[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Arvokas ja ansiokas tieteenhistoria

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Jouni Huhtanen <jouni.huhtanen at gmail.com> tohtorikoulutettava, Aate- ja
oppihistoria, Oulun yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Perhoniemi, Tuukka: Mitan muunnelmat. Miten määritämme maailmaa, ihmistä ja
tietoa. Vastapaino, 2014. 269 sivua.


Arvokas ja ansiokas tieteenhistoria
---------------------------------------------------------

Tuukka Perhoniemen Mitan muunnelmat on aito tieteenhistoriallinen tutkimus, joka
tarkastelee kolmen historiallisen tapauksen kautta mitan käsitteen ja
mittaamisen käytäntöjen ajallisia ja kulttuuria muunnoksia. Teos ei sisällä
vaikeaselkoisia matemaattisia kaavioita, vaan esittää selvästi rajatun
aineiston ja täsmällisen ongelmanasettelun avulla tieteenfilosofisesti ja
historiallisesti perustellun käsityksen mittaamalla saavutetun tiedon ja siinä
tapahtuneiden ajallisten muutosten tieteellisistä ja kulttuurisista
vaikutuksista.

Mitan muunnelmien lähtökohta on käsitehistoriallinen ja se vastaa mitan
käsitteen määrittelyn, käyttöyhteyksien sekä mitan ja mittaamisen
tiedollisen merkityksen ongelmiin. Tutkimus todistaa, että mitan käsite ja
mittaamisen käytännöt ovat muokanneet tieteen todellisuuskäsitystä
historian kuluessa huomattavan paljon. Erilaiset mittaamiseen liittyvät
kysymykset ovat olleet laajasti astronomian, fysiikan ja muiden matemaattisten
luonnontieteiden agendalla, mutta Perhoniemi on rajannut tutkimuksensa mitan
käsitteen ja mittaamisopin (metrologia) historiallisen kehityksen tarkasteluun.
Rajaus tekee Mitan muunnelmista intensiivisen, helposti lähestyttävän ja
miellyttävän lukea. Teos pysyy ihailtavalla tavalla aiheessaan eikä sisällä
aiheen syvällisyydestä huolimatta raskaita sivujuonteita tai häiritseviä
poikkeamia teeman ulkopuolelle.

Teoksen perusteesin mukaan mitan käsite merkitsi antiikin aikana pyrkimystä
saattaa ontologisesti samansukuiset tekijät yhteisen käsitteellisen
järjestelmän alle. Varhaisen uuden ajan tiede ymmärsi puolestaan aikaisempaa
selvemmin luonnon ja mittalaitteen välisen eron ja kiinnitti huomiota mittojen
representatiiviseen luonteeseen. Mittaamisen kolmannessa kehitysvaiheessa
modernin aikakauden kynnyksellä mittaaminen muodosti toiminnallisen kehyksen
pyrkiessään luomaan yhtenäisen verkostollisen mittajärjestelmän tiedon
luotettavuuden ja vertailtavuuden perustaksi.

Tämä voi tuoda mieleen positivistisen tieteenhistorian tavan ymmärtää
tutkittavana olevassa käsitteessä tapahtuneet muutokset suoraviivaisena
kehityskertomuksena, mutta tosiasiassa Perhoniemi on huomattavan laajasti
perehtynyt tieteenhistorian metodologisiin ongelmiin. Hän analysoi sekä
teoksensa johdannossa että ”Historian merkitys nykyajalle” -liitteessä
tieteenhistorian jatkuvuuden ja katkoksellisuuteen liittyviä ongelmia ja
käsittelee seikkaperäisesti mitan käsitteen historiallis-kontekstuaalista
luonnetta.

