[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Venäjän keisari suomalaisin silmin

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Seija A. Niemi <seasni at utu.fi> FL, tietokirjailija, Suomen historia, Turun
yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Ekman, Torsten: Aleksanteri I. Keisari ja isänmaa (Aleksander I. Kejsare och
fosterland). Kääntänyt Martti Ahti. Schildts & Söderströms, 2013. 314
sivua.


Venäjän keisari suomalaisin silmin
---------------------------------------------------------

Torsten Ekmanin uuden kirjan keskiössä on Aleksanteri I:n monisärmäinen
elämä. Venäjän tsaari, Suomen suuriruhtinas Aleksanteri I (1777–1825)
halusi olla valistunut ja vapaamielinen monarkki, alamaistensa isä. Hän halusi
uudistaa Venäjää ja nostaa sen jälkeenjääneisyydestä. Uudistuksiin
tarvittavaa energiaa ei kuitenkaan lopulta löytynyt ja keisari kuoli
ikävystyneenä ja masentuneena. Teoksessa on tilaa myös monille Aleksanterin
läheisyydessä eläneille ihmisille, kuten Gustaf Mauritz Armfeltille ja Robert
Henrik Rehbinderille, jotka vaikuttivat moniin Suomea koskeviin asioihin vuoden
1808 jälkeen. Varsinkin viime mainittu on Ekmanin mukaan jäänyt aikaisemmassa
tutkimuksessa lähes huomiotta.

 

Torsten Ekman on jälleen kirjoittanut mielenkiintoisen tietoteoksen. Hänen
edellinen, vuonna 2006 julkaistu teoksensa, Suomen kaarti 1812–1905, sai
Valtion tiedonjulkistamispalkinnon ja Svenska litteratursällskapetin H. L.
Falckenin rahaston palkinnon. Ekman on koulutukseltaan valtiotieteiden maisteri
ja on pääasiassa työskennellyt toimittajana, muun muassa
Hufvudstadsbladetissa 1971–1995.

Isoäidin poika, joka väsyi hallitsemiseen

Aleksander Pavlovitš syntyi 23. joulukuuta 1777 Katariina II:n ainoan pojan,
Paavalin, esikoisena. Isoäiti otti pojan välittömästi syntymän jälkeen
omakseen. Samoin hän teki pari vuotta nuoremman veljen, Konstantinin, kohdalla.
Hän myös huolehti poikien kasvatuksesta. Ekman seuraa kirjassaan
kronologisesti Aleksanterin elämää. Kirjan alussa hän tosin antaa
suomalaissyntyiselle Gustaf Mauritz Armfeltille sen verran runsaasti tilaa,
että lukijan on hieman vaikea hahmottaa kenen elämäkerrasta on kyse. Mutta
pian kirja lähtee kulkemaan johdonmukaisesti läpi keisarin monipolvisen
elämän. 

Ekman huomauttaa useammassakin kohdassa, miten Katariina II oli ilmeisesti jo
varhaisessa vaiheessa päättänyt sivuuttaa vallanperimyksessä oman poikansa
ja valita Aleksanterin seuraajakseen. Keisarinna ei kuitenkaan ryhtynyt ajoissa
tarvittaviin toimenpiteisiin ja niin Paavali seurasi äitiään Venäjän
valtaistuimelle tämän kuoltua 1796. Neljän vuoden kuluttua, vuonna 1801,
Paavali murhattiin ja Venäjän keisariksi nousi nuori, 23-vuotias, liberaali
idealisti Aleksanteri I. Vuonna 1809 hänestä tuli Suomen jalomielinen ja
lempeä hallitsija. Maan oloihin hän oli tutustunut jo kesällä 1802
tehdessään matkan Vanhan Suomen alueelle. Toisen kerran hän vieraili Suomessa
vuonna 1819.

Keisari ja isänmaa

Suomen valloitus vuonna 1808 ei herättänyt suurta innostusta Pietarissa. Eikä
Venäjän keisarin tärkeimpiin asioihin sen vuoden syksyllä kuulunut Suomen
kansan huoli omasta tulevaisuudestaan. Pietariin kutsuttu Suomen lähetystö sai
odottaa pääsyä Aleksanterin puheille useita viikkoja. Köyhä ja karu Suomi
oli laiha lohdutuspalkinto, kun Aleksanterin päätavoitteita olivat Turkin
ajaminen pois Euroopasta ja Konstantinopolin alistaminen Venäjän valtikan
alaisuuteen. Suomen valloituksella Aleksanteri halusi kuitenkin antaa kuvan,
että hän oli vienyt päätökseen Pietari Suuren hankkeen ja siirtänyt
imperiumin rajat Itämerelle. Neuvottelut Napoleonin kanssa Euroopan kohtalosta
olivat kesken. Keisarit kiistelivät muun muassa Puolasta. Aleksanteri halusi
liittää Puolan venäläiset osat Venäjään, kun Napoleon halusi alistaa koko
Puolan Ranskan alaisuuteen.

Kun Suomen lähetyskunta vihdoin pääsi keisarin puheille marraskuun
viimeisenä päivänä, oli vastaanotto hyväntahtoinen ja suopea. Ruotsin
armeija oli muutamaa päivää aikaisemmin poistunut Suomesta Kemijoen
länsipuolelle niin sanotun Olkijoen sopimuksen mukaisesti. Aleksanteri I lupasi
suojella maan uskontoa, lakeja ja vapautta. Aivan erityisesti hän painotti,
ettei Suomen talonpoikien milloinkaan tarvitsisi muuttua maaorjiksi.
Valtuuskunta viipyi Pietarissa jonkin aikaa jatkaen neuvotteluja keisarin
kanssa. Tärkeimpiä tuloksia oli päätös kutsua koolle Porvoon maapäivät
keväällä 1809. Aleksanteri myös päätti, että tulevaisuudessa hän
henkilökohtaisesti tulisi päättämään kaikista Suomea koskevista asioista.
Asiat valmistelisi ja esittelisi keisarin lähin neuvonantaja, Mihail Speranski.
Tämän rinnalle Aleksanteri nimitti suomalaisen Robert Henrik Rehbinderin, joka
tunsi hyvin Suomen olosuhteet.

