[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Mielisairaudet ajan virrassa

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Leena Rossi <leeros at utu.fi> FL, KK, Kulttuurihistoria, Turun yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Pietikäinen, Petteri: Hulluuden historia. Gaudeamus, 2013. 456 sivua.


Mielisairaudet ajan virrassa
---------------------------------------------------------

Aate- ja oppihistorioitsija Petteri Pietikäinen kertoo Hulluuden historiassaan,
miten mielen sairaudet on ymmärretty ja miten sairaita on kohdeltu länsimaissa
antiikin ajoista lähtien. Hän antaa myös potilaitten äänen kuulua, kun hän
keskittyy 1800-lukuun, jolloin mielisairaalalaitos luotiin ja psykiatreista tuli
hulluuden ammattilaisia, sekä 1900-lukuun, jolloin sairasta mieltä alettiin
mestaroida kirurgin veitsin ja psyykenlääkkein. Pietikäinen ei kirjoita
psykiatrian menestystarinaa, vaan paljastaa alan karmeatkin kömmähdykset. Hän
myös levittää lukijan eteen ne törkeät ihmisoikeuksien loukkaukset, joita
on tehty lääketieteen ja kansakunnan edun nimissä.

Hulluuskin on historiallista 

On erinomaista, että Petteri Pietikäinen on kirjoittanut Hulluuden historian,
sillä ainoa suomeksi saatavilla ollut alan perusteos on jo vuonna 2005
ilmestynyt Edward Shorterin kirja Psykiatrian historia (alkuteos 1997), josta
tietenkin puuttuu viime vuosien ja Suomen kehitys. Erinomainen on myös
Pietikäisen kirjan otsikko, vaikka se estikin minua monen päivän ajan
aloittamasta kirjan lukemista. Olin näet oppinut jo lapsena ja myöhemmin
psykologian opiskelijana, että hulluja saa sanoa hulluiksi vain kotipiirissä
ja opiskelijoiden kesken – muuten pitää puhua mielisairaista tai mieluummin
mielenterveysongelmaisista. Mutta kun lopulta pääsin lukemisen alkuun ja
kohtaan, jossa kirjoittaja perustelee termin valintaansa, hyväksyin sekä
’hullun’ että ’hulluuden’. Käsitteet alkoivat kuulostaa suorastaan
helliltä.

Pietikäinen on Oulun yliopiston aate- ja oppihistorian professori, joka on
perehtynyt mm. psykologian, psykiatrian ja lääketieteen historiaan –
psykoanalyysin ja psykoutopioiden historiaan, hermostuneisuuden aikakauteen
sekä medikalisaatioon ja terveyden kaupitteluun. Väiteltyään vuonna 1999
tutkimuksellaan C. G. Jung and the Psychology of Symbolic Forms hän on
kirjoittanut mm. teokset  Alchemists of Human Nature(2007) ja Neurosis and
Modernity: The Age of Nervousness in Sweden (2007) sekä toimittanut kirjat
Modernity and Its Discontents: Sceptical Essays on the Psychomedical Management
of the Malaise (2005), Työstä, jousta ja jaksa: Työn ja hyvinvoinnin
tulevaisuus (2010) ja Valta Suomessa (2010). Valtavan taustatietämyksen
pohjalta Pietikäinen on uskaltanut tarttua lähes mahdottomaan tehtävään ja
kirjoittanut Hulluuden historian – ja onnistunut siinä. Kiinnostukselle
löytyy muitakin syitä, jotka paljastuvat teoksen lopussa.

Yli neljäsataasivuisessa ja pienellä kirjasimella painetussa teoksessaan
Pietikäinen käsittelee kolmea teemaa: hulluuden suhteellisuutta ja
historiallisuutta, hulluuden lääketieteellisen hallinnan muotoutumista sekä
potilasta ja potilaan tarinaa. Kirjan ensimmäisessä osassa hän piirtää
yleiskuvan hulluuden historiasta alkaen antiikista ja päätyen 1700-luvulle,
valistuksen aikaan. Toisessa osassa hän kuvaa 1800-luvun suurta murrosta, kun
alienisteista eli psykiatreista tuli hulluuden hallitsijoita, kun mielisairauden
lajeja luokiteltiin entistä tarkemmin ja kun mielisairaalalaitos syntyi.
Kolmannessa osassa Pietikäinen tarkastelee hulluuden hoitomenetelmien
kehitystä 1900-luvulla shokkihoidoista ”psykofarmakologiseen
vallankumoukseen”. Neljännessä osassa tekijä paneutuu mielisairauksien
historian pimeään puoleen, missä tulevat vastaan jo edellisessä luvussa
käsitellyn lobotomian lisäksi rotuhygienia, rasismi, poliittinen psykiatria ja
eutanasia. Vastapainoksi hän nostaa esiin hulluuden historian harvoja valoisia
puolia: hoidon inhimillistymisen, potilaan aseman parantumisen ja sairauksien
lisääntyneen ymmärtämisen. Pietikäinen päättää kirjansa 1960-luvulta
lähtien puhaltaneisiin uusiin tuuliin: medikaalista hulluuden hoitoa ja
potilaiden kohtelua alettiin arvostella, psyykenlääkkeet vakiintuivat
mielisairaalahoitoon, sairaalalaitosta alettiin purkaa ja potilasjärjestöjä
perustettiin, mutta medikalisaatio kiihtyi. Kovin myönteistä kuvaa psykiatrian
keinoista ja tehokkuudesta hän ei kuitenkaan anna.

