[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Sankarin jäljillä

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Jaana Torninoja-Latola <jaator at utu.fi> Tohtoriopiskelia, Turun yliopisto, Suomen
historian oppiaine
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Salminen, Matti: Pentti Haanpään tarina. Into Kustannus Oy, 2013. 304 sivua.


Sankarin jäljillä
---------------------------------------------------------

Uusimmassa kirjassaan tietokirjailija Matti Salminen tutustuttaa lukijansa
piippolalaisen kirjailijan Pentti Haanpään (1905–1955) ajatteluun ja
elämään. Haanpää oli originelli hahmo, joka ei suostunut taipumaan oman
aikansa auktoriteettien ja ideologioiden mukaiseksi. Hän oli tarkkailija ja
tarkkailunsa tulokset hän raportoi kirjoissaan. Tuloksena oli ajan ilmiöihin
tarkkanäköisesti sukeltavaa ja huumorilla maustettua yhteiskunnallista
proosaa. Salmiselle Haanpää on näkijä ja kokija, jonka vertaista ei ole
toista ja tämä ihailu on kirjassa näkyvissä pitkin matkaa. Pentti Haanpään
tarina on elämäkerta ja tribuutti kirjalliselle sankarille. 

Salminen paikantaa itsensä Haanpää-tutkimuksen kentälle

Matti Salminen aloittaa teoksensa Pentti Haanpään tarina  mahtipontisesti,
kun hän ilmoittaa kääntävänsä nurin koko virallisen Pentti
Haanpää-historian ja katsovansa mitä sen nurjalta puolelta löytyy.
Löydöksiinsä hän on tyytyväinen ja uskaltaa ilmoittaa lukijoilleen ”että
suuri osa Pentti Haanpään elämästä ja hänen työstään tulee julki vasta
tässä kirjassa”. Jotenkin tuntuu, että Salminen heti alkuun unohtaa omalta
kohdaltaan yhden keskeiseksi nostamansa haanpääläisyyden ihanteen: "sehän on
maailman suurin tyhmyys kun ihtensä ylentää".

Kun lukija saa luettavakseen edellä mainitut Salmisen tuumat omasta kirjastaan
hän tietenkin innostuu, vaikka jossain taustalla jo alusta asti hönkii pieni
epäilyksenpoikanen: onkohan noin? Vaikka Haanpäästä ei ole kirjoitettu
yhtään kokonaista elämäkertaa, varhaisen Haanpää-tuntijan Eino Kauppisen
elämäkerta jäi kesken ja sisältää vain Haanpään nuoruusvuodet vuoteen
1930 asti, on hänen tuotantoaan ja elämäänsä kuitenkin tutkittu paljon,
joten kovin suuria yllätyksiä ei matkan varrella todennäköisesti voi tulla
esiin. Todellisen Haanpää-ritarin lailla Salminen kuitenkin käy entisiä ja
osin nykyisiäkin Haanpää-tutkijoita vastaan. Heistä suurimpaan ryöpytykseen
joutuu edellä mainittu Eino Kauppinen, joka toimi myös Haanpään
kustannustoimittajana tämän ollessa Otavan kirjailijana. Erityisesti Kauppinen
saa kurmuutusta siitä, että hän elämäkerrassaan ja muissakin yhteyksissä
yrittää sovittaa Haanpään henkilön ja tuotannon oman oikeistolaisen
maailmankatsomuksensa raameihin.

Toki Salminen myös aika ajoin jakaa kiitosta aiemmille tutkijoille. Sitä hän
antaa muun muassa Vesa Karoselle ja Esko Viirretille, jotka kokosivat Haanpään
jäljelle jääneistä kirjeistä kattavan, yksien kansien väliin sopivan
kokoelman vuonna 2005. Lisäksi armon Salmisen silmissä saavat ainakin osaksi
Vesa Karosen Haanpään elämä, Aarne Kinnusen Haanpään pitkät varjot, Kari
Sallamaan Kaksisuuntaiset silmät ja Juhani Koiviston Leipää huudamme ja
kiviä annetaan. Lisäksi mainitaan Raoul Palmgrenin tutkimukset suomalaisesta
työläiskirjallisuudesta ja Haanpään paikasta ja teoksissa tässä genressä.

