[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Santeri Alkio; mies, poliitikko, ihminen ja ajattelija

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Jussi Jalonen <jussi.jalonen at uta.fi> Filosofian lisensiaatti, Tampereen
yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Hokkanen, Kari (toim.): Santeri Alkion päiväkirjat, osa 1. Profeetta
1914-1918. Edita Publishing Oy, 2012. 533 sivua.
Hokkanen, Kari (toim.): Santeri Alkion päiväkirjat, osa 2. Valtiomies
1918-1922. Edita Publishing Oy, 2012. 634 sivua.
Hokkanen, Kari (toim.): Santeri Alkion päiväkirjat, osa 3. Patriarkka
1921-1930. Edita Publishing Oy, 2012. 622 sivua.


Santeri Alkio; mies, poliitikko, ihminen ja ajattelija
---------------------------------------------------------

Maalaisliiton perustajiin lukeutuneen Santeri Alkion syntymästä tuli viime
vuonna kuluneeksi 150 vuotta. Alkio on vielä tänä päivänäkin Suomen
Keskustan piirissä kunnioitettu oppi-isä, jonka perintöön puolueen toimijat
rivijäsenistä kansanedustajiin mielihyvin vetoavat. Professori Kari Hokkasen
toimittamat Alkion päiväkirjat avaavat lukijalle näkökulman jalustalle
korotetun suurmieshahmon taakse ja välittävät meille Alkion ajatukset
sellaisina kuin ne lähtivät hänen omasta kynästään historiallisina
hetkinä. Muistiinpanot tuovat julki niin Alkion mielialat poliittisten
kamppailujen aikana kuin hänen sisäiset tuntemuksensa suomalaisena miehenä,
hänen yksityiselämänsä ja perhepiirinsä. Päiväkirjojen sivuilta piirtyy
esiin mies, joka ei tinkinyt periaatteistaan eikä kahlinnut tuntemuksiaan.

Aikalaistensa humoristisesti "Laihian profeetaksi" kutsuma Santeri Alkio on
muuan niistä kansanvaltamme alkuaikojen poliittisista voimahahmoista, joiden
aatemaailma ja arvovalta ovat säilyttäneet ajankohtaisuutensa. Siinä, missä
monet muut eurooppalaiset talonpoikaispuolueet ovat menettäneet enimmän osan
kannatuksestaan, ratsastaa Alkion elämäntyöstä alkunsa saanut Suomen
Keskusta parhaillaan jälleen kerran mielipidemittausten aallonharjalla maan
suosituimpana puolueena. Puolueen kestokyky lienee paljolti vahvan koneiston
ansiota, mutta taustalla on epäilemättä myös omintakeisen "alkiolaisen"
aatteellisen perinnön ajattomuus, joka on säilyttänyt asemansa vaikka puolue
onkin versonut etäämmälle alkuperäisistä juuristaan.

Viime vuodelle osuneisiin Alkion 150-vuotisjuhliin liittyvät professori Kari
Hokkasen toimittamat Alkion päiväkirjat, jotka ovat ilmestyneet kolmessa
osassa. Päiväkirjojen alkuperäiset kappaleet löydettiin vain viisi vuotta
sitten, joten kyse on tuoreesta ja merkittävästä historiallisesta
aineistosta, joka on saatettu kiitettävän nopeasti suuren yleisön
ulottuville. Alkio ryhtyi pitämään päiväkirjojaan 52-vuotiaana, jolloin
hän oli jo tehnyt merkittävimmän elämäntyönsä kirjailijana ja
journalistina sekä jättänyt jo jälkensä myös politiikkaan. Päiväkirjat
on nimetty otsikoin, jotka alleviivaavat kaiketikin tarkoituksellisesti
kirjoittajansa asemaa suurmiehenä. Ensimmäinen osa, Profeetta, kattaa Alkion
muistiinpanot ensimmäisen maailmansodan syttymisestä sisällissodan
loppuselvittelyihin; nämä varhaisimmat päiväkirjamerkinnät luovat
katsauksen Alkion yksityiselämään, hänen nousuunsa uudemman kerran
kansanedustajaksi sekä siihen mielenkuohuun, jota hän koki vuoden 1918 sodan
aikana. Toinen osa, Valtiomies, käynnistyy vuoden 1919 valtiomuototaistelulla
monarkistien ja tasavaltalaisten välillä ja ulottuu valtiosäännön
vahvistamiseen, ensimmäisiin presidentinvaaleihin ja Alkion työhön
sosiaaliministerinä. Kolmas osa, Patriarkka, esittelee lopulta asemansa
vakiinnuttaneen ja aktiivisesta politiikasta taustavaikuttajaksi vetäytyneen
puolueensa suunnannäyttäjän, joka vielä ehtoovuosinaankin ehti kantaa huolta
maan asioista.

