[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Elämää hyvinvointivaltiossa eli Blogistanin ”nuorkokoomuslaisten” kannanottoja

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Juho Wilskman <juho.wilskman(at)helsinki.fi> FM, jatko-opiskelija, Helsingin
yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Heikkinen, Henri; Vesala, Antti: Elämää hyvinvointivaltiossa.
Viestintätoimisto CRE8 Oy, 2013. 211 sivua.


Elämää hyvinvointivaltiossa eli Blogistanin ”nuorkokoomuslaisten”
kannanottoja
---------------------------------------------------------

Idealistinen pamflettikirja peräänkuuluttaa johdonmukaista liberalismia,
avointa ideologisuutta sekä kriittisyyttä hyvinvointivaltiomallin suhteen.
Parannusehdotusten tueksi tarjotaan melko vähän tutkimustietoa tai
esimerkkejä reaalimaailmasta.

Henri Heikkinen ja Antti Vesala ovat kirjoittajina näkyneet varmaankin eniten
Uuden Suomen blogipalstalla eli tuttavallisemmin Blogistanissa. Politiikassa
Henri Heikkinen, ”kainuulaislähtöisen pienviljelijäisän” ja
brasilialaisen maahanmuuttajaäidin poika on vaikuttanut ennen kaikkea
kokoomusnuorissa. Hän on harjoittanut yritystoimintaa ja siinä yhteydessä
myös saanut valtiolta yritystukea. Tämä on johtanut joidenkin tahojen
esittämiin syytteisiin kaksinaismoralismista hänen kritisoidessaan valtion
maksamia tukia. Kirjassa ilmeisesti vastataan epäsuorasti myös tähän
toteamalla, että systeemissä on toimittava systeemin tavalla, vaikka ei
systeemistä pitäisi.

Antti Vesala taas määrittelee itsensä lähinnä kokoomuksen aktiiviseksi
rivijäseneksi ja koulutustaustaltaan hän on taloushistorian maisteri.
Yksittäisten lukujen kirjoitukseen on osallistunut myös
”lapsilisäkohussa” julkisuutta saanut Saul Schubak, joka on myös ollut
kustantamassa kirjaa, sekä ajatuspaja Liberan tutkimusjohtaja Elina Lepomäki.

Idea kirjasta lähti kuulemma liikkeelle Heikkilän halusta koota
blogikirjoituksistaan kokoelma Vesalan avulla. Kun hän kuitenkin tammikuussa
2011 lähti etsimään eduskuntavaalikampanjaansa varten omaa ideologiaansa
tukevia kirjoituksia, jotka Heikkilä määrittelee moderniksi liberaaliksi
kirjallisuudeksi, hän havaitsi, ettei sitä oltu pahemmin suomeksi julkaistu.
Hän kuitenkin myöntää, että nyt viime aikoina sellaisia ovat julkaisseet
mm. Björn Wahlroos ja Matti Apunen, joten tällä hetkellä kirja asettuu
lähinnä osaksi uutta oikeistolaisen poliittisen kirjoittelun aaltoa.

Eräänlaiseksi esikuvakseen kirjoittajat mainitsevat Nuorsuomalaisen puolueen
vuonna 1994 julkaiseman ohjelmajulistuksen ”Ultimatum isänmaalle”. Erona
kuulemma on kuitenkin se, että ”Ultimatumin” oli tarkoitus toimia
poliittisten realiteettien rajoissa, mutta tämä kirja ei sitä tee.
Kirjoittajien taloustieteellisistä ja filosofisista esikuvista nimetään mm.
Milton Friedman ja August von Hayek. Varhaisimpana käytettynä klassikkona
mainitaan Frédéric Bastiatin (1801–1850) Vetoomus kynttiläntuottajien
puolesta, eli sitä varhaisempien liberaalien ajattelijoiden vaikutus on
ilmeisesti lähinnä epäsuoraa.