Kirjassaan Pietikäinen käsittelee pääasiassa Länsi-Eurooppaa ja
Pohjois-Amerikkaa. Englanti, Ranska, Saksa ja Yhdysvallat nousevat
käsittelyssä keskeisiksi, mutta sopivissa kohdissa tekijä valaisee myös
Pohjoismaiden sekä Venäjän ja Neuvostoliitonkin tilannetta. Pitkin matkaa
tekijä muistaa kertoa myös suomalaisen hulluuden hoidon kehityksestä, vaikkei
hän pyrikään antamaan kokonaiskuvaa maamme psykiatrian historiasta.
Toivottavasti se saadaan joskus myöhemmin.

Tutkimuksen kolme aaltoa

Mielisairauden historian tutkimuksessa on Pietikäisen mukaan nähtävissä
kolme aaltoa. Ensin tutkijat kertoivat edistystarinaa, jossa rationaalinen,
tieteellinen ja humaani psykiatria voitti taikauskoiset ja epätieteelliset
hulluuden selitykset ja epähumaanin hullujen kohtelun. Vaihe kesti 1900-luvun
alkupuolelta 1960-luvulle, jolloin toisen aallon edustajat ryhtyivät tutkimaan
kriittisesti hulluuden historiallisia ja sosiaalisia yhteyksiä kyseenalaistaen
aikaisempien psykiatrihistorioitsijoiden edistystarinan ja katteettoman
omakehun. Esim. ranskalainen monitieteilijä Michel Foucault, amerikkalainen
sosiologi Erving Goffman ja unkarilaissyntyinen psykiatri Thomas Szasz edustavat
tätä suuntaa. Itse vaikutuin 1970-luvulla kovasti Szaszin teoksesta Myth of
Mental Illness (1961/1974).

1900-luvun lopulla noussut tutkimuksen kolmas aalto on keskittynyt
mielisairaaloihin, potilaspopulaatioihin ja potilaiden kokemuksiin. Tutkijat
ovat selvittäneet hoitomenetelmien, kansanterveysaatteiden ja
psykofarmakologian historiaa sekä medikalisaatiota eli
lääketieteellistymistä. Yleensä ottaen tutkimuksen kenttä on laajentunut;
näkökulmia ja metodeja on tullut lisää. Tutkimus auttaa meitä
ymmärtämään hulluuden syntymistä ja ilmenemistä sekä sitä, miten luodaan
mielenterveyttä ja mielenterveyden myyttiä.

Muutamat suomalaiset psykologit ja historioitsijat – Pietikäinen heidän
mukanaan – ovat sukeltaneet rohkeasti hulluuden historian kolmanteen aaltoon.
Potilaskeskeinen näkökulma ja kulttuurihistoriallinen kontekstointi näyttää
olevan uudelle tutkimukselle ominaista, eikä lukijoiden viihdyttäminenkään
ole kiellettyä. – Uusista tutkimuksista haluan mainita erityisesti Jutta
Ahlbeck-Rehnin Seilin sairaalaa (2006) ja Ville Kivimäen sotilaspsykiatriaa
koskevan väitöskirjan Battled nerves: Finnish soldiers' war experience,
trauma, and military psychiatry, 1941–44 (2013), jotka Pietikäinen mainitsee,
sekä Kirsi Tuohelan melankoliaa käsittelevän väitöskirjan Huhtikuun
tekstit. Kolmen naisen koettu ja kirjoitettu melankolia 1870-1900. (2008) joka
ei ilmeisesti ole hänen eteensä osunut.