Toimitettu lähdejulkaisu

Lähdejulkaisuna päiväkirjat ovat ainutlaatuinen kooste Alkion tuntemuksista
kuudentoista vuoden ajalta. Puolueessaan äänenpainoa omaavana keskustalaisena
tunnettu Hokkanen on laatimissaan saatesanoissa tyytynyt selostamaan lukijalle
Alkion kutakin vuotta koskevien kirjoitusten historiallisen asiayhteyden.
Varsinaisten päiväkirjakirjoitusten lomaan on toimittaja liittänyt
selventäviä tekstejä vain harvoin, joten lukija voi tehdä Alkion
muistiinpanoista omat johtopäätöksensä. Jylhistä otsikoista huolimatta kyse
ei siis ole suurmiehen ylistämiseksi julkaistuista teoksista, vaan toimitetusta
lähdejulkaisusta joka pyrkii esittelemään Alkion sellaisena kuin hän oli,
kaikkine puolineen. Politiikan ohella huomionarvoista on, missä määrin Alkion
päiväkirjat tuovat esille hänen yksityiselämäänsä. Kahdesti avioitunut ja
kerran leskeksi jäänyt Alkio näyttäytyy muistiinpanoissaan paitsi oman
aikansa normeja seuranneena miehenä ja isänä, myös ennen kaikkea
tunneihmisenä, jonka perhe-elämässä ovat vuorotelleet ylpeys,
huolestuneisuus, haikeus ja muut ikääntyvän perheenpään mielialat.
Päiväkirjat saattavat tarjota täten aineistoa myös 1900-luvun alun
miehisyyden murroksesta kiinnostuneelle tutkijalle. Alkion yksityiselämää
voisi hänen muistiinpanojensa valossa hyvinkin analysoida vaikkapa samalla
tavoin kuin Marja Jalava on tutkiskellut J. V. Snellmania tästä laatimassaan
elämänkerrassa.

Historiasta viehättynyttä lukijaa kiinnostanevat kuitenkin eniten Alkion
kannanotot aikansa suuriin poliittisiin kysymyksiin. Yksittäisiin
päiväkirjamerkintöihin sisältyy paljon kiintoisia aforismeja sekä pidempiä
yhteiskunnallisia ja filosofisia pohdintoja, joissa Alkio on antanut ajatuksensa
kulkea vapaasti. Erityisen leimahtavia ovat Alkion maanalaiset päiväkirjat
vuoden 1918 sodan ajalta, jolloin hän uhrasi useammankin rivin
päiväkirjastaan sisällissodan syiden pohtimiseen. Alkion tyrmistyneisyys
punakaartin tekemää vallankaappausta kohtaan oli perinpohjainen, ja hänen
tuomionsa ylipäätään sosialismille ja eritoten "murhamiesten"
vallankumoushallitukselle sitä myöten ankara. Kovin paljoa helpommalla hän ei
päästänyt kotimaista porvaristoa, jota hän piti ehdottomasti osasyyllisenä
sodan puhkeamiseen. Kevään 1918 aikana punaisilta piileskellyt Alkio raivosi
päiväkirjansa sivuilla "syntiä tehnyttä kapitalismia" ja sota-ajan
"gulasheja" kohtaan, kammoksui odotettavissa olleita kostotoimia ja kaavaili
maalaisliitolle sodan jälkeen asemaa yhteiskunnallisissa kysymyksissä
vasemmalle kallistuvana köyhän kansan puolueena. Sisällissodan jälkeisessä
valtiomuodosta käydyssä kamppailussa hän nousi tasavaltalaisten johtomieheksi
yhdessä K. J. Ståhlbergin kanssa ja syytti keisarilliseen Saksaan tukeutuneita
valkoisia lankeamisesta samanlaiseen petokseen venäläisiin bolševikkeihin
turvautuneiden punaisten kanssa. Vielä ennen kuolemaansa hän ehätti olla
huolissaan Lapuan liikkeen noususta, mieltäen oikeistoradikalismin ja
"fascismin" uhaksi lainkuuliaisuudelle ja kansanvallalle.

Alkion pyrkimykset asemoida maalaisliitto Suomen polarisoituneella poliittisella
kentällä auttavat osaltaan ymmärtämään myös Suomen Keskustan vielä
tänä päivänä kohtaamia haasteita. Alkio suhtautui kriittisesti sekä
oikeiston että vasemmiston "luokkapuolueisiin"; ironista ja kuvaavaa on, että
oman pohjimmiltaan talonpoikaisväen etuja ajaneen puolueensa hän halusi
mieltää ainoaksi "kansalliseksi" puolueeksi. Samalla hän kuitenkin näki
toistuvasti maalaisliiton sijainnin nimenomaan poliittisessa vasemmistossa,
ei-sosialistisena puolueena mutta edistyksellisen yhteiskunnallisen radikalismin
hengessä. Ennen sisällissotaa Alkio oli halukas yhteistyöhön nimenomaan
sosialistien kanssa, mikä paljolti selittää hänen katkeroitumisensa
työväenpuoluetta kohtaan vuoden 1918 tapahtumien yhteydessä; vielä
myöhemminkin hän silti piti tärkeänä sosialidemokraattien paluuta
valtavirtapolitiikkaan. Levottomimpien 1920-luvun oikeistolaisvuosien aikana
Alkio piti yhteistyötä maalaisliiton ja kokoomuksen välillä taktisesti
parhaana vaihtoehtona yhteiskuntarauhan turvaamiseksi. Aivan yhtä usein hän
saattoi suhtautua ylipäätään kielteisesti koko ajatukseen hallitusvastuusta.
Valtiomuodosta käydyn kamppailun aikana syntynyttä epäluuloaan oikeistoa
kohtaan ei Alkio ilmeisesti koskaan menettänyt. Nykyisten keskustapoliitikkojen
tavoin hän suhtautui kauhulla ajatukseen sosialidemokraattien ja oikeiston
yhteistyöstä. Vaikka "profeetan" liikanimi olikin paljolti vitsaillen annettu,
Alkio omasi kylliksi poliittista kaukonäköisyyttä ja osasi ennakoida jopa
tuolloin hyvin etäiseltä näyttäneen "kapitalisti-sosialistisen rintaman" –
nykykielellä ilmaistuna sinipunahallituksen – mahdollisuuden.

