[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Miten näin pääsi käymään? Perussuomalaisten kannatuksen alkulähteillä

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Rami Nissilä <rami.nissila at gmail.com> VTM, jatko-opiskelija, Bryssel
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Korhonen, Johanna: Kymmen polkua populismiin. Kuinka vaikenevasta Suomesta tuli
äänekkään populismin pelikenttä. Into Kustannus Oy, 2013. 82 sivua.


Miten näin pääsi käymään? Perussuomalaisten kannatuksen alkulähteillä
---------------------------------------------------------

Johanna Korhonen kirjoittaa vetävästi tärkeän puheenvuoron
populismikeskusteluun. Korhosen mukaan turvattomuuden tunne ajaa kansalaisia
populistien laariin. Poliittisen ilmapiirin avautuminen yhdessä internetin
tarjoamien mahdollisuuksien kanssa on tehnyt kansan syvistä ja vaikenevista
riveistä varsinaisia suupaltteja, nimimerkkien suojasta nyt kuitenkin aluksi.
Pamfletin tyyli viehättää ja kirja etenee nopeasti, vaikka mutkat suoriksi
–mentaliteetti nostaa välillä niskakarvat pystyyn. Lukeminen kannattaa
kuitenkin aina, myös tässä tapauksessa.

 

Miksi tämä kirja?

Korhonen luettelee johdannossaan kysymyksiä ja ajatuksia, jotka saivat hänet
kirjoittamaan tämän kirjan. ”Miten maassa, jossa on hyvin vähän
ulkomaalaisia, alettiin yhtäkkiä käydä raivokasta
”maahanmuuttokriittistä” keskustelua? --- Miten maasta, jonka kansalaiset
on kasvatettu mieluummin kohteliaaseen vaikenemiseen kuin äänekkääseen
mielipiteen ilmaisuun, tuli lyhyessä ajassa, alle kymmenessä vuodessa,
raivoisien nettikeskustelujen kotimaa?” (s. 11) ”Mietin, mikä on toivon ja
pelon suhde suomalaisessa kulttuurissa. Populistit vetoavat enemmän pelkoon
kuin toivoon.” (s. 13)

Populismilla Korhonen tarkoittaa ”…sellaista politiikan teon tapaa, jossa
asiat pelkistetään yksinkertaisiksi vastakkainasetteluksi ja jossa puhuja
vetoaa kuulijan itsekkyyteen mieluummin kuin tämän yhteiskuntavastuuseen.”
(s. 9) Korhonen tekee selväksi, että populismilla hän tarkoittaa nimenomaan
Perussuomalaiset –nimistä poliittista puoluetta. Tekee mieli kysyä, että
vedetäänkö yhtäläisyysmerkki vähän liiankin helposti? Onhan Suomessa
paljon muitakin populistia puolueita, liikkeitä ja ihmisiä. Vai onko kirjan
otsikko vain puutteellinen, pitäisikö siinä jo mainita, että kirja
käsittelee nimenomaan perussuomalaisia? 

Kekkoslovakiasta vihan punttisaleihin

Korhosen pamfletin yhtenä pääsaavutuksena voidaan pitää hyvin formuloitua
lukua Suomen poliittisen ilmapiirin muuttumisesta. Kyseinen luku kävisi
esimerkiksi myös tiiviistä ja ymmärrettävästä populaarihistorian
esityksestä, niin monta tärkeää viestiä hän saa kiteytettyä napakkaan
esitykseensä.

Korhosen ajattelu mielipiteiden ilmaisun osalta etenee karkeasti ilmaistuna
näin: suomettuneessa Suomessa ääneen ajatteluun ei kannustettu –
Neuvostoliiton murtumisen myötä ilmapiiri avautui – internet anonyymeine
keskustelupalstoineen on mahdollistanut puskista huutelun ja suoranaisen
rasismin.

Populismin suosion eli Korhosen ajattelussa Perussuomalaisten menestyksen takana
on taas seuraava ajatuskulku: 1990-luvun lama jätti pysyvät arvet ja synnytti
epävarmuuden ja turvattomuuden tunnetta – liittyminen valuuttaunioniin ilman
kansanäänestystä toi ja tuo edelleen kannattajia populistien pariin – Timo
Soinin katteeton ja perusteeton heittolaukauspolitiikka uppoaa sekä
leväperäisessä mediassa että suuren yleisön parissa, perinteinen poliitikko
näyttäytyy Korhoselle keinottomana mm. Soinin raamatullisten sitaattien
ristitulessa.