Vaikka tutkimuksen lähtökohtana on jokseenkin perinteinen tapa jäsentää
tieteenhistoria antiikin, renessanssin ja 1800-luvun modernin avulla, ei sen
tavoitteena ole paikantaa täsmällisesti mitan käsitteen muodostumisen
syntyhetkeä tai esittää suurta kokonaistulkintaa mittaamisen historialle. Sen
sijaan tutkimus käsittelee kolmen aikajakson avulla mitan käsitteessä
tapahtuneita tietoteoreettisia [ja ideologisia] muutoksia: 1) antiikissa luotiin
mittaamisen varhaiset perusteet, 2) uuden ajan alussa mittaamisesta muodostui
tieteellinen ja tiedollinen menetelmä ja 3) 1800-luvun alussa syntyi
metrijärjestelmä (SI-järjestelmä), joka loi yhtenäiset mittayksiköt ja
muodosti siten eri maissa suoritettavista mittauksista ainakin periaatteessa
yhteismitallisia.

Kolme historiallista kontekstia

Mitan muunnelmat jäsentyy kolmen edellä mainitun historiallisen tapauksen
kautta. Historiantutkimuksellisesti merkillepantavaa on, ettei selvitys luettele
yksioikoista faktatietoa tieteellisten teorioiden, instrumenttien ja tulosten
kehityksestä, vaan käsittelee mittaamisen käytäntöjä historian jokaisessa
vaiheessa ihmisen tietokykyyn, tiedonintressiin ja yhteiskunnalliseen
kehitykseen liittyvänä kulttuurisena tekijänä. Näin se paljastaa, että
mittaamiseen on liittynyt monin paikoin ideologisia ja poliittisia
merkitysjuonteita, joiden tavoitteena ei aina ole ollut puhtaan tieteellisen
tiedon tuottaminen, vaan toisinaan myös poliittisen vallan legitimointi ja
ylläpitäminen. Mittaaminen voi olla sekä tieteellis-teknologisen kehityksen
että sosiaalisen kontrollin palveluksessa näiden kahden olematta keskenään
ristiriidassa.

Tutkimuksen ensimmäinen luku käsittelee antiikin kosmosta ja sen järjestystä
mitattavana entiteettinä. Perhoniemi nostaa esiin Platonin ja Aristoteleen
merkityksen tieteellisen mittajärjestelmän kehittäjinä ja painottaa etenkin
jälkimmäisen esittämää käsitystä yhdestä jakamattomasta mittayksilöstä
kaiken määrällisen vertailun perustana. Mittaamisen historian kannalta on
hyvä huomata, että ajan ja paikan määrittely mittaamalla oli olennainen osa
jo antiikin erilaisia kosmologisia oppeja, vaikkei yhtenäistä
mittajärjestelmää onnistuttu tuolloin kehittämään. Varhaisista
mittajärjestelmistä puhuessaan teos esittää tieteenhistoriallisesti
arvokkaita huomioita geometrian alkuperästä unohtamatta sen enempää Platonin
erottelua rakentajien ja kauppiaiden käytännönläheisen ja filosofien
abstraktin mittaustaidon välillä kuin Aristoteleen kirjoituksia tai
Ptolemaioksen Almagestia.

Platonin käsitys ideoiden maailmasta ja olevaisen järjestyksestä sekä muut
antiikin metafyysiset käsitykset olivat epäilemättä tärkeässä asemassa
mittajärjestelmiä ja niiden filosofisia perusteita luotaessa, mutta
vähintään yhtä paljon teos kiinnittää huomiota Galilein
mittajärjestelmän erityispiirteisiin. Perhoniemi käsittelee tutkimuksensa
toisessa osassa Galilein käsitystä luonnosta suurena matematiikan merkein
laadittuna kirjana ja kiinnittää aivan oikein huomiota renessanssin aikana
keskustelun alaisena olleeseen luonnon ensisijaisten ja toissijaisten
vaikutusten väliseen ongelmaan.