Tinkimätön moraalipoliitikko

Valtiomiehenä ja ennen muuta moraalipoliitikkona oli Alkio tinkimätön.
Kieltolaki, yleinen "siveellisyys" ja aitosuomalaisuus olivat hänelle
lähestulkoon pyhiä asioita, joiden ajamisesta myös lainsäädännössä hän
piti kiinni hinnalla millä hyvänsä, ja joissa hän ei kompromisseja
suvainnut. Poliitikkoihin, joiden hän katsoi pettäneen odotuksensa, hän
suhtautui kiukulla ja katkeruudella, usein syyttäen näitä valtapyyteistä
värikkäin ja mehevin sanankääntein. Päiväkirjan sivulla osansa saavat niin
valtionhoitaja Mannerheim kuin presidentti Ståhlberg, joihin molempiin Alkio
oli vielä aiemmin suhtautunut myönteisesti. Alkion omat puoluetoveritkaan
eivät päiväkirjoissa ole säästyneet puolueensa patriarkan sivalluksilta.
Politiikassa Alkio oli lahjomaton, mutta tinkimättömyyteen yhdistynyt
räiskyvä temperamentti ei tehnyt aina hänen valtiollisesta työstään
helppoa. Toisaalta hän kykeni myös osoittamaan reaalipoliittista silmää,
esimerkiksi myöntäessään miten muuttunut poliittinen tilanne oli lopulta
tehnyt hänen aiemmin kannattamansa Itä-Karjalan valloittamisen mahdottomaksi
ajatukseksi. Räväkkä persoonallisuus, moraalinen järkähtämättömyys sekä
maltillinen valtioviisaus ovat yhdistelmä, joka on myös Alkion jälkeen
määrittänyt menestyneimmät maalaisliiton ja keskustan valtiomiehet,
hyvässä ja pahassa.

Alkion ajatuksista monia voisi pitää varsin radikaaleina vielä tänä
päivänä. Nykymuotoisen asevelvollisuuden nauttiessa Suomessa laajaa
kannatusta olisivat pasifistina aloittaneen Alkion puheet "kasarmielämän
kirouksista" ja pohdiskelut sotalaitoksen korvaamisesta kansanmiliisillä
nykyäänkin sähköistäviä kannanottoja. Uskonvakaumukseltaan hän oli
kristitty, mutta samalla myös kriittinen kirkkoa kohtaan; Alkio näki yleisen
"edistyksellisyyden" myös uskonnon muotoutumista ohjaavana voimana. Tämän
päivän eurokriisin oloissa kiintoisia ovat Alkion pohdinnat "Euroopan
yhdysvalloista" ja eurooppalaisesta yhteisvaluutasta. Alkion näkemyksen mukaan
Euroopan yhtenäisyys tulisi mahdolliseksi heti, kun sekä sosialismi että
kapitalismi olisivat romahtaneet. Aikakautena, jolloin maanosamme integraatio on
ensiksi mainitun yhteiskuntajärjestelmän luhistuttua toiminut paljolti
jälkimmäisen ehdoilla – vieläpä ilmeisen huonolla menestyksellä – voi
Alkion mietteitä jälleen kerran pitää enteellisinä.

Alkion päiväkirjat ovat kotimaansa itsenäisyyden varhaisvuosista
kiinnostuneelle 2000-luvun suomalaiselle lukijalle verraton aarreaitta.
Edesmenneellä talonpoikaisprofeetalla on ollut omaleimainen ja mielikuvitusta
siivittävä näkemys siitä suomalaisesta yhteiskunnasta, jota hän itsekin
toiminnallaan ehätti muovata. Keskustan jäsenkirjan omistavien suomalaisten,
joihin myös tämän arvostelun kirjoittaja lukeutuu, soisi vielä tänä
päivänä ottavan rohkeasti opiksi puolueensa perustajaisän ajatuksista.
Poliittisesti sitoutumattoman historiasta innostuneen kansalaisen kirjahyllyyn
Alkion päiväkirjoja voi niin ikään pitää enemmän kuin suositeltavana
hankintana, muistona eräästä omintakeisesta suomalaisesta poliitikosta,
miehestä ja ihmisestä.

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/