Korhosen kuvaama ”meininki” ei tietenkään ole minkäänlaisen kehityksen
lopullinen päätepysäkki. Järkevästi hoidettuna avoimemman
keskustelukulttuurin syntyminen tarjoaa pikemminkin mahdollisuuksia. Vuosia
sitten minulla oli mahdollisuus keskustella muutaman päätoimittajan kanssa
yleisönosastokirjoituksista. Jotkut vannoivat nimimerkkien tarjoamaan suojaan,
erityisesti pienemmillä paikkakunnilla. Toiset olivat sitä mieltä, että
omalla nimellään kirjoittaminenkaan ei ollut lannistanut asiallisia
yleisönosastokirjoituksia naputtelevaa kansaa. Maan suurin sanomalehti
julkaisee kirjoituksia vain poikkeuksellisista syistä nimimerkillä, muut
saavat vuodattaa omalla nimellään.

Vaihtoehdottomuuden politiikka ja miten tästä eteenpäin

TINA eli There Is No Alternative –tapa tehdä politiikkaa on nykysuomalaisille
tuttua vähintään Esko Ahon hallituksen ajoista lähtien. Poliittisen eliitin
vaihtoehdottomuus onkin Korhosen tärkeitä havaintoja. Moni puolue voisikin
ottaa tästä Korhosen opista vaarin. Vaihtoehtoja on aina. Vaihtoehtojen
argumentoinnille pitäisi aina olla aikaa. Eivätkä kaikki ole, kaikista ei
millään ilveellä tule, eikä kaikkien pidäkään ollakaan kilpailukykyisen
tietoyhteiskunnan huippuosaajia. Perussuomalainen – tässä tapauksessa sanan
laajassa merkityksessä – kokee ehkä syystäkin ahdistavana ajatuksen
elinikäisestä huippusuorittamisesta koulunpenkillä ja työpaikalla.  

Korhonen ei tyydy kritisoimaan ja päivittelemään populismin suosiota
nyky-Suomessa. Hän esittää kirjan lopussa selkeitä vaihtoehtoja ja
”toimintaohjelmaa” populismin vastaisen taistelun sotureille.  

Selkeä ja yleistajuinen

Pitkän linjan journalistina Korhonen kirjoittaa ihailtavan selkeästi. Kirja on
yleistajuinen ja sanoma aukeaa varmasti laajalle yleisölle. Korhonen ei ole
sortunut semanttiseen kikkailuun vaan kirjoittaa reilulla suomen kielellä.

Kappaleiden keskinäinen laatu vaihtelee turhan paljon. Toisia kappaleita
lukiessa nyökyttelee hyväksyvästi päätään, toisten kohdalla niska nykii
pikemminkin horisontaalisesti. Luku 7 kuuluu ilman muuta kirjan heikoimpiin:
Korhonen luistelee todella heikoilla jäillä yrittäessään kuvata suomalaisen
miehen tilaa ja psyykettä.

Välillä tekee mieli kysyä mihin Korhosen väitteet perustuvat.
Pamfletinomaisuus näkyykin lähdeviitteettömissä määritelmissä ja kevyeksi
jääneissä väittämissä. Voidaanko kaikki Korhosen yleistykset perustella
vai pitäisikö myös pamfletilta vaatia analyyttisempaa otetta? Toisaalta
pamfletin tiivis muoto on varmaan auttanut tiivistämään tekstiä:
ajattelemisen arvoiset asiat lienevät tulleet mainituksi lyhyemmälläkin
formaatilla. 

Korhosen suureksi ansioksi voidaan laskea hänen tuomionsa toimittajakunnan -
oman ammattikuntansa - hampaattomuudesta populismin vastaisessa taistelussa.
Ensinnäkin populismin synty huomattiin aivan liian myöhään. Toiseksi
päätelmien tekeminen on jäänyt korkeasti koulutettujen toimittajien muiden
töiden jalkoihin. Messiaaninen Soini tarjoaa helposti myytävää poliittista
viihdettä eikä taustoja viitsitä tarkistaa, analyysin tekemisestä
puhumattakaan. Halvalla menee. Korhosen kritiikki osuu oikeaan.

Korhosen äärimmäisen ajankohtaisesta ilmiöstä kirjoittama pamfletti on
puutteineenkin merkittävä puheenvuoro ja keskustelunavaus jälleen kerran
vaaleihin valmistutuvassa Suomessa. Toivottavasti teos saa paljon lukijoita ja
kirvoittaa asiallista julkista keskustelua tästä tärkeästä aiheesta.

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/