Galilei katsoi, että mitattavat ”ensisijaiset laadut” (pituus, korkeus,
liike jne.) kuuluivat olioille itselleen, mutta ”toissijaiset laadut”
(väri, tuoksu, maku jne.) olivat kohdetta tarkkailevan subjektin ominaisuuksia,
joita oli vaikea muuttaa kvantitatiiviseen muotoon. Viimeksi mainittujen
määrittely oli epäilemättä vaikea tehtävä Galileille (ja yleisesti
luonnontieteelle pitkään vielä hänen jälkeensä). Galilei kehitteli
monenlaisia laitteita näiden ongelmien ratkaisemiseksi. Teos nostaa hyvin esiin
Galilein pyrkimykset, mutta tässä kohden olisi voinut olla paikallaan
huomauttaa, että esimerkiksi lämpömittarin kehityksen kannalta Galilein
oppilaan Evangelista Torricellin elohopean ja ohuen lasiputken avulla tekemät
kokeet olivat Galilein eksperimenttejä merkittävämpiä lämpömittarin
modernin muodon kehittämiseksi. Teoksen harvoja ongelmia on se, että Galilei
tuntuu saavan turhan suuren arvon tieteellisten instrumenttien kehittäjänä.



Perhoniemi argumentoi joka tapauksessa aivan oikein, että instrumentit avasivat
uudenlaisia näkymiä aikaisemmin näkymättömään luontoon ja niillä on
tästä syystä keskeinen asema mittaamisen historiassa. Kaukoputki on hyvä
esimerkki laitteesta, joka vaikutti ensin havaintoihin ja sen jälkeen
mittaamiseen laitteeseen liitettävän mikrometrin kehityksen myötä. Asiaa
olisi voinut valaista vaikka vielä hieman laajemmin. Mikrometri kehittyi niin
sanotusta hiusristikosta ja sen kehitys jatkui tiiviinä 1800-luvulle lopulle
saakka. Tässä yhteydessä olisi voinut olla paikallaan esittää huomautus
myös mikroskoopin asemasta osana mittaamisen historiaa. Teleskoopin tavoin
mikroskooppiin opittiin liittämään mikrometri jo suhteellisen varhain. Teos
tuo joka tapauksessa asianmukaisesti esiin, ettei teleskooppi ollut mittaamisen
kannalta kvadrantteja, armillaaripalloja ja muita varhaisia
kulmamittauslaitteita paljoakaan merkittävämpi instrumentti ennen kuin siihen
opittiin yhdistämään täsmällinen mittalaite.

Teoksen kolmannessa osassa Perhoniemi siirtyy 1700-luvun lopulle ja
SI-järjestelmän synnyn käsittelyyn. Kertomus ”metrin” keksimisestä on
teoksen mielenkiintoisimpia. 1600-luvulla kehittynyt eksperimentalismi ja tapa
ymmärtää mitat uudella tavalla luontoa representoiviksi abstraktioiksi
saattoi olla perustava sysäys kohti modernia luonnontiedettä, mutta vasta
1800-luvulle tultaessa mittaamisella alkoi olla aikaisempaa käytännöllisempi
tehtävä osana ajan ja etäisyyden vertailtavuutta ja yhtenäistä tiedollista
kokonaisuutta. Mittaaminen alkoi palvella entistä enemmän ihmisen ymmärrystä
ja käytännön elämää ja tämä tehtävä korostuu erityisesti 1800-luvun
tieteessä. SI-järjestelmä kehiteltiin Ranskan tiedeakatemiassa, joka pyrki
toteuttamaan valistuksesta periytyneen järjen ja tasa-arvon ihannetta
mahdollisimman kunnianhimoisesti. Tähän tapaan:

”Aluksi oli kolmiomitattava osa Pariisin meridiaanista sekä perusviiva, joka
antoi kolmiomittaukselle sidotut arvot. Näiden perusteella oli laskettava
maapallon ympärysmitta ja sen 40 miljoonasosa ja lopuksi oli valmistettava
metrin malli, levitettävä käytäntö ja mallimitta mahdollisimman laajalle
sekä valvottava mittanormaalin oikeellisuutta ja käyttöä” (s. 132).

