[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Aikansa superjulkkis muistelee – sattumuksia ja tarinoita tv-maailmasta

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Helena Pilke <helena.pilke at helsinkinet.fi> tietokirjailija, FT, Helsinki
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Kahila, Heikki: Ääneen elettyä. Gummerus, 2013. 392 sivua.


Aikansa superjulkkis muistelee – sattumuksia ja tarinoita tv-maailmasta
---------------------------------------------------------

Heikki Kahila oli 1960–1980-lukujen Suomessa todellinen superjulkkis.
Television uutistenlukijana tunnetuksi tullut mies teki Yleisradiossa miltei 40
vuoden uran – ei siis ihme, että muistelmatkin ovat kuuluisuuksia tulvillaan.
Niistä löytyy myös hulvattomia tarinoita siitä, mihin kaikkeen ”tv:stä
tuttu” mies saattaakaan matkan varrella joutua.

Tartuin Heikki Kahilan muistelmiin olettaen, että neljän vuosikymmenen uutis-
ja viihdeohjelmaura olisi tuottanut terävää analyysia vaikkapa viihteen ja
yhteiskunnan suhteesta tai Yleisradion kokemasta jatkuvasta muutoksesta tai edes
tähän asti tuntematonta tietoa uutistoiminnan kulissien takaa. Mahtuihan
Kahilan uutistenlukijan uralle sellaisia maailmaa järisyttäneitä tapahtumia
kuin John F. Kennedyn kuolema ja presidentin murhasta epäillyn Lee Harvey
Oswaldin ampuminen. Kotoisemmissa ympyröissä Kekkonen ja Kosygin kalastivat
Hiittisten vesillä, Lyndon B. Johnson ja Rollarit saivat Suomen-vierailullaan
aikaan melkoisen hulabaloon – vain muutamia esimerkkejä mainitakseni.

Ennakko-odotuksia kirja ei ihan täyttänyt, mutta marssitti eteeni menneiden
vuosikymmenten tv-tuttujen kirjon – osan heistä muistan värisevinä
mustavalkoisina kuvina pyöreäkulmaisessa ruudussa – ja liudan huvittavia
sattumuksia kertojan uran varrelta.

Kylmiltään kuvaruutuun

 Hyväksi koettuun elämäkertatapaan Heikki Kahila aloittaa muistelmansa
lapsuudesta. Kesällä 1936 syntyneenä hän muistaa jatkosodan vuosista
pommisuojat ja pelon sekä sen, miten varkautelaiset katselivat heinäpellon
laidalta yli lentäviä neuvostokoneita. Mannerheimin autoa tuijotettiin lähes
koko kauppalan voimin, ja pikkupoika pääsi myös kuuntelemaan sotasairaalassa
laulanutta Harmony Sisters-yhtyettä.

Kansakoulussa ei ollut ongelmia – pikku Heikki luki mielellään – mutta
Varkauden yhteiskoulussa viihdytystilaisuuksien järjestäminen ja
teinikuntatoiminta vei voiton läksykirjoista. Kahila jäi kuudennelle (siis
nykylukion ensimmäiselle) eikä enää palannut oppikouluun. Vuosi
varastomiehenä kypsytti hakemaan kauppaopistoon, ja sen päätyttyä nuorimies
sai paikan Helsingissä, SOK:n markkinoinnissa.

Asevelvollisuusaika näyttää olleen sellainen vedenjakaja, että siitä
riittää puhetta pitkään. Kahila muistelee tupakaverinsa, esimiehensä,
Lappeenrannan ja Haminan tytöt… mutta varsinaiseen asiaan päästään vasta,
kun serkkupojan suhteilla aukeaa paikka Yleisradiossa.

Pätkätöihin tottunut nykylukija (jos hän nyt tähän kirjaan tarttuu) seuraa
luultavasti ihmeissään tuolloisen uuden median (1960-luvun television) touhua.
Töitä on, koulutusta ei kysytä, vakansseja täytetään sekä sopivilla että
pätevillä ehdokkailla.

Heikki Kahilakin palkataan television uutistoimitukseen vailla mitään
journalistista koulutusta. Muutamien kuukausien kuluttua hänet vakinaistetaan
ja pistetään kutakuinkin kylmiltään kuvaruutuun, uutistenlukijaksi.
Muillakin vähän yli parikymppisillä toimittajanaluilla on lähes
poikkeuksetta enemmän intoa kuin taitoa. Niinpä sitten kommelluksia sattuu;
mm. lähes legendaksi muodostunut kenraali Assembly esiintyy Kahilan mukaan
televisiouutisissa.