Kaikki kunnon tutkijat määrittelevät ensin keskeiset käsitteensä. Niin
tekee Pietikäinenkin. Heti kirjansa ensimmäisessä luvussa hän toteaa, että
hullu on erilainen, poikkeava, omituinen – joku, jonka kanssa kommunikointi on
jotenkin nyrjähtänyttä. Vaikka hulluuden kriteerit ovat eri aikoina
vaihdelleet, hulluksi on yleensä todettu ihminen, jonka käytös poikkeaa
normaalina pidetystä keskivertokäyttäytymisestä. Poikkeavuus on voinut
ilmetä mm. aistiharhoina, pakkomielteinä ja -toimintoina, ahdistuksena,
masennuksena, maniana, itsemurhayrityksinä, alkoholismina, levottomuutena tai
liikkumattomuutena. Pietikäisen mukaan aivan viime aikoina on alettu katsella
hulluuden historia diagnoosien kohteidenkin näkökulmasta. Omassa teoksessaan
hän pyrkii tuomaan esille myös potilaiden kokemuksia, joita sentään löytyy
kirjeistä, päiväkirjoista, muistiinpanoista, haastatteluista ja joskus jopa
omaelämäkerroista.

Antiikista valistuksen aikaan

Mieleltään häiriytyneitä on varmasti ollut ihmisyhteisöissä aina, mutta
esihistorian ajalta heidän hoidostaan kertovat vain kalloihin poratut reiät.
Historialliselta ajalta on sentään muitakin lähteitä. Jo antiikin aikana
alettiin luokitella hulluuden lajeja ja kehitellä hoitoja. Kreikassa mielen
häiriöt jaettiin maniaan ja melankoliaan, ja niiden taustalla uskottiin olevan
ruumiin nesteiden tasapainon järkkyminen. Luonnetyypin uskottiin myös
altistavan tiettyihin tauteihin. Suoneniskennällä, kylvyillä, hieronnalla,
liikunnalla, yrteillä ja ruokavaliolla nesteet koetettiin saada tasapainoon.
Sekä humoraali- että temperamenttioppi olivat länsimaisen lääketieteen
teorian perustana pari tuhatta vuotta.



Hulluuden luonnolliset selitykset hallitsivat osin keskiajallakin, mutta monet
kirkon miehet uskoivat myös demonien aiheuttavan hulluutta, mistä seurasi,
että paholaisen riivaamista ihmisistä ajettiin sairautta ulos manaamalla ja
ruoskimalla. Hulluuden hoitoa etsittiin myös rukouksista, kuppauksesta,
ulostus- ja oksennuslääkkeistä. Toivioretkienkin uskottiin parantavan
mieleltään sairaita. Kansanparantajat, puoskarit ja papit antoivat apua
kaikenlaisten vaivojen ja sairauksien hoidossa, mutta 1200-luvulta lähtien
perustetuissa yliopistojen lääketieteellisissä tiedekunnissa koulutettiin jo
oppineita lääkäreitä.

Lontooseen jo 1200-luvun puolivälissä perustettua Bethlemin hospitaalia
pidetään Länsi-Euroopan ensimmäisenä sairaalana, jossa hoidettiin myös
hulluja. 1300-luvun lopulla laitos muutettiinkin kokonaan mielisairaalaksi.
Satojen vuosien ajan ”hoito” tässä kuten muissakin ”houruloissa” oli
mielivaltaista ja kohtelu karkeaa: potilaita pidettiin nälässä ja liassa,
hakattiin ja kahlittiin, ja ulkopuoliset päästettiin heitä töllistelemään.

Jo antiikista tuttu melankolia oli 1500-luvun lopun ja 1600-luvun alun
muotisairaus, jolle löytyi luonnollisia ja yliluonnollisia syitä. 1600-luvulla
syntyi moderni käsitys hulluudesta mielen sairautena; hulluus oli väärää
ajattelua, aivojen koneiston häiriöitä, irrationaalisuutta.

1600-luvulla alkoi myös Ranskan mielisairaalalaitos kehittyä, kun Ludvig XIV
määräsi joka kaupunkiin perustettavaksi yleisen sairaalan. Laitoksilla oli
lähinnä sosiaalipoliittinen tehtävä, sillä niihin koottiin kaikenlaisia
epätoivottuja ihmisiä: mielisairaita, maankiertäjiä, kerjäläisiä,
vanhuksia, vammaisia, prostituoituja. Näistä köyhistä, epäluotettavista ja
yhteiskuntarauhaa uhkaavista kansalaisista toivottiin saatavan työkykyisiä ja
-haluisia.

Lähes kaikkialla sairaalat olivat pitkäaikaissairaiden säilömispaikkoja,
eikä niissä ollut erityistä hoitoideologiaa tai keskitettyä
hoitojärjestelmää. 1700-luvun lopulla näkyi kuitenkin eräitä edistyksen
merkkejä, kun säilömiseen lisättiin terapeuttinen päämäärä:
kurittamisen ja eristämisen sijaan koetettiin auttaa ja parantaa.
Firenzeläinen lääkäri Vincenzio Chiarugi laati ensimmäisenä selkeät
ohjeet mielisairaiden terapeuttiselle toiminnalle. Ehkä laajin vaikutus oli ns.
moraaliterapialla, jota kveekarit harjoittivat 1700-luvun lopussa
uskonveljilleen perustamassaan laitoksessa The York Retreat. Hoitoon kuului
ystävällisyys ja humaanisuus sekä lääkityksen, pakkokeinojen ja
rajoitteiden välttäminen. Potilaita kohdeltiin järjellisinä olentoina, ja
laitos oli kodinomainen. Kevyt työ toimi terapiana. Pian moraaliterapian
ideoita sovellettiin muuallakin. Mielisairaiden hoidon kehitys liittyi osaltaan
länsimaisen ihmiskuvan yksilöllistymiseen, psykologisoitumiseen ja
tieteellistymiseen, joka alkoi 1700-luvulla.