Ranskan akatemia määritteli SI-järjestelmän perustaksi lopulta sekä
metrimitan että kilogrammapunnuksen ja valoi kummallekin vuonna 1799 platinasta
mittanormaalit. Vaikka nämä normaalit vapauttivat ihmiskunnan lopulta pituuden
ja painon alituisesta uudelleenmäärittelystä ja erilaisiin käytössä
olleisiin mittoihin liittyvistä sekaannuksista, osoittaa Perhoniemi, ettei
metrimitan meridiaaniperusta ollut lopulta aivan täsmällinen (maapallon
muodosta johtuen). Metrijärjestelmä ei ole todellisuudessa ”luonnollinen”
mitta siinä mielessä, että sen perustana olisi aidossa mielessä fysikaalinen
luonto ja sen muuttumattomuus, vaan kysymys on suurelta osin kulttuurisesta
konventiosta, jonka ylläpitämiseksi tarvitaan jatkuvaa valvontaa. Meillä
Suomessa mittojen yhteismitallisuutta valvoo Espoon Otaniemessä sijaitseva
Mittatekniikan keskus MIKES. Pitääkseen esimerkiksi kauppojen vaa’at
sallitun virhemarginaalin rajoissa se joutuu vertaamaan käyttämäänsä
punnusnormaalia (prototyyppi 32) säännöllisin väliajoin Pariisissa
säilytettävään kansainväliseen kilogramman kopioon.



Mitan muunnelmien mukaan metriä on pidetty toisinaan ”kaiken mittana” eikä
se näin ymmärrettynä poikkea Platonin ideoiden hierarkian korkeimmista
ideoista. Teos kuitenkin painottaa, että tosiasiassa metrijärjestelmän mitat
ovat ”konkreettisia järjestelyjä ja todellisuuden järjestämisen
toiminnallisia välineitä” – ja sellaisina kaukana Platonin universaaleista
ideoista. Metri on ihmisen mitta, joka saa mielekkyytensä
käyttöyhteydestään. Tätä ilmentää omalla tavallaan myös Ludwig
Wittgensteinin Filosofisissa tutkimuksissaan (1953) esittämä kanta, jonka
mukaan Pariisissa säilytettävästä metrin mittanormaalista ei voi väittää,
että se on tai ei ole metrin pituinen. SI-järjestelmää ja sen kehitystä
käsittelevä luku on kaikkinensa mielenkiintoista luettavaa. Ainakaan itse en
ollut ennen teoksen lukemista tietoinen varsin itsestään selvältä tuntuvan
”metrin” käsitteen historiallisesta kehityksestä tai painomittojen
vakaamiseen liittyvistä yksityiskohdista.



Muutamia huomioita teoksen muodosta, sisällöstä ja lähdekritiikistä

Edellä mainitut huomiot antanevat jonkinlaisen kuvan Mitan muunnelmien
perusideasta. Teoksen tavoitteena ei ole kertoa kaikkea mittaamiseen ja sen
historiaan liittyvää, vaan osoittaa mittaamisen taustalla oleva
tieteenfilosofinen perusta ja siinä tapahtuneet ajalliset muutokset. Asiasta
olisi voinut kirjoittaa tuhansia sivuja, mutta Perhoniemi on pysytellyt
asiallisesti niissä historiallisissa yksityiskohdissa, jotka ovat mitan
käsitteen ja mittaamisen käytäntöjen sekä niissä tapahtuneiden
historiallisten muutosten kannalta välttämättömiä.

Teos on sekä muotonsa että sisältönsä puolesta selkeä ja siitä on
todellakin vaikea löytää varsinaisia virheitä. Pikemminkin täytyy kiitellä
tutkimuksen täsmällistä argumentaatiota ja huomauttaa, ettei se sisällä
päällekkäisyyttä, aiheen käsittelyn kannalta toisarvoisia yksityiskohtia
tai asian ymmärtämistä sotkevia epäjohdonmukaisuuksia. Teksti on myös
käsitteellisesti hallittu eikä sitä voi syyttää esimerkiksi anakronismista.