Kirjan tekijäjoukon voi sanoa edustavan sitä kokoomuksen oikeaa laitaa, joka
on päässyt valtaan nuortenliitosta ja aiheuttaa närkästystä puolueen
maltillisessa enemmistössä, raivoa joidenkin kokoomuksen johtohenkilöiden
parissa sekä riemua monien poliittisten vastustajien keskuudessa. Nämä kun
saavat nyt edes jotain vastinetta viholliskuvilleen. Kirjoittajat kuitenkin
painottavat, että esitetyt näkemykset edustavat vain heidän omia
mielipiteitään, eivät Kokoomuksen Nuorten Liiton virallisia kantoja, ja
tietenkin vielä vähemmän emopuolueen.

Joka tapauksessa monet kirjassa esitetyistä kannoista ovat yhteneväisiä
syyskuun alussa 2013 kohua herättäneen Kokoomuksen Nuorten Liiton
tavoiteohjelman kanssa. Kirja auttaakin ymmärtämään sitä aatemaailmaa, joka
ehdotusten taustalla on ollut, sekä saamaan niille perusteluita, oli
erinäisistä asioista sitten samaa mieltä tai ei. Kirja auttaa näkemään
päämääriä, joiden pohjalta ainakin osa kokoomusnuorista katsoo toimivansa.
Itse luin kirjaa kohun parhaillaan velloessa, ja tavassa, jossa kritiikkiä
esitettiin usein mitä ilmeisimmin lähinnä ennakkoluulojen tai hyvin
puutteellisten tietojen varassa, oli oikeastaan jotain hyvin pelottavaa. Ehkä
”natsikorttien” välitön esiin vetäminen kuitenkin vain kertoo monien
julkisten keskustelijoiden rajoittuneesta historian ja eri poliittisten
ideologioiden tuntemuksesta.

Lähtökohdat

Kirjoittajien mukaan teoksen tarkoitus on tarjota ”ajatuksia siitä, millainen
voisi olla liberaali, vapaa, mahdollisuuksien tasa-arvoon ja todelliseen
yhdenvertaisuuteen perustuva Suomi”. Sen todetaan olevan puhtaasti
mielipidekirjoitus eikä akateeminen tutkimus. Kirjaa ei myöskään ole
kuulemma tehty kansan suosiota tavoittelemaan ja se on tarkoituksellisestikin
provokatiivinen varsinkin asioissa, joita kirjoittajien mukaan pidetään liian
helposti itsestäänselvyyksinä. Itse asiassa isoksi ongelmaksi nimenomaan
koetaan suomalaisen politiikan konsensushenki sekä pragmaattisuuden pitäminen
hyveenä. Tämän katsotaan johtavan lähinnä linjattomaan opportunismiin.

Liberaaliuden kirjoittajat määrittelevät ”aatteena, joka rajoittaa
yksilönvapautta niin vähän kuin mahdollista eikä puutu kenenkään
ajatteluun, uskomuksiin, tekemisiin tai muuhun käytökseen niin kauan kuin
sivullisia ei vahingoiteta eikä heidän vastaavia vapauksiaan loukata”.
Vapauden rinnalla korostuu tietenkin yksilön oma vastuu ja myös se, että
ihmisten on osattava itse ja vapaaehtoisesti pitää huolta lähimmäisistään
eikä vain ulkoistaa sitä julkiselle vallalle.

Kirjoittajat eivät näe konservatismin olevan ristiriidassa liberalismin
kanssa. Ensin mainitun he nimittäin katsovat olevan enemmän suhtautumistapa
kuin ideologia, jolla olisi oma teoriansa. Tämä käsitys vaikuttaa turhan
vähättelevältä, ajatellaanpa vaikka Edmund Burkea ja esimerkiksi sitä,
kuinka eri uskonnot ovat monesti myös poliittisten ideologioiden pohjia. Kyse
kirjoittajilla on kuitenkin ehkä enemmän siitä, että monet konservatiiveihin
yhdistetyt mielipiteet eivät välttämättä ole ristiriidassa liberalismin
periaatteiden kanssa, näin esimerkiksi rikosseuraamusten osalta.

