi palvella oppaana asioihin
vaikuttamiseksi ja rohkaista tarttumaan toimeen. Se voi innostaa perinteisesti
suuntautuneita yliopistotutkijoita pohtimaan yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen
tavoitteita ja keinoja. Se voi myös tarjota uusia ideoita kaikille paremman
maailman puolesta toimiville aktivisteille ja kansalaistoimijoille. Kirjalla on
myös verkkosivu. – Tulevaisuus näyttää, saako Taisteleva tutkimus minut
barrikadeille.

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/