[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Suomi ja holokaustin kriteerit

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Antero Leitzinger <leitzinger at welho.com> VTT, Helsinki
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Simo Muir (toim.); Hanna Worthen (toim.): Finland's Holocaust - Silences of
History. Palgrave Macmillan, 2013. 281 sivua.


Suomi ja holokaustin kriteerit
---------------------------------------------------------

Mistään yksittäisestä Suomen ulkomaalaishistorian tapahtumasta ei ole
kirjoitettu yhtä paljon kuin kahdeksan - tuoreimpien tutkimusten mukaan ehkä
10-11:n - juutalaisen maasta poistamisesta marraskuussa 1942. Tämän teeman
ympärille on koottu Simo Muirin johdolla artikkelikokoelma, joka heikoimmillaan
on vain Elina Sanan harhaisten väitteiden toistoa englanniksi.

 

Finland's Holocaust - Silences of History artikkelikokoelma kuuluu
brittikustantajan sarjaan The Holocaust and its Context Series. Kätevästä
taskukoostaan, kovista kansistaan, muutamista mustavalkokuvistaan ja osin
mielenkiintoisista artikkeleistaan huolimatta se jää roikkumaan tieto- ja
pamflettikirjallisuuden rajamaille, varsinkin ulkomaisen lukijakunnan kannalta
turhan yksipuoliseksi julistukseksi, jonka mukaan Suomikin oli osallisena
holokaustissa - mutta mikäpä maa ei ollut, jos kriteerit venytetään yhtä
väljiksi? Parhaimmillaan kirja herättää ajatuksia valmiiksi valistuneessa
lukijassa, mutta pahimmillaan se vähättelee kansallissosialistisen Saksan
rikoksia marssittamalla suomalaisetkin pikaoikeuden eteen.

Kun Suomen historiasta kirjoitetaan englanniksi, tarkoituksen luulisi olevan
monipuolisen yleisesityksen tarjoaminen ulkomaalaisiakin kiinnostavasta
aiheesta. Simo Muirin ja kahdeksan muun kirjoittajan artikkelikokoelma ei
kuitenkaan ole yleisesitys, vaan pikemminkin samanhenkisten kiistakirjoitus.
Jari Hanski ja Hannu Rautkallio olisivat voineet tuoda kirjaan monipuolisempaa
näkemystä. Pekka Kauppalan tutkimus Paluu vankileirien teille – Suomesta
Neuvostoliittoon luovutettujen kohtalo 1940–1955 puuttuu jopa
kirjallisuusluettelosta, vaikka se valaisisi eräitä kirjoittajia vaivaamaan
jääneitä historian arvoituksia.

Antologioissa on toki tyypillistä laadullinen epätasaisuus ja joiltakin osin
vanhentuneet tiedot, mutta kun Jouni Tilli kertoo (s. 160) Heikki Ylikankaan
johtaman projektin osoittaneen suuntia jatkotutkimuksille, olisi ollut
kohtuullista kertoa mitä sen jälkeen on kymmenessä vuodessa tehty. Tillin
lähdeviitteissä on sentään elokuussa 2011 luettuja internet-linkkejä (s.
169-171), mutta ehkä 15.1.2012 julkaistu Agricola-arvostelu ehti liian
myöhään. (Antero Leitzinger: Mitä tapahtui luovutetuille - arvoituksen
ratkaisu. Kirja-arvostelu teoksesta: Kauppala, Pekka: Paluu vankileirien teille
- Suomesta Neuvostoliittoon luovutettujen kohtalo 1940-1955. Gummerrus, 2011.)



Yksin kirjoittamassaan artikkelissa Simo Muir moittii (s. 51-53) Hanskin
väitöskirjaa suomalaisen antisemitismin marginalisoimisesta
äärioikeistolaiseksi lieveilmiöksi. Vaikka Muir myöntääkin, ettei Suomessa
tapahtunut pogromeja eikä edes yksittäisiä antisemiittisiä surmatöitä,
hän viittaa juutalaisvastaiseen kirjoitteluun ja asenteisiin,
kunnianloukkauksiin ja yleiseen kansalliskiihkoiluun. Kaikki tämä on kuitenkin
tuttua monille vähemmistöillemme ja vaikkapa tämän päivän
muslimimaahanmuuttajille – kannattaako sitä kuitenkaan rinnastaa Venäjän ja
Saksan juutalaislakeihin ja -vainoihin?