Kirjoittajat katsovat, että heidän liberaalinen vapautensa on nimenomaan
negatiivista vapautta eli ”vapautta jostakin”. Positiiviset vapaudet eli
”vapaudet johonkin” he kuittaavat yksinkertaisesti ilmoittamalla
hyväksyvänsä ne vain mikäli ketään ulkopuolista tahoa ei pakoteta
mahdollistamaan näitä vapauksia. He kyseenalaistavat, onko vapautta, että
yksityinen suomalainen joutuu antamaan puolet tuloistaan julkiselle sektorille,
joka sitten päättää, mitä niillä tehdään. Se, mitä kaikkea kyseisillä
rahoilla saadaan aikaan, on heidän mielestään melko irrelevanttia.
Hyvinvointivaltion julistetaankin provokatiivisesti olevan ”kaikkien
ryöstöretki kaikkia vastaan”.

Nimenomaan talouden vapaus on kirjoittajilla keskiössä. Sen rajoittaminen,
että yksityiset ihmiset päättävät, miten he käyttävät varojaan, on
kirjoittajien mukaan verrattavissa sananvapauden ja uskonvapauden
rajoittamiseen; taloutta kun ei voi erottaa muusta elämästä. Kirjoittajat
katsovat, että nykyään Suomessa useimmat puolueet väittävät olevansa
liberaaleja, mutta eivät sitä ole. Talouden puolesta kaikki, jopa kokoomus,
ovat kirjoittajien mielestä lähinnä ”eri logolla varustettuja
sosiaalidemokraatteja”. Erityisesti vihreät ja vasemmisto ovat kovin
innokkaita keksimään erilaisia määräyksiä sen suhteen, miten ihmisten
tulee elää.

Suomalaisen politiikan kirjoittajat katsovat olevan alennustilassa.
Virkamiesvalta, konsensushakuisuus ja eduskunnan ryhmäkuri estävät todellisen
demokratian. Jos ei muuten, niin Suomessa yleinen mielipidelynkkaus kohtaa
niitä, jotka ajattelevat liian erilaisella tavalla. Tämä siis kirjoitettiin
ennen kokoomusnuorten tavoiteohjelmasta noussutta kohua, mutta ilmeisesti
Schubak-kohun jälkeen.

Kirjoittajat kehottavat ihmisiä äänestämään poliittisia laitoja edustavia
ehdokkaita, koska politiikka on kuitenkin kompromisseja ja näin syntynyt
kompromissi olisi ehkä lähempänä omaa mielipidettä. Tästä ehkä huomaa,
että kirjoittajat ovat hyvin sovittelunhaluisen poliittisen kulttuurin omaavan
maan ja ajan kasvatteja. Päätöksenteon halvaantumista ja poliittisten ryhmien
välien kärjistymistä levottomuuksien asteelle ei näytetä pidettävän
oikeana vaarana. Provosoidessa joku voi kuitenkin myös provosoitua ja sen
seuraamusten kanssa on sitten elettävä. Ainakin päätöksenteon vaikeutuminen
olisi tosin kirjoittajien mielestä positiivinen asia, koska uusien säädösten
ja lakien teko vaikeutuisi.

Soveltaminen

Kirjoittajien päämaalitauluna on julkisen sektorin byrokratia ja oikeastaan
kaikki, jonka he kokevat valtiovallan harjoittamaksi holhoukseksi.
Kirjoituksista välittyy suoranainen vimma erilaisia järjettömiksi koettuja
kieltoja ja rajoituksia kohtaan. Tässä kyllä syytetään paitsi valtiovaltaa
myös kansalaisia, joilla on taipumus aina, kun jotain järkyttävää tapahtuu,
vaatia näkyviä toimia. Yleensä tämä tarkoittaa rajoittavaa
lainsäädäntöä ja/tai julkisten varojen käyttöä tavalla, joka voi olla
hyödytön tai luoda lisää ongelmia.