Ruotsalainen kasvitieteilijä ja systematisoinnin mestari Carl Linné luokitteli
hulluudenkin 1740-luvulla sairauden ulkoisten merkkien perusteella. Hän jakoi
mielen sairaudet kolmeen ”heimoon”: järjen, mielikuvituksen ja tahdon
sairauksiin. Järjen sairauksiin kuuluivat Dementia eli mielen heikkous, Mania
eli mielen raivokkuus, Vesania eli pakkomielteisyys, Delirium eli sekavuus sekä
Melancholia eli krooninen riutuneisuus, toimettomuus, ärtymys, unettomuus ja
epäluuloisuus. Mielikuvituksen sairauksiin kuuluivat mm. aistien
häiriytyneisyys, näköharhat ja hypokondria. Tahdon sairauksien oireita olivat
vähentynyt kyky ja halu. Valitettavasti Linnén luokitusta mielen sairauksista
ei koskaan julkaistu. Jos niin olisi käynyt, hulluuden historia olisi
luultavasti ollut vähän toisenlainen.

Michel Foucault, yksi hulluuden historian ankarimmista arvostelijoista, jota
Pietikäinen aiheellisesti kritikoi, on puhunut valistuksen vuosisadasta
pimeänä aikana psykiatrian historiassa ja väittänyt, että 1600-luvun
puolivälistä 1800-luvun alkuun Euroopassa vallitsi ”suuren säilöönoton”
aika. Tällöin yhteiskunta muka sulki laitoksiin suuria ihmismääriä, pani
mielisairaat töihin ja kohteli heitä julmasti. Mielisairaat eristettiin, koska
hulluus koettiin häiriöksi, uhaksi järjelle ja järjestykselle. Ranskassa
eristäminen ja huono kohtelu olivatkin todellisuutta, mutta mistään suuresta
säilöönotosta ei voida puhua; esimerkiksi Pariisissa oli 1700-luvun lopulla
alle 80 potilasta hoidossa, ja hekin olivat parantumattomasti sairaita.

Hulluuden medikalisoiminen 1800-luvulla



Hoito-optimismi, joka oli vallinnut 1700-luvulla, alkoi 1800-luvulla haihtua ja
muuttua pessimismiksi ja fatalismiksi, kun sairaaloihin sijoitettiin yhä
enemmän kroonisesti sairaita, jotka synkensivät paranemistilastoja. Laitosten
ansiosta perheet kuitenkin pääsivät eroon hankalista jäsenistään, ja
yhteiskuntakin sai ”turhat” henkilöt pois näkyviltä.

Kuva hulluudesta oli 1800-luvun alussa epäyhtenäinen ja vaihteleva. Eri maissa
ja eri sairaaloissa sairauksia nimettiin ja selitettiin eri tavoin. Vielä
vuosisadan puolivälissä psykiatrialta puuttui yleisesti hyväksytty
sairauksien luokittelu eikä yhteistä psykiatrista teoriaa ollut. Mutta
vähitellen hulluus alettiin määritellä lääketieteellisesti.
Mielisairaalalaitos ja psykiatrien ammattikunta syntyivät. Myös diagnostiikka,
teknologia ja sairausteoriat kehittyivät, niin että 1900-luvun alkaessa
hulluuden kuva oli melko yhtenäinen.

Psykiatria ja psykiatriset hoitokeinot eivät näytä 1800-luvun alkupuolella
juuri kehittyneen. Usein lääkäri vain vahvisti sukulaisten, naapurien ja
muiden maallikoiden tulkinnat potilaan sairaudesta. ”Hoidot” olivat
alkeellisia ja suorastaan kyseenalaisia. Pakkokeinoja, rajoitteita,
eristämistä ja pelottelua käytettiin usein. Sairaita kytkettiin käsi- ja
jalkarautoihin, ketjuihin ja kaulapantoihin, heitä kiedottiin lepositeisiin,
puettiin pakkokintaisiin tai -paitaan sekä tungettiin häkkisänkyihin.
Lääketieteellisinä ja kirurgisina menetelminä käytettiin vanhoja keinoja:
oksettamista, ulostuslääkkeitä, verenvaluttamista, suonen iskentää ja
kuppausta. Sitä paitsi henkilökunnan pätevyydessä oli toivomisen varaa, ja
hoitajia ja lääkäreitä oli liian vähän. Hoidon taso vaihteli kuitenkin
maittain ja sairaaloittain. Yleensä huonot hoitotulokset synnyttivät
epäluuloa sekä alienisteja että asyylejä kohtaan. Laitosten huonoa mainetta
kasvatti myös se, että ahtaissa sairaaloissa tartuntataudit levisivät
helposti.