(Kyse on käännösvirheestä, YK:n yleiskokouksen eli general assemblyn
tekemät päätökset menivät yksittäisen henkilön piikkiin. Juttua on
kerrottu toimittajapiireissä joka puolella Suomea; milloin se on sattunut
STT:ssä, milloin taas Savon Sanomissa.)

Mielestäni kirjan mielenkiintoista antia ovatkin juuri kertomukset television
pioneeriajoilta. USA:n presidentti John F. Kennedyn ampuminen marraskuussa 1963
ja sitä seuranneet tapahtumat on kuvattu hyvin suomalaisen uutisstudion
näkökulmasta. Muistot The Rolling Stonesin Suomen-vierailusta herättävät
toisaalta hilpeyttä, toisaalta myötähäpeää: lehdistötilaisuudessa
esitettiin yksi ainoa kysymys, sillä tulkkia ei ollut eikä toimittajien
kielitaito riittänyt. Viinapöydän antimet kyllä maistuivat… Rock-hysteria
repesi illalla Yyterin sannoilla, keikan jälkeen kossupullo kiersi muusikoiden
ja toimittajien ringissä, mutta juhannuspäivän televisiouutisissa nähtiin
aiheesta lähes kymmenen minuutin pätkä.

Monista 1960-luvun suurista uutistapahtumista Kahila vaikenee täysin. Missä
ovat Lähi-idän kuuden päivän sota, Pariisin kevät, Tšekkoslovakian
miehitys, Vanhan valtaus… Ehkä hän ei yksinkertaisesti ollut vuorossa?

Uutistoimituksen arjen kuvaus toimii teoksessa hyvin; Kahila toimikin
asiantuntijana muutamia vuosia sitten nähdyssä televisiotyötä kuvaavassa
draamasarjassa Uutishuone. Hektinen työ vaatii raskaat huvit (= riittävästi
alkoholia, tupakkaa ja kollegoiden seuraa), joten juttua jatketaan
lehdistöklubilla. Kirjoittaja tuntuu muistavan mainiosti kaikki pitkien
kosteiden iltojen istujat; nimiluetteloita riittää näillä sivuilla, kuten
kirjassa muutenkin. (Henkilöhakemistoa sen sijaan ei ole, joten uteliaan on
luettava läpi koko kirja.)

Viihdettä yhtenäiskulttuurin Suomelle

 1970-luvun alussa Kahila pääsee opintomatkalle Lontooseen – BBC on
toiminut useiden eurooppalaisten televisiokanavien esikuvana, ja Yleisradiolla
on perinteisesti ollut sinne hyvät suhteet. Etenkin anglofiili Erkki
Raatikainen ylläpiti niitä innokkaasti – olihan hän itsekin työskennellyt
BBC:ssä, jolla oli aikanaan jopa suomenkielinen osasto.

Näyttää siltä, että Kahilan veto viihteeseen voimistuu juuri tuolloin,
vaikka hän on aiemminkin kiertänyt Suomea esiintyen usein yhdessä toisen
tv-legendan, Teija Sopasen, kanssa. Ihailijapostia tulee pinokaupalla, ja
parhaan tv-esiintyjän palkinnon, Telvis-patsaan, noudosta muodostuu vuotuinen
rutiini. Lopulta Sopanen ja Kahila päättävät – Kahilan mukaan omasta
aloitteestaan – vetäytyä pois Katso-lehden lukijaäänestyksestä, mikä
herättää jonkin verran kalabaliikkia.

Suoranainen maansuru syntyy, kun Heikki Kahila siirtyy televisioviihteeseen.
Katsojat olettavat sen merkitsevän rakastetun ruutukasvon häipymistä
näkymättömiin.

Toisin käy: 1980-luvulla Kahila suunnittelee ja juontaa lukuisia
viihdeohjelmia. Hyvä Suomi, Oi maamme, Viihtymävisio, Iltapala,
Viikonlopputelevisio ja monet muut olivat aikansa lapsia, mutta niiden kautta
kansan tietoisuuteen nousi runsaasti uusia tv-kasvoja, joista osa on jäänytkin
alalle.