Tutkimuskirjallisuuden käytöstä voi sanoa sen verran, että teoksessa on
hyödynnetty hyvin sekä tieteenhistorian että tieteenfilosofian
erillistutkimuksia. Tieteenhistorian ja varsinkin Galileita ja 1600-luvun
tiedettä käsittelevän osion suhteen Perhoniemi on perehtynyt ansiokkaalla
tavalla alan tutkimuskirjallisuuteen unohtamatta lähteistään E. A. Burttia,
I. B. Cohenia, E. J. Dijksterhuisia, Stillman Drakea, Alexandre Koyréa, Paolo
Rossia, Steven Shapinia tai Richard Westfallia. Uudemmasta
tutkimuskirjallisuudesta mainittakoon Paolo Palmieri sekä Lorraine Dastonin ja
Peter Galisonin viimeaikoina huomiota saanut Objectivity (2007). Matematiikan
historian kannalta välttämättömään Carl Boyerin Tieteiden kuningattareen
(1968/2000) on viitattu useamman kerran. Teoksen metodologian ja aikakausien
yhteismitattomuuden esittelyssä on hyödynnetty Michel Foucault’n
kirjoituksia. SI-järjestelmää ja sen verkostomaista luonnetta analysoidessaan
tekijä soveltaa Bruno Latourin toimijaverkostoteoriaa (Actor-Network-Theory).
Käsitys mittaamisen muuttumista absoluuttisesta totuudesta kohti erilaisia
todennäköisyysmalleja saa taustatukea Ian Hackingin teoksesta Emergence of
Probability (1975). Tutkimuskirjallisuus on sekä laadultaan että
määrältään hyvin valittu ja kestää kriittisen tarkastelun. Viitteissä
silmään pisti vain yksi virhe: sivulla 222 mainitaan lähde ”Shapin 1982”,
joka on unohtunut lähdeluettelosta. Todennäköisesti kysymyksessä on
“History of Science and Its Sociological Reconstructions” (History of
Science 20:3, pp. 157–211), jossa Shapin esittelee sosiaalista
konstruktionismia ja muita kyseisellä sivulla puheena olevia tieteentutkimuksen
lähestymistapoja.

Ehkä ainoa kriittinen huomautus lähdeviitteiden suhteen on se, että
Perhoniemi on käyttänyt Draken artikkelikokoelmaa Essays On Galileo and the
History and Philosophy of Science I–II (1999) erittelemättä
hyödyntämiään artikkeleita tarkasti. Käytetyt tekstit olisi voinut mainita
alaviitteissä. Itse olen löytänyt Drakelta noin viisikymmentä artikkelia ja
nämä ovat vuosilta 1957–1990. Eräiden lähdetietojen mukaan Drake kirjoitti
yli 130 tieteellistä julkaisua Galileista. Koska Mitan muunnelmissa on
käytetty edellä mainitun artikkelikokoelman osiin viitattaessa vain
merkintöjä ”Drake 1999a” ja ”Drake 1999b”, on Draken ajatuksia vaikea
ajoittaa tarkasti. Tämä on joka tapauksessa pieni puute Perhoniemen muuten
ansiokkaassa esityksessä. Sanottakoon tässä yhteydessä viitteistä vielä
sen verran, että Mitan muunnelmien tieteellistä tasoa nostaa se, että teos
sisältää täsmälliset alaviitteet tekijänimineen, vuosilukuineen ja
sivunumeroineen. Asia saattaa olla triviaali, mutta nykyisin tutkimuksen
nimissä julkaistaan huomattavan paljon tekstejä, jotka ovat muotonsa puolesta
pikemminkin vapaamuotoisia esseitä kuin todellisia kriittisiä tutkimuksia.