Muirin yhdessä Malte Gaschen kanssa kirjoittama artikkeli juutalaisten
syrjinnästä urheilussa on mielenkiintoinen, mutta tuskin ainakaan
suomalaiselle lukijalle uutta tietoa. Ajatuksia herättäväksi jää vihjaus
(s. 134), josta päätellen urheilutuloksia saatettiin vääristellä, jottei
Saksa boikotoisi Helsingille 1940 luvattuja olympialaisia.

Suomalainen antisemitismi

Muirin mukaan suomalaista antisemitismiä on historiankirjoituksessa
”kielletty” (s. 4), mutta tämä sinänsä muodikas väite (melkeinpä
mistä tahansa aiheesta) jää vaille näyttöä. Olen itse jo
väitöskirjassani Ulkomaalaispolitiikka Suomessa 1812–1972 (s. 252-254)
huomauttanut eräästä tarkempaa tutkimusta odottavasta ilmiöstä, mutta
tässäkään kirjassa ei sille uhrata ajatusta: jatkosodan aikana ainuttakaan
juutalaista ei hyväksytty Suomen kansalaiseksi ennen sisäministeri Toivo
Horellin vaihtumista Leo Ehrnroothiin maaliskuussa 1943. Eduskunnassa asiasta
tehtiin muutamaa viikkoa myöhemmin välikysymys ja pääministeri Edwin
Linkomies selosti sitä muistelmissaan, tosin osin virheellisesti; Ehrnroothin
lupaama muistelmiensa jatko-osa jäi ilmestymättä, eikä Horelli milloinkaan
selittänyt milloin ja miksi juutalaisten kansalaisuushakemusten käsittely
jäädytettiin. Vastaava mutta kaikkiin ulkomaalaisiin ulotettu jäädytys oli
voimassa 1945–1947.

Jos haluttaisiin tosissaan jäljittää mekanismeja, joilla huhuttu juutalaisten
joukkokarkotus olisi voitu toteuttaa, kannattaisi tutkia tarkemmin
hallintohistoriaa. Tosin moni ensi näkemältä antisemitismiltä vaikuttava
henkilölista voikin paljastua viattomaksi juridisesti perustelluksi
byrokratiaksi. Valtiollisen poliisin passitoimisto (nykyinen
Maahanmuuttovirasto) merkitsi ulkomaalaiskortistoihin juutalaisuuden silloin kun
kyse oli henkilön kansalaisuuteen ja passin saamiseen liittyvästä seikasta
(entisen Itävallan ja Saksan juutalaiset lakkasivat saamasta Saksan
Helsingin-suurlähetystöstä uusia passeja), mutta eivät piitanneet siitä
silloin kun kyse oli vaikkapa Ruotsin, Ranskan tai Britannian juutalaisista.
Aivan samaan tapaan nykyisinkin joudutaan muukalaispassihakemuksia varten
selvittämään, onko henkilöltä esimerkiksi etnisen taustan vuoksi evätty
oikeus kansalliseen passiinsa, vaikka sinänsä etnisyyttä ei rekisteröidä.

Kuva: Helsingin olympiastadionin avajaiskilpailujen 100 metrin juoksun
loppuratkaisu 21.6.1938, jossa Abraham Tokazier tuomittiin neljänneksi. Kuva
Kansallisarkisto ja Fenno-Judaica verkkonäyttely.

Itsenäisyyden alkuaikojen kansalaistamispäätöksissä venäjänjuutalaiset
niputettiin omaan ryhmäänsä, mutta ilmeisesti vain siksi, että Venäjän
kansalaisuuden määrittelyssä tai oikeudessa Nansen-passiin kansallisuudella
oli merkitystä. Myös Venäjästä itsenäistyneiden Baltian maiden, Puolan ja
Ukrainan kansalaisten sekä runsaat 70 vuotta myöhemmin Neuvostoliiton ja
Jugoslavian hajoamisen yhteydessä on ulkomaalaisia tilapäisesti eritelty
tavalla, jota äkkiseltään voisi erehtyä kuvittelemaan jonkinlaiseksi
syrjinnäksi. Tällaiset esimerkit kannattaisi muistaa ennen kuin syytetään
(s. 53) sotavankien erottelua rasismiksi. Kaikki ei ole mustaa, vaikka
pimeässä siltä näyttäisikin.

Mitä pitäisi lukea Suomen syntitilille?