Samaan aikaan yhtenäiskulttuuri alkoi repeillä – koko kansa ei
välttämättä istunutkaan kuvaruudun ääressä perjantai-iltaisin ja
lauantaina saunan jälkeen. Eikä se ainakaan halunnut katsoa loputonta
”asiaviihdettä” tai ”viihteellistä asiaohjelmaa”, jossa välillä
soitetaan ja/tai lauletaan, saatetaanpa tanssahtaakin, välillä käydään
nopea ja melko pinnallinen keskustelu jostakin ajankohtaisesta aiheesta (edellä
oleva ”asiaviihteen” määritelmä on minun, ei Kahilan).

MTV sai oman kanavan ja tykitti täysillä sekä koti- että ulkomaista
viihdettä. Yleisradion voimavaroja söi kahden kanavan (TV1 ja TV2) kilpailu,
ja jo 1980-luvun puolessavälissä viihdettä tulvi joka tuutista enemmän kuin
katsojat ehtivät nähdä. Oli Dallas ja Dynastia, oli useita kotimaisia
sarjoja, ja vanhoilla Suomi-filmeilläkin oli vankka, joskin ikääntyvä,
kannattajakuntansa.

Sähköisen median sisäpiirikuvaus

 Jossakin näillä tienoilla eli siis 1980-luvusta kertoessaan muistelijan ote
alkaa ikään kuin lipsua. Hän selostaa kyllä yksityiskohtaisesti erinäisten
viihdeohjelmien tekoprosesseja ja niihin sisältyviä hauskoja anekdootteja
sekä luettelee mukana olleet henkilöt, mutta asioiden analysointi jää hyvin
vähälle. Aiemmin sitä on sentään jossakin määrin esiintynyt, vaikka teos
onkin ennen kaikkea kertomus Heikki Kahilan työstä ja elämästä. Pääosin
työstä – yksityisen minänsä kertoja panee piiloon jo 1960-luvun alussa.
Lukija saa tietää Kahilan vapaa-ajasta ainoastaan sen, että hän on asunut
alkuaikoina alivuokralaisena Töölössä, ottanut uutistenlukijavuosinaan
puheopetusta ja viihdetoimituksessa työskennellessään tanssitunteja.

Paritanssi-innostus poiki pari ohjelmasarjaa, Tanssit Stadissa ja Vadelmakallion
iltamat. Ne olivat YLE:n vastaiskuja MTV:n lähettämälle, Heikki Hietamiehen
juontamalle Lauantaitanssit-ohjelmalle, jota kansa jaksoi katsoa miltei 15
vuoden ajan. Tanssin parissa Kahila tapasi nykyisen vaimonsakin; sitä ennen
hän oli ”antanut ihmissuhteittensa rämettyä” eläessään
”tanssintäyteistä viihdetuottajan elämää”.

No, yksityiselämän selostaminen ei tämän tyyppisessä kirjassa olisi
tarpeenkaan, mutta työelämänäkökulman kapeus jäi harmittamaan. Mikä
mainio tilaisuus kirjoittajalla olisi ollut sitoa oma uransa Yleisradion
loputtomiin organisaatiouudistuksiin sekä yhtiön sisäisiin ja sen ympärillä
käytyihin ulkoisiin poliittisiin kahinoihin! Nyt niihin viitataan vain
ohimennen: siinä missä viihdetoimituksessa hetkittäin hiukan kinasteltiin
maailmankatsomuksellisista kysymyksistä, tv-teatterissa käytiin
kiihkopoliittista ilmiriitaa. Se suorastaan hankaloitti työntekoa, kun osaavia
ihmisiä syrjittiin poliittisista syistä.

Viime vuonna ilmestynyt Päivi Istalan muistelmateos Ristivetoa antoi Ylen viime
vuosikymmenten ilmapiiristä paljon moni-ilmeisemmän, jos kohta myös
raadollisemman kuvan. Mutta ehkä viihdetoimitus eli omassa pienessä
hilirimpsis-kuplassaan eikä juuri vilkuillut, mitä maailmalla tai edes muualla
Pasilanmäellä tapahtui?

Sähköisen median sisäpiirikuvauksena kirja puoltaa paikkaansa. Anekdootteja
tulvii, teeveestä tuttuja nimiä ja muita julkkiksia riittää. Mutta kun
vuosilukuja puuttuu, kronologia heittää hetkittäin ja osaan
viihteentekijöiden nimistä on lipsahtanut oikeinkirjoitusvirheitä, teos on
kaikessa hauskuudessaankin vain yhden ihmisen tarina siitä, miten aivan
tavallisesta pikkukaupungin pojasta tuli koko Suomen tuntema tv-legenda, joka
tunnettiin sekä nimestä, naamasta että äänestä.

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/