[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Saamelaiskysymyksiä

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Marjut Anttonen <marjut.anttonen at utu.fi> FT,KM, dosentti, Turku
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Sarivaara, Erika; Määttä, Kaarina; Uusiautti, Satu (toim.): Kuka on
saamelainen ja mitä on saamelaisuus - identiteetin juurilla. Rovaniemi: Lapin
yliopistokustannus (Lapland University Press), 2013. 182 sivua.


Saamelaiskysymyksiä
---------------------------------------------------------

Kirjan alkusanoissa esitetään lähtökohdaksi kolme kysymystä: millaisena
saamelaisten historia on perinteisesti nähty, mistä näkökulmista
nykytutkimus avaa historiaa, ja millaisia ulottuvuuksia nykypäivän
saamelaisuudessa on? Kysymyksiin vastaavat eri tieteenaloja edustavat
kirjoittajat Lapin ja Oulun yliopistoista. Kokoelma on jaettu kolmeen osaan.
Ensimmäisessä ja toisessa osassa näkökulma on historiallinen. Kolmas
käsittelee nykypäivän identiteettikysymyksiä, saamen kielen elvyttämistä
ja ILO 169 -sopimusta.

Lapin uudisasutus ja metsäsaamelaisten historia

Kirjan ensimmäisessä osassa Juha Joona, Matti Enbuske ja Heli Saarinen
tarkastelevat Lapin uudisasutusta erityisesti Kemin Lapin näkökulmasta.
Ruotsin valtakuntaan kuulunut Lapinmaa jakautui jo keskiajalla useisiin
laajoihin hallinnollisiin kokonaisuuksiin eli Lappeihin. Näistä nuorin oli
1400-luvun lopulla muodostunut Kemin Lappi. Siihen kuuluneet lapinkylät
sijaitsivat joko kokonaan tai osittain nykyisten Kuusamon, Posion, Sallan,
Savukosken, Sodankylän, Pelkosenniemen, Inarin ja Kittilän kuntien alueella.

Metsäsaamelaiset eli metsälappalaiset – tämä oli vanhempi nimitys –
asuivat Kemin Lapissa. Juha Joona kuvaa heidän elämänmuotoaan: toimeentuloon
liittynyttä vuotuiskiertoa, asumista ja vaatetusta. Pääasiallisia elinkeinoja
olivat metsästys ja kalastus. Varhaisimmat tiedot löytyvät 1500-luvun
veroluetteloista.

Kruunun hallinto tehostui Lapissa 1600-luvulla samoin kuin muualla Ruotsin
valtakunnassa. Veronkannon uudistuessa verovelvolliset saamelaiset merkittiin
lapinveron maksajiksi maa- ja veronkantokirjoihin lapinkylittäin. Lisäksi
vuonna 1673 annettu Lapinmaiden asutusplakaatti mahdollisti suomalaisten
uudisasukkaiden muuttamisen lapinkylien alueelle.  Joona tarkastelee
artikkelissaan uudisasukkaiden tulon vaikutusta metsälappalaisten elämään.

Huomattava muutos tapahtui vuonna 1763, jolloin suurin osa edellisvuoden
veroluettelossa lappalaisiksi merkityistä henkilöistä siirrettiin
uudisasukkaiden luetteloon. Syynä on pidetty sitä, että monet heistä olivat
perustaneet uudistilan kilpaillessaan suomalaisten kanssa samoista
resursseista.  Vanhat lapinsuvut eivät väistyneet hallitsemiltaan veromailta,
vaan siirtyivät uudistilajärjestelmään ja jatkoivat perinteisiä
elinkeinojaan, kirjoittavat Joona ja Enbuske.




Kuva: Kuttura perheineen, Oulun yliopiston kirjasto, Tutkijoiden Lappi,
kuva-albumit.

Tutkimustradition taakka

Matti Enbuske kritisoi Suomen tieteenhistorian agraarista ajattelutapaa, joka
kulminoitui 1950-luvulla Eino Jutikkalan tutkimukseen suomalaisen talonpojan
historiasta. Enbuske pitää talonpoikaista ajattelutapaa suorastaan
”tutkimustradition taakkana”, joka on vaikuttanut saamelaisten
asutushistorialliseen kuvaan aina Turun Akatemian ajoista nykypäiviin asti.