Kirjoittajien mukaan se, että kansalaisia koetetaan suojella omilta
päätöksiltään, esimerkiksi ajaako pyöräilykypärä päässä vai ei,
rajoittaa omaa järjen käyttöä ja vastuunottoa. Se aiheuttaa kustannuksia,
mutta ei ehkä johda turvallisuuden parantumiseen pitkällä tähtäimellä, kun
ihmiset ajattelevat, että kaikki, mistä ei ole erikseen varoitettu, onkin
turvallista. Haittaveron luonteiset maksut tupakan ja alkoholin käytöstä
ymmärretään sinänsä, koituuhan niiden käytön takia kustannuksia
yhteiskunnalle, mutta arvioita kustannusten suuruudesta kritisoidaan kovasti.
Vastineeksi tuodaan kieli poskessa tehtyjä laskelmia alkoholin positiivisista
vaikutuksista mm. syntyvyyteen.

Sääntely ja yritystuet ovat kirjoittajien näkökulmasta vähän kuin kaiken
pahan alku ja juuri talous- ja sosiaalipolitiikassa. Varsinkin sääntely
vääristää kilpailua, korottaa hintoja ja tekee asioista hankalia erityisesti
pienille ja uusille yrittäjille. Näin sääntely myös suosii isoja ja
vakiintuneita yrityksiä. Uusien yrittäjien asemaa haluttaisiin helpottaa myös
sallimalla henkilökohtainen konkurssi. Kirjoittajat nostavat (tosin hieman
toisessa yhteydessä) mielenkiintoisesti esiin polttoitsemurhan, joka toimi
lähtölaukauksena Tunisian kansannousulle ja siten arabikeväälle. Sen
taustallahan oli työttömän nuorukaisen yritys harjoittaa vihanneskauppaa,
mutta viranomaiset tulivat ja estivät senkin. Kun systeemi ei tarjonnut
ihmisille mahdollisuutta itse yrittää parantaa asemaansa, piti systeemi
kaataa.

Nykyinen talouskriisi on usein nähty seurauksena liian vapaista markkinoista,
mutta kirjoittajat kääntävät asiat toisinpäin. Heidän mukaansa USA:n
asuntokriisin aiheuttivat nimenomaan poliitikot, jotka halusivat pankkien
lainoittavan vähävaraisten asunnonostoja. Tässä on kyllä huomautettava,
että kriisin taustat ovat monimutkaisemmat, mm. kuka sai myöntää
minkälaisia lainoja kenellekin ja mitä kyseisillä lainapapereilla sitten
tehtiin. Eurokriisin takana taas oli kirjoittajien mukaan yksinkertaisesti se,
etteivät valtiot halunneet pitää menojaan kurissa. Pankkien toimintaa taas
selittää se, että valtiot ovat olleet valmiita aina tarpeen tullen
pelastamaan niitä. Kirjoittajien mukaan valtioiden tulisikin antaa huonosti
menestyvien pankkien kaatua, jolloin näiden pitäisi kantaa aito riski
toiminnastaan eivätkä ne tekisi silloin liian vaarallisia sijoituksia.
Melkoista shokkihoitoa he siis kannattavat.

Työmarkkinajärjestöjen katsotaan oikeastaan olevan yleissitovuuden kautta
keskeisimpiä työttömyyden aiheuttajia. Työvoiman kustannukset pysyvät
korkeina, mikä hankaloittaa erityisesti heikommin tuottavien ihmisten
työllistymistä. Työsopimuksen pitäisi olla työntekijän ja työnantajan
välinen asia. Kirjoittajat eivät kannata ammattiyhdistysliikkeen
lakkauttamista, mutta yleissitovuus tulisi poistaa, minkä jälkeen
ammattiyhdistysliike toimisi enemmän työntekijöille neuvoja ja apua antavana
elimenä sekä työttömyyskassana. Tämän he katsovat olevan paluuta
ay-liikkeen juurille 1800-luvulla ennen kuin sosialismi pääsi muuttamaan sen
päämääriä. Kirjoittajat eivät usko, että matalapalkkatyöt lähtisivät
räjähdysmäiseen kasvuun, sillä työvoiman halpuudessa Suomen ei kuitenkaan
kannata lähteä kilpailemaan.

