[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Sanojen kirjava karavaani

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Nyqvist Sanna <sanna.nyqvist at helsinki.fi> FT, yleisen kirjallisuustieteen
tutkija, Helsingin yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Karttunen, Klaus: Orientin etymologinen sanakirja. Gaudeamus, 2013. 316 sivua.


Sanojen kirjava karavaani
---------------------------------------------------------

Kukapa olisi uskonut, että tutut sanat matto, sämpylä, tavaraja turku ovat
tuontitavaraa kaukomailta? Kielemme on kansainvälisempää kuin mitä
arkiymmärrys kertoo. Helsingin yliopiston Etelä-Aasian tutkimuksen ja
indoeuropeistiikan professori Klaus Karttusen laatima Orientin etymologinen
sanakirja selittää tuttujen ja tuntemattomien itämaisten lainasanojen taustaa
ja reittejä suomen kieleen. 

Monet lainasanamme löytyvät jo Raamatusta, joka välitti Suomeen tietoa
Välimeren pohjukan kielistä ja kulttuureista. Raamatullisen sämpylän juuri
on seemiläisissä jauhoissa, Agricolalla niin ikään esiintyvä tavara tulee
venäjän kautta turkista (’karja’, ’silkkikangas’), ja maton alta
puolestaan löytyy seemiläisten kielten ’vuode (matto)’. Turku kauppapaikan
ja kaupungin nimenä juontunee keskiturkin ’pysähdyspaikkaa’ tarkoittavasta
sanasta. Arkikielen pinnan alta löytyy itämaisen basaarin eksotiikka.

Orientin etymologinen sanakirjakäsittää yli 800 Aasian, Pohjois-Afrikan ja
Turkin kielistä tulevaa lainasanaa. Monet kuuluvat jaettuun kosmopoliittiseen
sanastoon, mutta osa on vain matkustanut Euroopan halki juurtuakseen suomeen (ja
ruotsiin). Kaarle XII:n epäonniselta sotaretkeltä on peräisin kalabaliikki,
laina turkkilaisilta, joiden kärsivällisyyttä pohjolan soturikuningas
koetteli aina yhteenottoon ja vangiksi joutumiseen asti (Benderin kalabaliikki
1713). Heitukka vaihtoi matkalla sukupuolta: alkuaan miespuolista ’rosvoa,
kätyriä tai henkivartijaa’ tarkoittanut turkin sana kääntyi jostakin
syystä Suomessa tarkoittamaan eläväistä nuorta naista. Kielitieteellisen
kontaminaation klassikkoesimerkille kaveri  (ruotsin kamrat+
venäläisperäinen toveri) Karttunen tarjoaa uuden, vaihtoehtoisen selityksen:
sana saattaakin tulla jiddišin kautta heprean ’ystävää’ tarkoittavasta
sanasta ḥāḇer. 

Tunnistettavampaa lainasanastoa edustavat monet kasvien, eläinten ja paikkojen
nimet. Kun omasta kulttuuripiiristämme ei löydy sopivia vastineita, jää sana
helposti alkuperäisen mukaiseen muotoon. Neidonhiuspuun japanilainen nimi
ginkgo tuli suomalaisten tietoisuuteen viimeistään Marimekon samannimiseen
kankaaseen liittyvän plagiaattiepäilyn myötä syyskesällä 2013. Gauri,
gaviaali ja siamanki ovat tuttuja eläintieteilijöille ja edistyneille
ristisanojen ratkojille. Peekkinaa tarjottiin Pekingin kotokieliseksi muodoksi
1800-luvulla, mutta kaupunki taisi olla liian etäinen, jotta muoto olisi
vakiintunut.

Arabialaisen tieteen historia puolestaan näkyy monissa suomeen omaksutuissa
kemian ja astronomian ammattitermeissä, ja itämaan rikkauksien vaikutus näkyy
ylellisyystavaroiden (jalokivet, kankaat, juomat) sanastossa. Aasialaisen
keittiön suosio on tuonut viime vuosikymmeninä arkikäyttöön paljon uutta
sanastoa sushista basmatiin. Lainatermit ovat matkalla saattaneet muuttua, kuten
curry, joka Intiassa tarkoittaa muhennosta ja Suomessa maustetta.

Sanastollinen aarreaitta

Etymologina Karttunen yhdistää tieteellisen tarkkuuden kulttuurihistorian
kuriositeetteihin. Orientin etymologisen sanakirjansana-artikkelien muoto
vaihtelee niukan asiallisesta vapaasti assosioivaan. Kirjoittajan persoonallinen
ääni ja elämänkokemus pilkahtelevat sopivasti esille. Muumit ovat
Karttuselle selvästi läheistä aineistoa (ks. esim. mamelukki, toti, veranta).
”Silkkiapinoita asuu Etelä-Amerikassa ja Muumilaaksossa,” hän huomauttaa.
Myös Tintit on luettu: sieltä tulee painokas baššibazukki, kapteeni
Haddockin viljelemä herjaus, joka juontuu turkin ryöstelevää ja
pahamaineista sotilasosastoa tarkoittavasta sanasta.