Useammassakin artikkelissa ylistetään Elina Sanaa, joka muka
esikoisteoksessaan (1979) ensi kertaa paljasti Suomen karkottaneen Saksaan
kahdeksan juutalaista ja Tieto-Finlandialla palkitussa kirjassaan (2003) lähes
3000 ihmistä ”lähes varmaan kuolemaan” (s. 159). Kumpikin väite on vale,
sillä ulkomaalaisten siviilien karkotuksesta uutisoitiin jo 1942 ja sotavankien
vaihtoakin on tutkittu vakavasti jo ennen sensaatiomaista huiskintaa.
Asiayhteyksistään irrotettuja lukuja toistamalla on kuitenkin saatu
pinnallisesti Suomen historiaa tuntevat ulkomaalaiset harhautumaan hyvin kauas
todellisuudesta. Esimerkiksi saksalainen aikakauslehti Der Spiegel on jo
kahdesti (lokakuussa 2006 ja maaliskuussa 2011) julkaissut vertailevia
taulukoita, joissa juutalaisten kansanmurhan suomalaisuhrien määräksi on
arvioitu noin 70 – äärettömän monta kertaa suurempi luku kuin
tosiasiallinen 0. Lehden lähteeksi selitetään Sana, jota tuskin on osattu
lukea alkukielellä.

Tietenkin oli hirveä virhe poistaa maasta kahdeksan juutalaispakolaista, mutta
pitääkö Saksan miehittämän Itävallan ja Neuvostoliiton miehittämän
Latvian kansalaiset, jotka muutaman vuoden Suomessa oleskeltuaan toimitettiin
Viron kautta Puolaan saksalaismiehittäjien murhattaviksi, tosiaankin laskea
Suomen syntitilille? Vai lasketaanko heidät myös kaikkien muiden maiden
tilastoihin, joiden kautta ovat matkustaneet tai jotka kenties olivat evänneet
heiltä viisumin? Jos niin tehdään, miten holokaustin uhrien kokonaisluku voi
jäädä kuuteen miljoonaan? Ellei samoja uhreja tilastoida moneen kertaan, onko
oikein keventää Saksan moraalista taakkaa jakamalla syyllisyyttä ympäri
Eurooppaa?

Oula Silvennoinen lisää kahdeksan tunnetun juutalaispakolaisen rinnalle
muutamia uusia nimiä: norjalainen Meyer Dvoretsky (s. 201-203) karkotettiin
Norjaan muutamaa päivää ennen jatkosodan alkua ja latvialainen Nikolajs
Arnholds (s. 203-204) Viroon marraskuussa 1941. Kummassakaan tapauksessa
juutalaisuus ei ollut karkotuksen syy, vaan pikemminkin hidaste. Silvennoinen
mainitsee osin juutalaista syntyperää olevina Wilhelm Kernigin ja Georges
Buschin, joista on kirjallisuudessa aiemminkin tiedetty. Kumpikaan ei ollut
saksalaisen rotuopin mukaan kuolemanvaarassa, sillä tshekkoslovakialainen
Kernig oli juutalaisesta isästään huolimatta saksalaisen yksinhuoltajaäidin
lapsi (s. 205) ja belgialainen Busch oli Valpon raporttien mukaan ”tyypillinen
juutalainen”, mutta itse asiassa vain hänen isoäitinsä huhuttiin olevan
juutalainen.

Valpossa oli kiistatta etsiviä, jotka olivat sukkelasti oppineet
saksalaistyyppiset halventavat ilmaisut, vaikka heillä oli varsin
epämääräinen käsitys saksalaisten ankaran ”tieteellisistä”
määritelmistä – epäselväksi jää, miksi Silvennoinen laajentaa kahdeksan
karkotetun luvun 12:ksi (s. 211), vaikka ainakaan hengissä sodasta selvinneen
Buschin kohdalla ”juutalaisuus” oli pelkkä sivujuonne. Varmasti muidenkin
karkotettujen joukossa oli joitakin, joilla oli juutalainen esi-isä tai
suomalaisetsivien mielestä kyömynenä tai lipevä luonne.

Saksan syyllisyyttä ei saa vähentää

Juutalaisia kohdeltiin tylysti kaikkialla maailmassa toisen maailmansodan
aikana, mutta saksalaisia ei pitäisi auttaa rinnastamalla sen toteuttama ja
levittämä järjestelmällinen kansanmurha muidenkin maiden viranomaisten
piittaamattomuuteen, poliitikkojen ja urheilujohtajien taipumukseen miellyttää
ulkomaita tai tavanomaiseen muukalaiskammoon, jonka oireina Suomessa esiintyi
myös ”ryssävihaa”, ”hurrikaunaa” ja jopa saksalaispelkoa. Aste-erot
ovat merkittäviä.