Mielisairaiden lääkäreitä nimitettiin anglosaksisessa maailmassa ja
Ranskassa 1700-luvun lopulta 1900-luvun alkuun asti alienisteiksi, koska he
hoitivat sekä itsestään että yhteisöstään ”vieraantuneita” ihmisiä;
Saksassa heitä sanottiin psykiatreiksi 1800-luvun alusta lähtien.
Mielitautioppi kehittyi omaksi lääketieteen alakseen Ranskasta alkaen, ja
alienistit saivat hulluuden tulkintojen ja hoidon monopolin, niin että heistä
tuli koko kansan mielenterveyden tarkkailijoita ja vartijoita. Lääkärien
keskuudessa hullujen tohtoreita ei silti kovin arvostettu, ja vasta 1800-luvun
lopulta lähtien psykiatriaan erikoistuminen alkoi yleistyä.

Ranska ja Saksa johtivat 1800-luvulla mielen sairauksien tutkimista,
diagnosointia ja hoitoa. Uuden aikakauden alkua symboloi hullujen kahleista
päästäminen, jonka ranskalainen Philippe Pinel teki vuonna 1793. – Se
unohdetaan, ettei hän kuitenkaan hylännyt pakkopaitaa. – Saksassa
kehitettiin maan yhdistymisestä (1871) alkaen yliopistollinen
klinikkajärjestelmä, jossa hulluutta tutkittiin tieteellisin menetelmin.
Klinikat palvelivat myös käytännön medikaalista koulutusta, ja niissä
annettiin mielisairauksista tietoa kaikille lääkäreille. Suomalaisetkin
kävivät Saksassa opissa. 1800-luvun loppuun mennessä psykiatria oli
saavuttanut suhteellisen vakaan aseman useimmissa länsimaissa.

1800-luvun yleisimpiä sairausnimikkeitä olivat melankolia, (mono)mania,
alkoholismi, neurosyfilis, pellagra (johtuu niasiinin puutteesta), pakkomielteet
ja -toiminnat sekä hysteria. Myös nostalgia, aboulia ja fuuga kuuluivat
sairauksiin, jotka ovat kokonaan unohtuneet. Potilaita sijoitettiin laitoksiin
myös dementian, epilepsian, kehitysvammaisuuden ja Parkinsonin taudin vuoksi.
Maanis-depressiivisyys diagnosoitiin jo 1850-luvulla, mutta medikaaliseen
maailmanmaineeseen se nousi vasta 1900-luvun alussa. Vuosisadan vaihteessa
keksittiin myös dementia praecox -diagnoosi, joka kummitteli pitkään
sanastossa, ennen kuin skitsofrenia syrjäytti sen. Uusia nimikkeitä olivat
neuroosit, lievät mielenterveyden häiriöt.

Lapinlahden sairaalan luettelo sairaalaan ottamisen syistä vuodelta 1880
valaisee ajan psykiatrista ajattelutapaa. Potilas voi päätyä hoitoon
moraalisista, älyllisistä, sensuaalisista tai ulkoisista syistä tai sisään
oton taustalla voi olla aikaisempi sairaus. Moraalisia syitä olivat mm.
liiallinen uskonnollisuus, omantunnon kriisi tai rakkaushuolet. Älyllinen syy
oli ylirasitus opinnoissa tai henkisessä työssä. Sensuaalisia syitä olivat
alkoholismi ja onania. Ulkoinen syy voi olla esimerkiksi pään vamma.
Aikaisempia tai akuutteja sairauksia olivat aivotulehdus, aivovamma,
kaatumatauti, hysteria ja syfilis.

Mielisairauksien uskottiin olevan aivosairauksia ja perinnöllisiä, pahan
ituplasman aiheuttamia. 1800-luvun lopulla hulluutta selitettiin degeneraatiolla
eli rappeutumisella, jonka uskottiin olevan veressä. Vammaisia ja vajavaisia
pidettiin tarpeettomina henkilöinä, joista tuli päästä eroon hygieenisin
toimin. Ihmiskunnan rappeutumisen syiksi nähtiin huonon perimän lisäksi
alkoholismi, siveettömyys, huono ravinto ja epäterveet olosuhteet. Muualla
degeneraatio-oppi väistyi, mutta Saksassa sitä kannatettiin vielä kauan
1900-luvulla.