Sosiaalipolitiikan suhteen nykysysteemissä pidetään ongelmana nimenomaan
kannustinloukkuja. Kirjoittajat pitäisivät ihanteellisena sosiaaliturvamallina
jonkinlaista pientä perustuloa, joka riittää pitämään ihmiset hengissä.
He kuitenkin uskovat, että sellaisen järjestäminen olisi lopulta varsin
utopistista, mistä he osittain syyttävät ”vasemmiston
kansalaispalkkapropagandaa”, joka on heidän mielestään vienyt pohjan
järkevältä keskustelulta. Alkuvaiheessa he kannattavatkin lähinnä mallia,
jossa työtön voisi ansaita esimerkiksi osapäivätöillä ilman, että se
vaikuttaa etuisuuksiin. Tällainen mallihan onkin nyt ainakin jossain määrin
toteutumassa hallituksen aloittamassa rakenneuudistuksessa. Kirjoittajat
haluaisivat myös, että yksilöt voisivat hoitaa tukiasiansa yhden luukun
periaatteella eivätkä joutuisi juoksemaan paikasta toiseen, kuten nykyisin on
usein pakko.

Kirjassa on myös valmiutta kepin käyttöön henkilöille, jotka eivät ole
halukkaita vastaanottamaan tarjottua työtä. Erityisesti Henri Heikkisen ja
Saul Schubakin yhdessä kirjoittamassa luvussa ”Köyhä, älä tekeydy
uhriksi” on sellaista aineistoa, jota monet ehkä haluaisivat löytää omien
ennakkokäsitystensä tueksi. Säästääkseni ”kriittisen”, mutta laiskan
lukijan aikaa voin kertoa sen löytyvän sivuilta 135–139, saatavina myös
Heikkisen blogissa Uudessa Suomessa 29.5.2013.  Kirjoittajat katsovat, että
sellaista aitoa köyhyyttä, jota esiintyi Suomessa joskus 1800-luvulla ja jota
löytyy nykypäivänäkin kehitysmaissa, sellaista, jossa joutuu varastamaan
ruokaa kaupasta pysyäkseen hengissä, ei Suomessa oikeastaan enää ole.
Suhteellinen köyhyys ja tuloerojen näkeminen epäoikeudenmukaisuutena taas
ovat heidän kannaltaan lähinnä vasemmiston propagandaa, jolla se pitää
itseään hengissä. Tällä tavalla tuotetaan uhrikokemuksia, mikä heikentää
ihmisten kykyä tarttua itse toimeen.

Maahanmuuttopolitiikassakin kirjoittajat kannattavat työllistymisen
helpottamista säätelyä karsimalla, mutta myös maahanmuuttajien
sosiaaliturvan heikentämistä, verokilpailua, rikokseen syyllistyneiden
karkottamista ja maahanmuuttajille suunnattujen sekä heidän kulttuurinsa
ylläpitämiseksi annettujen ”erivapauksien” ja tukien lakkauttamista.
Kirjoittajat myöntävät, että vaikka liberaaliin yhteiskuntaan kuuluu
ihmisten vapaa liikkuvuus ja se on myös taloudellisesti mielekästä, he ovat
monissa maahanmuuttopolitiikan yksittäisissä kysymyksissä sekä yleiskuvassa
nykytilanteesta aikalailla samoilla linjoilla ns. maahanmuuttokriitikoiden
kanssa.

Kirjoittajat painottavat kuitenkin moneen otteeseen, että maahanmuuton ongelmat
eivät sinänsä johdu maahanmuuttajista itsestään ihmisinä, vaan
suomalaisesta systeemistä. Lääke ei vain ole, että julkinen sektori tekisi
enemmän ”sopeutustoimia”, vaan pikemminkin, että se tekisi vähemmän.
Byrokratian katsotaan lähinnä ehkäisevän tervettä vuorovaikutusta ja
ihmisten pitäisi antaa itse sopeutua ympäröivään yhteiskuntaan. Omaan
mieleeni muistuu vuosia sitten kuulemani yksinkertaistettu vertaus, että
USA:ssa maahanmuuttajat saavat töitä, mutteivät sosiaaliturvaa, Euroopassa
taas sosiaaliturvaa, mutteivät töitä. Arvatkaa, kummassa sopeutuminen sujuu
paremmin?