Mitan muunnelmissa käytetyt alkuperäislähteet ovat tutkimuskirjallisuuden
tavoin määrällisesti ja laadullisesti asianmukaisia. Antiikin ja renessanssin
osalta Perhoniemi on hyödyntänyt Aristoteleen ja Platonin teoksia,
Ptolemaioksen Almagestia sekä Descartesin, Galilein ja Newtonin kirjoituksia.
Huomionarvoista on myös se, että teokset on mainittu leipätekstissä
tyylikkäästi alkuperäismuodossa – ei englanninkielisinä käännöksinä,
kuten nykyisin toisinaan tehdään. Perhoniemi käyttää esimerkiksi Galilein
Il Saggiatore -teoksesta asiaankuuluvasti alkuperäistä italiankielistä muotoa
eikä kutsu sitä nimellä ”Vaaka” tai englanninkielisen käännöksen
mukaan The Assayer. Galilein teokset Dialogo (1632) ja Discorsi (1638) on myös
eritelty moitteettomasti ja niistä on ensimmäisen maininnan yhteydessä
annettu täydelliset otsikot (toisin kuin tässä turhan pitkäksi venyvässä
arvostelussa). SI-järjestelmän kehitystä on valaistu kattavasti tietoverkossa
sijaitsevien asiakirjojen lisäksi muun muassa teosten BIPM: Le Système
international d’unités (1998) ja MIKES: Metrologiasta lyhyesti (2008) avulla.

Kaiken kaikkiaan Mitan muunnelmat sisältää tieteenhistoriallisesti
merkittäviä huomioita mittalaitteiden kalibroinnista, luonnon ja siitä
suoritettujen mittojen yhtäpitävyydestä sekä mittaamisen eettisistä ja
sosiaalisista ulottuvuuksista. Viimeisin ei ole näistä teemoista vähäisin
eikä teoksen alaotsikko ole tässä mielessä harhaanjohtava. Perhoniemi pohtii
teoksensa loppuluvussa mittaamisen vaikutuksia sekä yksittäisen ihmisen että
yhteiskunnan kannalta. Kritiikki kohdistuu ennen kaikkea siihen, mitä nykyisin
käytössä olevat mittalaitteet todellisuudessa mittaavat. Käsitys
tutkittavana olevasta ilmiöstä voi vinoutua väärän mittaustavan takia,
jolloin taloudellinen vauraus voi alkaa kuvata esimerkiksi ”hyvinvointia”
tai tyytyväisyys elämään ”onnellisuutta”. Nykyisin käytössä olevien
mittalaitteiden ja laskutapojen olemassaolo ei ole itsestään selvä, vaan
niiden taustalla vaikuttaa monisäikeinen historiallinen kehitys. Mitan
muunnelmat todistaa, että nykyinen eksaktina pidetty mittaaminen ei aina ole
objektiivista ja arvoneutraalia, vaan siihen sisältyy paikoin
sisäänrakennetusti implisiittisiä yhteiskunnallisia arvostuksia.

Mitan muunnelmat on merkittävä lisäys suomeksi kirjoitettuun
tieteenhistoriaan. Vaikka kyseisen tutkimusperinteen suosion noususta on ollut
viime aikoina rohkaisevia merkkejä, on se meillä yhä marginaalissa. Toivoa
sopii, että Mitan muunnelmat löytää tiensä sekä varsinaisten
tieteenhistorioitsijoiden että filosofian ja ajattelun historiasta
kiinnostuneiden aatehistorioitsijoiden käsiin. Teosta voi suositella yleisesti
ottaen kaikille historiasta ja filosofiasta kiinnostuneille lukijoille, mutta
edellä mainittujen yhteiskunnallisten viittausten vuoksi se voi tarjota
arvokkaita huomioita myös tämän päivän yhteiskunnasta ja sen arvomaailman
kehityksestä kiinnostuneille lukijoille.

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/