Puheterapiaa, sokkeja ja psykokirurgiaa

Mielisairauksia alettiin 1900-luvulla selittää psykologisin ja sosiaalisin
tekijöin. Puhehoidosta tuli uusi hoitomuoto, jonka edustajista Sigmund Freud
oli tunnetuin. Tämä ”suuri taikuri” etsi sairauksien syitä lapsuudesta.
Hän hoiti varakkaiden asiakkaiden neurooseja, siis lieviä mielenterveyden
häiriöitä puheen avulla, psykoanalyysilla, mutta menetelmä ei tehonnut
psykooseihin. Kuten Pietikäinen huomauttaa, hänen ei tiedetä varsinaisesti
parantaneen ketään, mutta hän lienee onnistunut lisäämään potilaittensa
itseymmärrystä. Freudilla oli kieltämättä valtava vaikutus varsinkin
Yhdysvaltojen psykiatriaan, mutta Pietikäinen ei ilmeisesti erityisesti arvosta
hänen harjoittamaansa hoitomuotoa, vaikka psykoanalyyttisen psykiatrian suosio
kesti maailmalla 1960-luvulle asti. – Suomessa psykoanalyyttinen terapia
sinnittelee edelleen niin psykiatrien kuin psykologienkin vastaanotoilla.

Jokseenkin vaarattoman puheella terapoimisen ohella 1900-luvulla harjoitettiin
varsin rajujakin hoitoja, kuten uudenlaisia sokkeja, psykokirurgiaa ja
lääkitystä. Nämä kaikki liittyivät Foucaultin kritikoiman suureen
säilöönottoon, jonka kaltainen ilmiö alkoi länsimaissa 1800-luvulla ja
jatkui 1900-luvuilla, kun julkinen valta pyrki siivoamaan mielisairaat ja muut
marginaaliryhmät laitoksiin. Mielisairaalalaitos oli laajimmillaan esim.
USA:ssa 1950-luvulla ja Ruotsissa 1960-luvun puolivälissä sekä Suomessa
1970-luvun alussa.

Maailmansotien välisenä aikana koetettiin täyttyviä mielisairaaloita
väljentää mm. erilaisten sokkien avulla, joista tunnetuimpia olivat
1930-luvulta lähtien insuliini- ja sähkösokki sekä kardiatsiolihoito.
Näiden dramaattisten hoitojen käyttöön otto heijastaa 1930- ja 1940-luvun
rotuhygienian sävyttämiä asenteita, jotka vähättelivät mielisairaiden
kärsimystä ja ihmisarvoa. Koomaan johtavia insuliinisokkeja annettiin
skitsofreniapotilaille usean vuosikymmenen ajan, vaikka ne olivat kalliita ja
niiden vaikutus oli lyhyt. Lievää sähköhoitoa oli annettu melankolisiksi
diagnosoiduille potilaille jo 1700-luvulla ja ”heikkohermoisille”
1800-luvulla. Nyt epileptisen kohtauksen aiheuttavia sokkeja annettiin
masentuneille. Sähkösokkien antaminen oli melko vaaratonta ja halpaa, mutta
niiden hyöty potilaille oli kyseenalainen. Silti niitä harrastettiin Suomessa
vielä 1990-luvulla. Skitsofreenikoita hoidettiin 1930-luvulla myös
kardiatsolilla, joka aiheutti hyvin tuskallisia kouristuksia. Menetelmästä
luovuttiin jo 1940-luvulla. Sokkien tarkoituksena oli tuottaa potilaalle
keinotekoinen epilepsiakohtaus tai kooma, jotta häntä vaivaavat tuskatilat,
harhat, jäykkyystilat ja muut oireet poistuisivat. Näin kävikin ainakin
tilapäisesti, ja laitokset rauhoittuivat, mutta myönteinen vaikutus haihtui
nopeasti.



Kuva: Käytettyjä hoitomuotoja: lobotomia, insuliinishokki, sähköshokki

Sokkihoitojen ohella psykokirurgia muodostaa synkän luvun psykiatrian
historiassa. Jo 1800-luvun jälkipuoliskolla oli pyritty parantamaan
hysteerisiä naisia tai lieventämään heidän oireitaan leikkelemällä
heidän kohtuaan, munasarjojaan tai klitoristaan. Vielä 1900-luvun alussa
eräskin kirurgi puoskaroi potilaitaan poistamalla heiltä jokseenkin
mielivaltaisesti hampaita, nielurisoja, nenäonteloita, vatsalaukkuja, pernoja,
sappirakkoja, kohdunkauloja ja suoliston osia, eivätkä kollegat edes
älähtäneet, vaikka potilaita kuoli jälkiseurauksiin.
Oikeustoimikelvottomilta potilailta ei kysytty, halusivatko he itse noihin
leikkauksiin.