Kun ulkomaalaiselle lukijakunnalle luetellaan Sanan suomalaisilta saamia
tunnustuksia (s. 161-163), olisi ehkä syytä kertoa, ettei palkintotuomari
Hannu Taanilaa tunneta pelkkänä ”vasemmistolaisena kirjoittajana” ja
etteivät asiantuntijoiden oikaisut ole silkkaa kateutta tai oikeistolaista
asenteellisuutta. Moni muukin perusasia olisi pitänyt tehdä selväksi. Toisin
kuin moni länsimaalainen kuvittelee, kaikki eivät taistelleet toisessa
maailmansodassa yhteisiä vihollisia vastaan, vaan myös Japani kävi Suomen
lailla omaa erillissotaansa – Suomi ei ollut sodassa Yhdysvaltain, eikä
Japani aivan viime päiviä lukuun ottamatta Neuvostoliiton kanssa.

Kun Suomen sota-aikaisen älymystön edustajana esitetään Arvi Kivimaa, joudun
tunnustamaan sivistymättömyyteni kun en häntä tunne. Hän saattaa hyvinkin
olla analysoinnin arvoinen mielipidevaikuttaja tai poliittinen ilmapuntari,
mutta ulkomaalaisen lukijan olisi ehkä ollut parempi tutustua suomalaisiin
kirjailijoihin vaikkapa Mika Waltarin Saksan-matkakuvausten kautta.
Väitöskirjassani (s. 36-38) olen viitannut siihen, kuinka vielä 1980-luvulla
suomalaisille maahanmuuton historiaa opettanut Heikki Waris muunteli sulavasti
maailmankuvaansa, jossa 1940-luvulla vähäteltiin juutalaisten osuutta
suomalaisessa yhteiskunnassa ja myöhemmin maahanmuuttoa ylipäätään
(”juutalaiskysymys” vaihtui hänen kirjojensa uusissa painoksissa
”pakolaisuuden” kautta ”immigraatioon” ilman että sanamuotoja juurikaan
muutettiin). Älymystön moraalinen venyminen tuskin on edustava perisuomalainen
ilmiö, vaikka emme sillekään ole immuuneja.



Suomen juutalaiset perustivat 1938 pakolaistoimikunnan auttamaan
juutalaispakolaisia. Kuvassa saksalaisia nuoria juutalaisia kauttakulkumatkalla
Helsingissä 1941, kuva Kansallisarkisto ja Fenno-Judaica verkkonäyttely.

Juutalaiset ja muut vähemmistöt Suomessa

Jos haluttaisiin objektiivisesti jäljittää suomalaisten suhtautumista
juutalaisuuteen, pitäisi perehtyä myös Hilja Haahden ja Aapeli Saarisalon
kaltaisten juutalaisuuden ystävien kirjoituksiin. Heitä oli ehkä sittenkin
enemmän kuin antisemiittejä – tai ainakaan yksiä ei voi arvioida tuntematta
toisia. Suhtauduttiinko mooseksenuskoisiin Suomessa yhtään sen yksioikoisemmin
ja kielteisemmin kuin tataareihin, mustalaisiin tai hottentotteihin?



Kuva: Vuonna 1869 laadittu säännöstö rajoitti juutalaisten
ammatinharjoittamista. He saivat myydä ainoastaan käytettyjä vaatteita ja
pientarvikkeita, kuten tupakkaa ja tulitikkuja. Kuva ja kuvateksti Turun
juutalainen seurakunta, Kansallisarkisto ja Fenno-Judaica verkko näyttely.

Kirjan toimittajien yhteisessä johdannossa esitetään sotienvälisestä
Suomesta liian synkkä kuva, jonka mukaan Suomea hallitsi
”saksalaismyönteinen poliittinen ja kulttuurillinen eliitti” (s. 3-4).
Kuuluivatko tähän anglofiilit Mannerheim, Ryti ja Helsingin Sanomat? Edistikö
Tannerin saksalaisvaikutteinen osuuskauppa-aate kansallissosialistista
propagandaa? Paasikivi oli kenties ollut 1918 keisarillisen Saksan lumoissa,
mutta vaikuttiko se hänen ulkopolitiikkaansa enää Hitlerin kaudella? Moni
suomalainen oli opiskellessaan, muilla matkoilla tai kirjojen kautta tutustunut
saksalaiseen kulttuuriin, mutta ei sitä kautta rantautunut kovinkaan paljon
juutalaisvastaisuutta – jopa Hitlerin komennosta ylistyskirjan kirjoittanut
Johannes Öhquist myönsi, että antisemitismi oli uuden Saksan vaikeimmin
ymmärrettävä ilmiö. Ehkä suomalaisen antisemitismin juuria kannattaisi
jäljittää pikemminkin 1880-luvun lehdistökirjoitteluun ja pappissäädyn
keskusteluihin, joiden poliittinen ja kulttuurillinen tausta oli Venäjällä?