Huutia saa myös Helmer Tegengrenin tutkimus En utdöd lappkultur i Kemi
Lappmark. Studier i Nordfinlands kolonisationshistoria (1952). Enbuske ja
Saarinen kritisoivat Tegengreniä, jonka mukaan alkuperäinen metsästäjä- ja
kalastajakulttuuri joutui täydelliseen perikatoon 1600- ja 1700-luvuilla vahvan
suomalaistalonpoikaisen uudisasutuksen levittyä Kemin Lappiin. Samoihin
aikoihin levisi lännen tunturialueilta nomadinen poronhoitokulttuuri, jutaava
paimentolaisuus, jota alettiin pitää ainoana saamelaisuuden muotona. 

Metsäsaamelaiset näyttivät kadonneen historiasta. Saarisen mukaan tätä
käsitystä edisti muun muassa valtionhallinnon virkamiesten kirjauskäytäntö,
jossa talollisiksi ryhtyneet saamelaiset merkittiin veroluetteloihin
uudisasukkaiksi. Tämä on ollut omiaan harhauttamaan monia historiantutkijoita.
Tegengreniä on pidetty keskeisenä auktoriteettina, jonka sanomaa ovat
”toistaneet ja vahvistaneet useat tiedemiespolvet”, kirjoittaa Saarinen.

Kirkko ja saamelaiset

Kirjan toisessa osassa Anne Koskamo ja Ritva Kylli tarkastelevat saamelaisten ja
luterilaisen kirkon varhaisia kohtaamisia. Yksittäisiä saarnaajia kiersi jo
keskiajalla, mutta kirkollinen toiminta alkoi tehostua vasta Kustaa Vaasan
hallintokaudella 1500-luvulla. Koskamo esittelee Ruotsin kruunun ja luterilaisen
kirkon toimia kristinuskon levittämiseksi ja saamelaisten käännyttämiseksi.
Hän käsittelee myös saamelaisten omaa toimintaa ja lapinkylien sisäisiä
jännitteitä. Vanha luonnonuskonto jatkoi kuitenkin pitkään rinnakkaiseloaan
kristinuskon kanssa, sillä saamelaiset elivät suurimman osan vuotta ilman
kosketusta kirkonmiehiin.

Ritva Kylli tutustuttaa lukijan saamelaisten, lestadiolaisuuden ja kirkon
välisiin suhteisiin 1800-luvun Enontekiöllä. Vuonna 1809 Haminan rauhassa
Ruotsin ja Venäjän välinen raja vedettiin Tornion-Muonionjokeen, minkä
seurauksena Enontekiön seurakunnan Suomen puoleisesta osasta ja Muoniosta
yhdistettiin Muonionniskan seurakunta. Ruotsin puoleisesta osasta muodostettiin
Kaaresuvannon seurakunta, jonne Lars Levi Laestadius tuli kirkkoherraksi
1820-luvulla. Lestadiolainen liike alkoi voimistua 1830-luvulla. Kylli
tarkastelee artikkelissaan erityisesti kahden etelämpää tulleen papin
toimintaa Enontekiöllä.  Alkulestadiolaisuuden aikana 1830-luvulla pappina
toimi sotkamolainen Jacob Liljeblad, ja muutamaa vuosikymmentä myöhemmin
suonenjokelaissyntyinen Aatu Laitinen jatkoi Laestadiuksen työtä.



Kuva: Sodankylän vanha kirkko, Oulun yliopiston kirjasto, Tutkijoiden Lappi,
kuva-albumit.

Statuksettomat saamelaiset ja kielenelvytys

Kirjan toimittajat Erika Sarivaara, Kaarina Määttä ja Satu Uusiautti ovat
kirjoittaneet kolmanteen osaan kaksi artikkelia, jotka perustuvat Erika
Sarivaaran väitöskirjaan Statuksettomat saamelaiset. Paikantumisia
saamelaisuuden rajoilla (2012).

Statuksettoman saamelaisen käsite on omaksuttu Kanadan intiaaniväestön
luokitteluista. Siellä nimitys statukseton intiaani (Non-Status Indian)
tarkoittaa niitä oikeudettomia alkuperäiskansan jäseniä, jotka
identifioituvat syntyperänsä perusteella Kanadan intiaanikansoihin, mutta
joita ei ole merkitty intiaanilain mukaiseen luetteloon.

Kirjoittajat tarkastelevat statuksettomien saamelaisten identifioitumista sekä
sitä, miten he määrittelevät paikkansa ja millaisena näkevät asemansa
saamelaisyhteisössä. Tutkimukseen osallistuneet henkilöt polveutuvat
saamelaissuvusta, mutteivät täytä saamelaisuuden virallista kriteeriä
eivätkä siten kuulu saamelaiskäräjien saamelaisluetteloon. He ovat
aikuisiällä opetelleet saamen kielen, jota suvussa ei ole puhuttu sukupolviin.