Lupaa ei kysytty myöskään niiltä potilailta, joiden aivoja leikeltiin
1930-luvulta alkaen. Lobotomia oli ajan suuri keksintö, josta myönnettiin jopa
Nobelin palkinto vuonna 1949! Leikkauksella pyrittiin katkaisemaan hermoratoja
otsalohkojen ja muiden aivojen osien välillä, jotta vaikeasti psykoottinen
potilas vapautuisi harha-aistimuksistaan ja -ajatuksistaan. Näin ei kuitenkaan
välttämättä käynyt, vaan leikkaus aiheutti aivovamman, jonka seurauksena
potilas alkoi käyttäytyä estottomasti ja levottomasti sekä menetti aloite-
ja arvostelukykynsä. Hänen luovuutensa katosi ja persoonallisuutensa latistui
tai hän muuttui täysin apaattiseksi. Pietikäinen kirjoittaa peräti 14
sivulla tästä pöyristyttävästä hoitomuodosta, jonka kultakausi kesti
1940-luvun puolivälistä 1950-luvulle. Pohjoismaissa lobotomialeikkauksia
tehtiin tuhansia, Suomessakin 1 550. Jopa lasten aivoja leikattiin.

Vaikka menneiden aikojen hoitomenetelmät kauhistuttavat meitä, Pietikäinen
varoittaa: ”Vuosikymmenien takaisia tieteellisiä standardeja ei ole
perusteltua tuomita nykyisillä lääketieteen kriteereillä. Se olisi
anakronismia, menneisyyden tulkintaa nykyisten arvojen ja käytäntöjen mukaan.
1900-luvun puolivälin lääketieteellisin kriteerein psykokirurgia ja
sokkihoidot olivat hyväksyttäviä ja monille jopa edistyksellisiä menetelmiä
– nehän osoittivat, kuinka pitkälle oli edetty niin mielisairauksien
salaisuuksien selvittämisessä, neurotieteissä kuin leikkaustekniikoissakin.
Lobotomia tai sen parannettu versio, stereotaktinen psykokirurgia, oli
menetelmänä tiukasti psykiatrian valtavirrassa 1960-luvulle saakka.”

Pilleripsykiatriaa

Lääkehoitoa oli ennen 1900-lukua käytetty hullujen hoidossa verraten vähän,
mutta vuosisadan alussa barbituraateista tuli suosittuja unilääkkeitä.
Psyykenlääkkeiden varsinainen valtakausi alkoi kuitenkin toisen maailmansodan
jälkeen 1950-luvulla, ja siitä pitäen on biokemiallisia aineita kehitelty
ahkerasti, taloudellisia voittoja tavoitellen. – 1950-luvun
”ihmelääkkeitä” olivat mm. klooripromatsiini, meprobanaatti ja
ipromiatsidi psykoosiin, ahdistukseen ja masennukseen. – Helpon ja nopean
pilleripsykiatrian avulla hulluuden hallintaa on siirretty suljetuista
laitoksista kohti avohoitoa, poliklinikoita, päiväsairaaloita ja
terveyskeskuksia. Lääkkeillä on myös potilaiden ääni vaimennettu;
”kemiallisesta pakkopaidasta” on tullut sosiaalisen kontrollin väline.

Farmakologinen hoito on noussut 1950–1960-luvulta lähtien hallitsevaan
asemaan psykiatriassa, ja 1980-luvulta lähtien ovat mielialalääkkeet
levinneet normaaliväestönkin keskuuteen ahdistusta ja masennusta
lievittämään – ja kasvattamaan lääketehtaiden voittoja. Kuitenkin
skitsofrenian ja muiden keskeisten mielenhäiriötilojen lääkehoidon kehitys
on pysähtynyt. Mutta valta on lääkefirmoilla ja psykiatreilla!



Vaikka mielisairaalapaikkoja on voitu vähentää lääkkeiden ansiosta ja
ammattiauttajien määrä on moninkertaistunut, on mielenterveysongelmista
kärsiviä ja ongelmien takia työkyvyttömiä yhä enemmän. Lääkkeillä on
helpotettu oireita, mutta aiheutettu vammoja aivoihin ja mieleen, sosiaaliseen
elämään ja toimintakykyyn. Sitä paitsi lääkkeiden pitkäaikaishyötyä ei
ole selvitetty. Mekaanisten rajoitteiden – kahleiden, pakkopaidan ja
lobotomian – sijaan ovat tulleet kemialliset rajoitteet –
psykofarmakologinen pakkopaita. Mikä pahinta, sairaalalaitoksen typistämisen
vastapainoksi ei ole luotu korvaavaa psykososiaalista tukiverkostoa,
päivähoitoloita ja neuvoloita, vaan ihmiset jätettiin paljolti heitteille
huolehtimaan itse ”vapautumisen projektistaan”.