Hyvinvointivaltiomallin kirjoittajat katsovat olevan itsetuhoinen. Siinä
julkiselle vallalle keksitään jatkuvasti uusia tehtäviä, vastuita ja menoja.
Kaikki haluavat itselleen etuja, kun toisetkin ovat saaneet. Julkisen sektorin
oletetaan hoitavan asioita, jotka ennen hoidettiin muuten. Tämä pakottaa
nostamaan veroja tai tekemään leikkauksia muista toiminnoista. Varsinkin
kuntien tehtäviä valtiovalta on kasvattanut jatkuvasti. Vuonna 2001 itse
valtion menot olivat 36 miljardia ja 2013 budjetin loppusumma 54 miljardia.
Tälle kehitykselle pitäisi tulla loppu. Näin arvostelijana pitää varmaan
kuitenkin muistuttaa, että nykyinen taloustilanne selittänee huomattavan osan
julkisten menojen mittavasta kasvusta. 

Kirjoittajien mukaan kansalle tulisi ”tarjota soppaa, saippuaa ja
sivistystä”, mutta ei ”sirkushuveja”. Sellaisesta voi huolehtia
yksityinen sektori. Tästä johtuen he pitävät esimerkiksi Yleisradiota
tarpeettomana. Niin haluttaessa epäkaupallisen ohjelman tuotannon tukeminen ja
tiedotukset voitaisiin hoitaa ostopalveluna. Tässä tulee vain mieleen, että
se, mikä on esimerkiksi ”sivistystä” ja mikä ”sirkushuvia”, taitaa
vain usein olla vähän makuasia.

Kirjoittajat haluavat, että esimerkiksi kunnissa ne tehtävät, jotka eivät
suoranaisesti edellytä julkisen vallan käyttöä, annettaisiin yksityisten
hoidettavaksi. He kyllä myöntävät, että yksityistämiset ovat monesti
menneet pieleen, mutta katsovat, että tämä ongelma ratkeaa kilpailutusta
kehittämällä. Ensiarvoisen tärkeää myös olisi, että kilpailu on aitoa
eikä sellaista, että tarjolla on käytännössä vain yhden monopoliyrityksen
palvelut.

Kirjassa löytyy vielä mm. ydinvoiman puolustusta, ”nykymuotoisen
kehitysavun” kritiikkiä ja kritiikkiä väitteille ”naisen eurosta”
(miesten ja naisten välinen palkkaero selittyy pääosin työaikojen eroilla
sekä hakeutumisella tietyille aloille). Myös ajatus, että julkinen
päivähoito on myös yhteiskunnan taloudellinen etu, kyseenalaistetaan
Heikkilän ja Elina Lepomäen yhdessä kirjoittamassa artikkelissa. Luvussa
”Onko kirkolla oikeus omiin oppeihinsa?” ihmetellään tapaa, jolla
sukupuolineutraalista avioliitosta Suomessa on keskusteltu. Itse
avioliittokysymyksestä todetaan, että aikuisten keskinäiset liitot voisivat
olla puhtaasti yksityisiä sopimusjärjestelyitä. ”Viharikos”-käsitettä
taas pidetään liian epämääräisenä ja potentiaalisesti mielivaltaisena.

Hyvinvointivaltion kritiikkiä

Kirja on kirjoitettu elävästi ja hauskasti, mutta rakenne rönsyilee. Se
näkyy, että teos on pääosin kursittu kokoon parin pitkän viikonlopun aikana
enimmäkseen blogien pohjalta.

Silmiin pistää myös, että varsinkin ratkaisuja perustellaan lähinnä
järkeilyn avulla. Kirjassa on melko vähän argumentaatiota tyyliin ”tämä
ja tämä malli on toiminut siinä ja siinä maassa tai toimivuus on osoitettu
siinä ja siinä tutkimuksessa”. Jos näin tehdään, niin sekin tapahtuu
yleensä vain nopeana heittona. Toki kyseessä on mielipidekirja, joka on
tarkoitettu visualisoimaan ehkä villistikin tulevaisuutta, eikä tietoteos,
jossa esiteltäisiin muualla kehitettyjä ratkaisuja. Uskottavuutta
faktapainotteisempi argumentaatio olisi kuitenkin parantanut. Nyt
allekirjoittaneelle jäi noin Churchillia mukaillen tunne, että ehkä
hyvinvointivaltio on huonoin kaikista systeemeistä, lukuun ottamatta niitä
kaikkia muita.