On aina hieman epäilyttävää kun Suomesta kirjoitetaan englanniksi, sillä
heikosta itsetunnosta kärsivät suomalaiset ovat herkkiä sille, mitä muut
meistä ajattelevat. Helposti epäillään myös, että kotimaisilla
keskustelufoorumeilla vastakaikua vaille jääneet turvautuvat ulkomaiseen
apuun, jotta ”suuren maailman” historian- ja politiikantutkijat voivat
isällisesti ojentaa nurkkapatrioottejamme. Jos juutalaistutkimus lähtee
Suomessa eriytymään siten, että osa tutkijoista liittyy ulkomaisiin
diskursseihin ja näkee Suomen historian hälyttävämpänä kuin
suomenjuutalaisten sotaveteraanien sukupolvi (näin kävi amerikanarmenialaisten
parissa 1960-luvulla), siitä hyötyvät aivan väärät tahot. Yhteinen kieli
ja dialogi kannattaisi säilyttää silloinkin kun tutkijat ajautuvat
näennäisesti eri leireihin.

Jälkiviisaus ja moraalinen ylemmyys

Suomi pelasti omien juutalaistensa ohella nelisensataa ulkomaalaista
juutalaissiviiliä ja useimmat sotavangit. Tämä on historiallinen totuus
siitä riippumatta, oliko se kenties silkkaa onnekasta sattumaa. Sekään
ikävä tosiasia, että neuvostoarmeijan sotilaita – juutalaisia
säästämättä – ammuttiin rintamalla ja rintaman takana, ja että osa
Saksan joukoille luovutetuista tai heidän palvelukseensa hakeutuneista (vrt.
Kauppala!) juutalaisista kärsi julman kohtalon, ei oikeuta syyllistämään
suomalaisia sellaisesta, mitä ei tapahtunut. Eri asia on, että tuskin kukaan
vaihtoehtohistorioitsija kuvittelisi Suomea ikuisena turvapaikkana
juutalaisille, jos Hitler olisi voittanut sodan.

Tarvitsee vain kuunnella eräänkin entisen pääministerin ymmärtämystä
Krimin valloitusta kohtaan arvatakseen, kuinka ”valtioviisaasti” Suomessa
suhtauduttiin sudeettisaksalaisten asiaan 1938 ja olisi suhtauduttu meihin
ystävällisissä suhteissa olevan ja kaupallisesti tärkeän suurvallan
näkökohtiin, jos 1940-luvun poliitikot, liikemiehet, taiteilijat ja
tiedemiehet olisivat jatkaneet lobbaustaan Saksan puolesta muutamaakin vuotta
kauemmin. Sellainen on ihminen.

Perässähiihtäjät ja hyödylliset hölmöt eivät ole murhamiehiä, vaikka
vain asema ja ajoitus heidät erottaisi vastuusta. Kyllä kaikki, jotka maailman
tapahtumia seurasivat ja halusivat ymmärtää, tajusivat mitä Hitler oli
tekemässä, mutta kuinka ankaria ja jälkiviisaita voimme olla niitä kohtaan,
jotka aikanaan selittelivät asioita parhain päin, olettivat, että uhreissakin
täytyi olla jotain vikaa koska ”riitaan tarvitaan kaksi osapuolta”, ”ei
savua ilman tulta” ja ”koko totuutta ei vielä tiedetä”? Eivät
ainoastaan juutalaiset, tiibetiläiset, ruandalaiset, tshetsheenit ja
syyrialaiset ole kärsineet vääryyttä, mutta julkeammeko tuomita aiemmat
sukupolvet ja asettua moraalisesti heidän yläpuolelleen? Totuuden nimissä
emme voi koskaan tietää, kuka humanisti olisi toisissa oloissa sulkenut
silmänsä kansanmurhalta tai kuka intomielinen IKL:n äänestäjä olisi ehkä
sittenkin viime hetkellä kavahtanut sotilassaappaiden askelia ja suojellut
juutalaisia lähimmäisiään.

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/