Sekasortoa ja järjestystä Euroopassa

Ennen Suomen sotaa, sen aikana ja jälkeen Euroopassa sodittiin tuhoisasti.
Ranskan keisari Napoleonin armeijat vyöryivät jopa Moskovaan saakka. Sotaonni
kuitenkin kääntyi ja katkera tappio suisti voitokkaan hallitsijan jalustaltaan
ja hän kuoli vankeudessa St Helenan saarella.

Aleksanteri osallistui henkilökohtaisesti joihinkin taisteluihin, mutta
hänellä ei ollut suuren sotapäällikön taitoja. Hän oli kuitenkin
ensimmäinen Venäjän hallitsija Pietari Suuren jälkeen, joka
henkilökohtaisesti johti venäläisiä joukkoja taistelussa. Aleksanteri johti
Venäjän armeijaa Austerlitzissa joulukuussa 1805, jossa taistelu päättyi
täydelliseen katastrofiin Venäjän ja Itävallan joukkojen osalta. Aleksanteri
pakeni taistelukentältä ja lisäsi Venäjän ulkoministeri Czartoryskin
mielestä epäjärjestystä ja pakokauhua kentällä. Keisari harhaili kolme
päivää taistelun jälkeen ollen koko ajan vaarassa jäädä ranskalaisten
etujoukkojen vangiksi. Ekman mainitsee, että Austerlitzin katastrofi jätti
jälkensä Aleksanterin henkiseen olemukseen. Hän muuttui sekä henkilönä
että toimijana. Luonteenomaisen ystävällisyyden tilalle tuli lisääntyvä
epäluulo, joka ei suvainnut arvostelua.

Nuoruusvuosistaan lähtien Aleksanteri matkusteli mielellään ympäri
valtakuntaansa päästäkseen pois Pietarin hovielämästä. Hän viihtyi hyvin
ulkomailla Euroopan hoveissa, joissa hän sai esiintyä rakastettavana,
ihailtuna ja arvostettuna hallitsijana. Häneltä puuttui mielenrauhaa; hän ei
pysynyt Pietarissa eikä keskittynyt asioiden hoitoon. Hän matkusti sellaisella
kiireellä ristiin rastiin imperiumin eri osissa, ettei hän ehtinyt perehtyä
paikallisiin oloihin. Välttämättömät uudistukset jäivät toteuttamatta.
Hän jätti varsinaisten ongelmien hoitamisen Aleksei Araktšejeville, jota on
luonnehdittu vallanhimoiseksi, julmaksi ja alaisiaan kohtaan harvinaisen
brutaaliksi.

Aleksanteri kuoli äkillisesti marraskuussa 1825 ollessaan matkalla
Taganrogissa, syrjäisessä pienessä kaupungissa Asovanmeren rannalla Krimin
itäpuolella. Hän oli matkustanut sinne vaimonsa, keisarinna Elisabet
Aleksejevnan huonon terveydentilan vuoksi. Tämän oli parempi viettää talvi
lauhkeassa ilmastossa kuin pääkaupungin kylmässä talvessa. Aleksanterin
kuolemaan liittyy monenlaisia legendoja, jotka ovat antaneet ymmärtää, että
hän olisi jatkanut elämäänsä maailmasta eristäytyneenä erakkona. Hänen
hautansa sijaitsee Pietarin-Paavalin linnoituksen kryptassa.

Runsas ja hyvä taustatyö

Kirjassa esiintyy useita Suomeen ja Aleksanterin elämään liittyneitä
henkilöitä. Ekman esittelee ja taustoittaa kiitettävästi monia henkilöitä.
Esimerkiksi Gustaf Mauritz Armfelt saa paljon tekstitilaa. Armfelt syntyi
Suomessa, oli Ruotsin kuninkaan Kustaa III:n suosikki, Venäjän keisarin
neuvonantaja ja Suomen asiain komitean puheenjohtaja. Hän ajoi omapäisesti
Suomen asioita ja suomalaiskansallista etua, autonomiaa ja kansakuntaa. Hänen
toimintatavoistaan tuli perusta ja suomalainen perinne valtiollisessa
kanssakäymisessä Venäjän kanssa.

Robert Henrik Rehbinder jatkoi Armfeltin viitoittamalla tiellä. Hän oli Suomen
Pietarin lähetyskunnan jäsen 1808, ja hänestä tuli Armfeltin lähin mies
Pietarissa. Lopun elämäänsä hän oli tsaarin neuvonantaja Suomea koskevissa
asioissa. Myös Rehbinderille autonomia, kansakunta ja isänmaallisuus olivat
tärkeitä asioita.

Aleksanteri I. Keisari ja isänmaa sopii hyvin kaikille Venäjän ja Suomen
historiasta kiinnostuneille.  Aleksanteri I:stä on kirjoitettu runsaasti
tekstejä, joista vain vähän on käännetty suomeksi tai ruotsiksi.  Ekmanin
kirja avaa uuden, inhimillisemmän näkökulman paljon kuvattuun Suomen
historian ajanjaksoon, autonomian alkuun Venäjän keisarikunnassa.

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/