Sanojen kiemurtavat polut ja muuttuvat merkitykset tarjoavat ehtymättömän
aarreaitan kulttuurihistoriallisille kurkistuksille. Mineraali gadoliniitti on
saanut nimensä suomalaisen kemistin Johan Gadolinin mukaan, mutta löytyy silti
Orientin etymologisesta sanakirjasta, sillä Gadolinien nimi tulee aikaisemman
käännösvirheen seurauksena heprean ’suurta’ tarkoittavasta sanasta.
Tankin juuret juontavat englannin kautta intialaisten kielten ’vesisäiliötä
ja lampea’ tarkoittaviin sanoihin. Merkityksen ’hyökkäysvaunu’ sana sai
siksi, että ensimmäisen maailmansodan aikaan panssarivaunuja valmistavan
tehtaan väitettiin muka tekevän vesisäiliöitä. Toisinaan etymologin
assosiaatiot johtavat yllättäviin suuntiin: Kohinor-timantti (persian sanoista
’valon vuori’) tuo Karttusen mieleen purjeveneen 1900-luvun alun Tampereella
sekä hevosen Heinolassa, mutta ei monien koululaissukupolvien pureksimia
lyijykyniä.

Polosta petkeleeseen

Sanapolkuja kielestä toiseen en lähde tarkemmin arvioimaan, koska oma
itämaisten kielten taitoni rajautuu kiinalaisen kalligrafian lyhytkurssiin.
Yleiskielen käyttäjän ja kulttuurihistorian harrastajan näkökulmasta on sen
sijaan esitettävä muutama kriittinenkin huomautus. Orientin etymologisesta
sanakirjasta löytyy bodhipuu, mutta ei mielestäni yleisempää bodhisattvaa
(jota Karttunen itsekin käyttää, kuitenkaan selitystä antamatta, hakusanassa
Dalai lama). Sanaston laatijan mieltymys alkuperäiskieltä paremmin
heijastelevaan kirjoitusasuun tuottaa välillä hupaisia assosiaatioita:
hevospolo vie ajatukset niin ikään itämailta tulevaan koniin tai luuskaan,
vaikka kyse on vauhdikkaasta urheilulajista.

Intian kastijärjestelmää koskevissa hakusanoissa Karttunen painottaa tiukasti
kastin ja säädyn eroa, mutta lukijalle jää kuitenkin epäselväksi, miten
intialainen sosiaalihierarkia todellisuudessa rakentuu (ks. esim. hakusana
paaria). Uudemmista arabivaikutteista jää pois ainakin itähelsinkiläisessä
puhekielessä yleistynyt wallahja sen suomennos ”mä lupaan” tai ”mä
vannon” omaa asennetta kuvaavana vahvikefraasina. Ehkä on liian aikaista
julistaa se vakiintuneeksi suomen kieleen, mutta jatkossa kaupunkikeskusten
monikulttuurinen nuorisokieli noussee tärkeäksi orientin kielivaikutteiden
kanavaksi.

Sanakirjaa lukiessani jäin myös kaipaamaan kulttuurihistoriallista viittausta
kotikutoiseen myto-etymologi Sigurd Wettenhovi-Aspaan, jonka suuren teesin
mukaan indoeurooppalaiset kielet ovat suomalais-egyptiläistä perua.
Wettenhovi-Aspa kiinnitti esimerkiksi huomiota monista kielistä tuttuun
eläimennimeen seepra, joka hänen megalomaanisessa mielikuvituksessaan oli
johdettava suomenkielisestä kantasanasta ”seurahepo”. Seepra kuuluu
Karttusen sanakirjassa ”vääriin ystäviin” eli sanoihin, joiden luullaan
tulevan itämaisista kielistä, vaikka alkuperä on todennäköisesti muualla.
Karttusen kartoittamat etymologiat jäljittävät seepran joko Etiopiassa
puhuttavaan amharaan tai myöhäislatinaan.

Lopuksi huomaan, että hakemistosta löytyvä petkel on harmittavasti jäänyt
sanakirjasta pois. Mikä lienee sen etymologia? Sana kuuluu kielessämme
epätavallisiin l-loppuisiin substantiiveihin.

Verkkoon vai paperille?

Painettu sanakirja alkaa tänä päivänä olla harvinaisuus. Verkkoon on
perinteisten perussanakirjojen (esim. Kielitoimiston sanakirja, The Oxford
English Dictionary) rinnalle syntynyt myös aivan uusia erityisalojen sanastoja,
kuten mainio Raholan syötäviä sanoja, joka selittää kulinaarisen termistön
alkuperää ja merkityksiä. Verkkosovellus on ylivertainen käyttöliittymä
sanakirjan tavallisimmalle käytölle, yksittäisen sanan tarkistamiselle.

Orientin etymologinen sanakirja muistuttaa, että paperillakin on puolensa.
Sanakirjaa harvoin luetaan A:sta Ö:hön, mutta tässä nyt kerrankin on
hakuteos, joka on aidosti antoisa myös lineaarisesti luettuna. Lineaarisessa
lukemisessa kokonaisuus hahmottuu havainnollisesti – osa sanojen reiteistä
tulee tuiki tutuiksi, osa taas korostuu kiehtovina poikkeuksina. Liitteenä
olevat kartat, esipuheet ääntämisohjeineen ja lopun monisuuntaiset hakemistot
tekevät teoksesta hyödyllisen tietopaketin vaativaankin käyttöön.

Eikä läpilukemisessa tarvitse pinnistellä Ö:hön asti, sillä itämaiset
vaikutteet päättyvät jalokivi zirkoniin, jonka taustalla on punaoranssien
värien kirjo arabiasta, persiasta ja syyriasta. Symbolisesti oivallinen
päätös: ilman eksoottisia vieraslainoja kielemme olisi huomattavasti
värittömämpää.

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/