Toisessa artikkelissa kirjoittajat tarkastelevat lähemmin saamen kielen
elvyttämistä. Viime vuosikymmenet on yleismaailmallisesti kannettu huolta
pienten kielten katoamisesta samalla kun tietoisuus kielen merkityksestä on
lisääntynyt. Tähän tutkimukseen on haastateltu niitä saamelaistaustaisia
henkilöitä, jotka ovat lapsuudessaan oppineet vain suomen ja vasta aikuisena
opetelleet ja ottaneet käyttöön myös saamen. He kertovat siitä, miten
päätös saamen opiskelusta syntyi, mikä siihen motivoi, ja miten ympäröivä
yhteisö suhtautuu kielen uusiin puhujiin. Keskeistä on halu käyttää ja
säilyttää uhanalaista kieltä.



Kuva: Sodankylä, Lapin ”lapsilönttäreitä”, Oulun yliopiston kirjasto,
Tutkijoiden Lappi, kuva-albumit.

 

ILO 169 –sopimus ja Suomen haasteet

Kokoelman päättää Tanja Joonan artikkeli ”Vielä sananen ILOsta –
alkuperäiskansasopimus ja Suomen haasteet”. Joonan mukaan Suomessa ei ole
juurikaan pohdittu sitä, mitä ILO 169 -sopimuksen kaltainen kansainvälinen
ihmisoikeussopimus merkitsisi voimaanastuttuaan käytännön tasolla.
Kansainvälisiä standardeja määriteltäessä erityisen ongelmalliseksi nousee
kysymys maaoikeuksista muun muassa siitä syystä, että maanomistus- ja
käyttöoloissa ja niihin liittyvissä luonnonvarojen ja ympäristön
hallinnassa on suuria kansallisia eroja.

Kansainvälisen Työjärjestö ILO:n alkuperäiskansoja itsenäisissä maissa
koskeva sopimus no 169 sisältää kaikkiaan 44 artiklaa, jotka käsittelevät
alkuperäiskansojen oikeuksia elämän eri aloilla. Näitä ovat koulutus,
terveydenhuolto, työolot, sosiaaliturva ja näiden kansojen oikeus osallistua
heitä koskevaan päätöksentekoon sekä oikeus itsehallintoon.
Maaoikeusartikloista on artikla 14 merkittävin. Sen mukaan valtioita vaaditaan
tunnustamaan alkuperäiskansan omistus- ja hallintaoikeus heidän perinteisesti
käyttämillään alueilla.

Joona käsittelee artikkelissaan ILO-sopimukseen liittyviä
maaoikeuskysymyksiä. Hän vertailee Ruotsin ja Norjan suhtautumista sopimukseen
ja siihen liittyviin aluemäärittelyihin. Ruotsi ei ole ainakaan vielä
ratifioinut sopimusta, ja Norja puolestaan ratifioi sen jo vuonna 1990.
Kirjoittaja nostaa esiin myös ILO-sopimuksen subjektit. On tärkeää tietä
keitä oikeudet koskevat. Sopimuksen kohteina olevia alkuperäiskansoja
tarkastellaan ryhminä, mutta ongelmalliseksi voi tulla kysymys siitä, kuka
yksilötasolla kuuluu alkuperäiskansaan.

Kysymykset erityisesti maihin ja vesiin kohdistuvista oikeuksista juontavat
juurensa historiaan. Tietyillä tapahtumilla on ollut kauaskantoisia seurauksia,
toteaa Tanja Joona:

”Ruotsin kuningas Kaarle XI annettuaan Lapinmaiden asutusplakaatin vuonna 1673
tuskin osasi aavistaa, millaiset seuraukset Lapinmaiden asuttamisella oli alueen
alkuperäisväestölle ja millaisten ongelmien parissa nyt, yli 300 vuotta
myöhemmin, joudumme työskentelemään.”

                                                                
***

Sarivaaran, Määtän ja Uusiauttin toimittama Kuka on saamelainen ja mitä on
saamelaisuus – identiteetin juurilla tuo oman lisänsä ajankohtaiseen
keskusteluun saamelaisuuden määritelmistä.  Kirja kuuluu aiheesta
kiinnostuneiden ja erityisesti myös päätöksentekijöiden lukulistalle.

 

Kuva:  Carte Novuelle de la Laponie, Tornion kaupunginkirjaston
verkkonäyttely.

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/