Yhtäkään näistä teoksista ei löydy Salmisen teoksen lähdeluettelosta.
Siitä yksinkertaisesta syystä, että sellaista ei ole. Vaikka teokset
nimetäänkin tekstissä, niin pidän lähdeluettelon puuttumista suurena
puutteena ja melkein epäeettisenä, sillä selvää on, että Salmisen kirja
monelta osin perustuu vanhemmalle tutkimukselle. Toisaalla Salminen kuitenkin
itse vaatii, että hänen kokoamaansa luetteloa, joka sisältää Pentti
Haanpään vuosina 1924–1955 julkaistut lehtijutut, käytettäessä on lähde
mainittava. Lehtijuttuja metsästäessään Salminen on kiistatta tehnyt suuren
työn ja siitä hänelle kaikki kunnia.

Kiitosta voi antaa myös Salmisen luontevasta tavasta kirjoittaa ja voin
kuvitella, että hänen rempseä tyylinsä tempaisee monet mukaansa. Samalla kun
he saavat roppakaupalla tietoa Haanpäästä, he nielaisevat Haanpään tarinan
kaikkine niine mausteineen, joita Salminen keksii sinne ripotella ja saavat
näin nauttia myös aimo annoksen Salmisen omaa maailmankatsomusta. Toisin
sanoen Salminen tekee itse saman, mistä hän Kauppista syyttää, mutta vain
vastakkaiseen ideologiseen suuntaan. Salmisen pyrkimys tehdä Haanpäästä oman
maailmankatsomuksensa sankaria johtaa aika ajoin melko anakronistisiin
tulkintoihin. Vai mitä tekee esimerkiksi Timo Soini Haanpään elämästä
kertovassa kirjassa. Sama anakronistisuus vaivasi Salmisen tekstiä jo hänen
Yrjö Kallista koskevassa kirjassaan Yrjö Kallisen elämä ja totuus. Kallinen
ei kuitenkaan ilmeisesti ollut Salmiselle yhtä tärkeä esikuva kuin Haanpää,
joten hän ei ollut aivan samalla tavoin puolustamassa sankariaan vääriltä
tulkinnoilta. Omasta mielestään vääriltä.

Haanpään matkassa maantietä pitkin

Salmisen kerronta Pentti Haanpään elämästä seurailee melko tarkoin tämän
elämän ja tuotannon kronologiaa. Hän selvittelee Haanpään perhetaustat ja
nostaa etenkin isä Mikko Haanpään, aatteellisen etsijän ja kirjoittajan,
yhdeksi suureksi vaikuttajaksi Pentti Haanpään maailmankatsomuksen muokkaajana
ja esikuvana tämän kirjallisella tiellään. Selvitetyksi tulevat myös Pentin
koulunkäynnit, työhistoria ja kirjalliset vaikutteet. Hän luki paljon ja
opetteli muun muassa itsekseen englannin kielen voidakseen tutustua
kansainväliseen suomentamattomaan kirjallisuuteen. Lukemalla hän paikkasi
koulusivistystään, joka oli jäänyt pelkän kansakoulun suorittamiseen.