Eristämisen, riiston ja tuhoamisen mekanismeja

Yksi Hulluuden historian kiintoisimmista on luku, jossa Pietikäinen käsittelee
rotuhygieniaa, eugeniikkaa, sterilointia ja eutanasiaa. Näiden taustalla on
1800-luvulla esiin noussut rappeutumisoppi. Englanninkielisissä maissa puhutaan
eugeniikasta, muissa rotuhygieniasta, jonka tavoitteena on luoda perimältään
laadukas (valkoinen) herrarotu positiivisen tai negatiivisen eugeniikan avulla,
ts. valistuksella tai hävittämällä alempiarvoiset elementit väestöstä
erilaisin interventioin – laitoksiin eristämällä, kastraatiolla,
avioliittokielloilla.

Rotuhygieeninen ajattelu puki valkoisen koulutetun keskiluokan pelot ja haaveet
sanoiksi ja sosiaalipoliittiseksi toiminnaksi tieteen avulla. Se vaikutti
Pohjois-Amerikassa ja Pohjoismaissa sekä erityisesti Saksassa. Yhdysvallat oli
negatiivisen eugeniikan edelläkävijä kansallissosialistisen Saksan syntyyn
asti. Siellä harjoitettiin pakkosteriloitiin vajaamielisiä, mielisairaita,
epileptikkoja, sokeita, kuuromykkiä, raajarikkoja ja rikollisia. Pohjoismaissa
ja Saksassa poljettiin yksilön oikeuksia räikeästi kuri- ja
säätelypolitiikalla. Tanska sääti sterilointilain 1929, Norja ja Ruotsi 1934
sekä Suomi 1935. Suomessa terveyspuheessa oli valtion etu keskeinen, ja aluksi
varsinkin ruotsinkieliset lääkärit kannattivat sterilointia, mutta
itsenäisyyden jälkeen suomenkielisetkin oppineet ja poliitikot kiinnostuivat
”rotuterveysopillisesta” steriloimisesta. Lain voimassaoloaikana 1935–1970
Suomessa steriloitiin 54 128 henkilöä, joista valtaosa oli naisia.
Operaatioiden huippu osui vuosiin 1956–1963. – Voidaankin kysyä, oliko
Suomi oikeusvaltio.

Saksa oli kuitenkin varsinainen pimeyden ydin, jossa rotuhygienia huipentui
systemaattiseen murhaoperaatioon. Kuulostaa karmivalta, että 1930-luvulla
yhdysvaltalaiset Rockefeller-säätiö ja Carnegie-instituutti tukivat
taloudellisesti saksalaisten rotubiologiaa. Vuosina 1939-1941 Saksassa
noudatettiin pakkosteriloinnin lisäksi myös eutanasiaohjelmaa, jonka mukaan
mielisairaat, vajaamieliset ja rikolliset mielisairaat tapettiin kaasuttamalla,
myrkyttämällä, ylilääkitsemällä tai nälkään näännyttämällä.
Kaikkiaan 200 000 – 300 000 potilasta surmattiin. Näin lääkärit saivat
arvokasta tutkimusmateriaalia. – Juutalaisten joukkotuho oli jatkoa tälle
modernille noitavainolle. – Itä-Euroopan sosialisti-diktatuureissa ei
eugeniikkaa kannatettu, sillä siellä uskottiin ympäristön vaikuttavan
yksilöön enemmän kuin perimän, mutta niissä käytettiin psykiatriaa
poliittisena keinona. Poliittisia vastustajia suljettiin pakkohoitoon
esimerkiksi ”hitaasti etenevän skitsofrenian” perusteella. – Psykiatrian
historiassa on pimeän puolen vastapainona Pietikäinen pystyy esittämään
vain muutamia valonpilkahduksia.

Ihmisyyden tutkimusta

Petteri Pietikäisen teos Hulluuden historia on vaikuttava ja tärkeä teos. Ei
haittaa, vaikka herkkähipiäisimmät psykiatrit siitä älähtäisivätkin.
Kirjan lukemiseen kannattaa uhrata aikaa ja ajatuksia eikä pidä masentua,
vaikkei hulluuden lopullisia selityksiä ei olekaan vielä keksitty. Ne eivät
löydy pelkästään biologiasta tai sosiaalisista prosesseista, vaan
todennäköisesti jostakin fysiologisten ja psykologisten tai sosiaalisten
selitysten väliltä. Kun tutkimme hulluutta, tutkimme samalla ihmisyyttä ja
ihmisluontoa sekä kulttuurin muutosta ja inhimillisyyden moninaisuutta. Petteri
Pietikäisen sanoin: ”Hulluuden määrittelyt ja kriteerit vaihtelevat
ajallisesti ja paikallisesti, mutta juuri normaaliuden rajojen rikkomista
tutkimalla voidaan valaista ihmisluonnon arvoitusta.”

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/