Kirjassa kritisoidaan paljon nimenomaan julkista sektoria tehottomuudesta ja
byrokratiasta, mutteivät yrityksetkään ole noista aina vapaita, varsinkaan
suuret. Myös yritykset ovat hyviä keksimään kaikenlaisia riskejä, joilta
ihmisten pitää suojautua ostamalla heidän tuotteitaan ja palveluitaan, mikä
tässä tapauksessa on kuitenkin pidemmälle vapaaehtoisuuteen perustuvaa.
Vaikka säätelyä alettaisiinkin purkaa ja tukia lopettaa, niin tarkoittaisiko
se, että äkkiä saadaan markkinoilla menestymään nimenomaan innovatiiviset
ja myös ympäristön sekä yhteiskunnan pitkän aikavälin kokonaisedun
kannalta vastuulliset yritykset? Kirjassa toivotaan, että päättävät
poliittiset elimet olisivat heikkoja, mutta samalla halutaan, että tehtäisiin
radikaaleja ja todennäköisesti hyvinkin epäsuosittuja uudistuksia. Monesti
kokoomuksen oikeaa laitaa syytetään kylmyydestä, kyynisyydestä ja
kovuudesta, mutta tästä kirjasta välittyy pikemminkin lämmin ja ehkä
turhankin naiivin idealistinen usko ihmisten pohjimmaiseen hyvyyteen ja
järkeen.

Oli kirjoittajien kanssa samaa mieltä tai ei, on hyvä kuitenkin tunnustaa,
että suomalainen hyvinvointivaltioajatukseen perustuva yhteiskuntamalli on vain
yksi malli muiden joukossa omine hyvine, mutta myös huonoine puolineen. Sitä
on osattava ja voitava tarkastella myös kriittisesti, jos ei muuten, niin sen
oman elinkelpoisuuden tähden. Kuten kirjan epilogissa todetaan, on maassamme
monesti tapana naureskella ja ihmetellä, kuinka ulkomailla ei osata
kyseenalaistaa omia yhteiskuntaa ja politiikkaa hallitsevia ajatusmalleja.
Kuitenkin monesti syyllistymme siihen itse oman hyvinvointivaltionarratiivimme
kohdalla.

Suomalaisessa historiankirjoituksessakin on usein tendenssinä korostaa valtion
roolia kehityksessä ja nähdä vahva valtiovalta pääasiassa positiivisena
ilmiönä. Kuitenkin historiassa dynaamisia alueita tuntuvat usein olleen
sellaiset, joissa valtiollisten instituutioiden merkitys on ollut suhteellisen
vähäistä. Jokainen voi myös miettiä kansalaisena, onko jokin valtiovallan
näkyvä toimenpide, esimerkiksi uuden säädöksen tai kiellon tai
määrärahan muodossa, aina se patenttiratkaisu, jota tulee vaatia, jos
yhteiskunnassa on jokin ongelma. Toivottavinta lukijakuntaa nyt arvosteltavalle
kirjalle eivät varmaan olekaan ne, jotka jo omaavat valmiiksi melko samanlaisen
ajatusmaailman ja etsivät siitä vahvistusta omalle ideologialleen, vaan ne,
jotka voisivat tuulettaa omia ajatusmallejaan, mikäli omaavat hyvän sietokyvyn
provokaatioille. Vaihtoehtoisesti olisi ainakin toivottavaa, että
”nuorkokoomuslaisten” aiheuttaessa seuraavan kerran kohua, siihen yleisesti
ottaen vastattaisiin osuvammilla ja asiallisemmilla vasta-argumenteilla.

Niille, jotka eivät ole halukkaita maksamaan kyseisestä hengentuotoksesta, on
tarjottu myös mahdollisuus ladata se ilmaiseksi netistä.

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/