Monien aikalaistensa tapaan Haanpään aloitti kirjallisen julkaisemisensa
lehdissä, muun muassa Nuoren Voiman Liiton julkaisuissa. Näiden kautta hänet
löydettiin ja kiinnitettiin WSOY:n kirjailijaksi, ennen kaikkea
kustannustoimittajien Erkki Valan ja Martti Haavion toimesta. Haanpään
ensimmäinen teos, novellikokoelma Maantietä pitkin, ilmestyi vuoden 1925
lopulla. Tästä alkaen Haanpää elätti itsensä kirjailijana. Vaikeuksitta
tämä ei sujunut varsinkaan 1930-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Syynä
tähän oli novellikokoelma Kenttä ja kasarmi, jossa Haanpää omiin
asevelvollisuusajan kokemuksiinsa pohjautuen antoi armeijasta varsin
epämiellyttävän kuvan ja kyseenalaisti näin yhden porvarillisen Suomen
keskeisimmistä instituutioista. Haanpää tarjosi kokoelmaansa ensin
vakiokustantajalleen WSOY:lle, joka oli jo kustantanut kolme hänen kirjaansa.
Kustantamossa kirja nähtiin ongelmallisena ja pyydettiin kirjailijaa siivoamaan
ilmaisuaan ja lisäksi vaadittiin yhden novellin, Sotilasjunassa, jättämistä
kokonaan pois. Kirjallisuushistoriansa tai haanpäänsä lukeneet tietävät,
että kirjailija ei suostunut poistoihin. Kun kustantamokaan ei perääntynyt
vaatimuksissaan, kustannussopimus raukesi. Tämän jälkeen Haanpää tarjosi
kokoelmaansa sosialidemokraattiselle kustantamolle Kansanvallalle, joka otti
käsikirjoituksen sellaisenaan vastaan ja teos näki päivänvalon syksyllä
1928. Teoksen arvostelut, etenkin oikeistolehdissä olivat murskaavat ja
Haanpää joutui porvarillisten kustantamoiden boikotoimaksi useiksi vuosiksi.

Kansanvalta kustansi kaksi seuraavaa Haanpään teosta, mutta niiden jälkeen
Haanpää oli ilman kustantajaa seuraavat viisi vuotta. Tänä aikana hän
elätti itsensä pääasiassa vasemmistolehtiin kirjoittamillaan novelleilla ja
”jutuilla”. Näinä kustannusboikotin vuosina hän kirjoitti yhden
pääteoksistaan Noitaympyrän, joka ilmestyi vasta Haanpään kuoleman
jälkeen. Kustannuspannan päätti Erkki Valan perustama Kirjailijain
kustantamo, joka julkaisi romaanin Isännät ja isäntien varjot vuonna 1935.
Tästä parin vuoden kuluttua Haanpäästä tuli Gummeruksen kirjailija.
1930-luvun alkupuolen ahtaat poliittiset olot alkoivat vuosikymmenen loppua
kohden lientyä ja yksi esimerkki tästä oli Gummeruksen suhteellisen liberaali
kustannuspolitiikka, jonka tuloksena sen talliin päätyi myös muita
vasemmistolaisiksi miellettyjä kirjailijoita kuten esimerkiksi Elvi Sinervo.
Kustannuspannan päättymisen jälkeen Haanpää vakiinnutti asemansa
kirjallisella kentällä ja Otavan kirjailijana ja julkaisi pääasiassa
novellikokoelmia tasaisella tahdilla aina kuolemaansa saakka.

Haanpää oli ahkera kirjoittaja, joka ammensi aiheensa ympäristöään ja
kanssaihmisiään tarkkailemalla. Hänen ahkeruutensa näkyy Salmisen kokoamassa
lehtijuttujen luettelossa, josta käy ilmi, että Haanpää julkaisi vuosien
1924–1955 välisenä aikana yhteensä 305 lehdissä julkaistua kirjoitusta.
Koko uransa aikana hän kirjoitti noin 350 novellia, joista osaa ei ole
julkaistu missään ja osa taas on julkaistu sekä lehdissä että kokoelmissa.
Samoin romaanien aiheet saattoivat ensin ilmestyä lehtinovellina, joskus jopa
useampanakin. Salmisen mukaan tämä osoitti Haanpään olevan kova kauppamies,
joka ansaitsi samoilla teksteillä useampaan kertaan. Enemmän kuin kauppamiehen
taidoista lienee kysymys aikakauden normaaleista käytännöistä. Koska leipä
oli revittävä irti sieltä mistä sai, niin useat kirjailijat kirjoittivat
lehtinovelleja, jotka he myöhemmin kustantajan saadessaan muokkasivat
kokoelmaksi.

Yhtä antaumuksella kuin Salminen kirjoittaa Haanpään kirjallisesta
elämästä ruotii hän myös tämän yksityiselämää. Esille tulevat
Haanpään viehtymys viinaan ja uhkapeliin, hänen perheasiansa, retkensä
”pääkallopaikalle”, ystävyyssuhteensa ja lopuksi sokerina pohjalla,
ainakin Salmisen omasta mielestä, Haanpään rakkaussuhde Suomi-Kiina-seuran
sihteeriin, SKP:n jäseneen Aune Laurikaiseen. Suhde on ollut aikaisempienkin
tutkijoiden tiedossa, mutta sitä ei aiemmin ole kirjoitettu auki. Salminen oli
kuitenkin saanut käsiinsä Kansan Arkiston erikoistutkija Pirjo Kaihovaaran
avustuksella Haanpään Laurikaiselle kirjoittamat kirjeet, joita säilytetään
Laurikaisen henkilöarkistossa. Kirjeet ovat tärkeä lisä
Haanpää-tutkimukseen, sillä ne tuovat uutta näkökulmaa Haanpään
yksityiseen puoleen. Suhde Laurikaiseen jää Haanpään viimeiseksi suureksi
elämykseksi, sillä vuonna 1955 hän hukkui kalastusreissullaan Lamujärveen,
vain 49-vuotiaana.

Sankarista kirjoittaminen

Salmisen kirjasta on luettavissa hänen suuri ihailunsa Haanpäätä ja tämän
tekstejä kohtaan ja kaikesta huokuu, että Haanpää on ollut ja on Salmiselle
tärkeä kirjailija. Kirjoittaessaan Noitaympyrästä Salminen toteaa nuorena
miehenä samaistuneensa niin täydellisesti kirjan päähenkilöön Pate
Teikkaan, ettei pysty objektiivisesti kirjaa arvioimaan. Tämän jälkeen hän
toteaa lakonisesti: ”Onneksi ei tarvitsekaan. En tee kirjallisuustiedettä.”
Vastaavia vastakkainasetteluja oman tutkimuksensa ja kirjallisuustieteen
välillä Salminen tekee tuon tuosta. Ikään kuin tieteellisempi ote olisi este
hyvälle ja kiinnostavalle kirjalle. Myös tieteellisemmällä otteella
varustautunut kirjoittaja voi oikeasti olla innoissaan tutkimuskohteestaan ja
kirjoittaa kiinnostavasti ja innostuneesti. Tieteellisyys ei automaattisesti
tarkoita tylsää, kuten Salminen tuntuu ajattelevan.

Salminen on tehnyt suuren työn käydessään läpi Haanpään tuotantoa ja
penkoessaan suuren määrän lähdemateriaalia. Myös ”jalkautuminen”
Piippolaan Haanpään kotikonnuille on ollut varmasti vaivan arvoista ja
herättänyt uusia ajatuksia ja näkökulmia. Se, että Salmisen käyttämä
lähdeaineisto olisi myös tullut esiin lähdeluettelossa, olisi ollut suuri
palvelus Haanpäästä kiinnostuneille, sekä tutkijoille että
”taviksille”. Se olisi ollut palvelus myös Salmiselle itselleen. Tarkempi
viittaaminen lähteisiin ja aikaisempaan tutkimuskirjallisuuteen olisi
paikantanut paremmin Salmisen omat ajatukset ja oivallukset.



Kuva: Uuno Laukan kuva-arkisto, Pohjois-Pohjanmaan museo, Oulu.

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/