[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Historian kehkeytyminen omaksi itsekseen

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Reima Välimäki <reima.valimaki at utu.fi> FM, tohtorikoulutettava,
Kulttuurihistoria, Turun yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Heikkinen, Antero: Historiallisen ajattelun historia. Eurooppalainen perinne
antiikista nykypäivään. SKS, 2013. 310 sivua.


Historian kehkeytyminen omaksi itsekseen
---------------------------------------------------------

Antero Heikkisen teos on virkistävä ja tasapainoinen yleisesitys
eurooppalaisesta historiankirjoituksesta, historianfilosofiasta ja
historiakulttuurista. Lähdeviitteiden puute vaikeuttaa sen opetuskäyttöä.

 

Yliopistossa historian opinnot aloittava oppii väistämättä tuntemaan
vähintään nimeltä Herodotoksen,  Edward Gibbonin, Leopold von Ranken ja
Lucien Febvren sekä törmää käsitteisiin kuten historismi, annalistit ja
mikrohistoria. Historiallisen ajattelun ja historiatieteen historia kuuluu alan
opintoihin, mutta aiheesta on puuttunut suomenkielinen, oppikirjaksi soveltuva
yleisesitys; Päiviö Tommilan Suomen historiankirjoitus. Tutkimuksen historia
(WSOY 1989) keskittyy nimensä mukaisesti Suomeen ja tutkimuksen historiaan,
sekä on yli kahden vuosikymmenen jälkeen auttamatta vanhentunut. Tähän
saumaan on SKS:n Kirjokansi-sarjan ensimmäisenä osana ilmestynyt entisen
Joensuun yliopiston Suomen historian emeritusprofessori Antero Heikkisen
Historiallisen ajattelun historia. Eurooppalainen perinne antiikista
nykypäivään.

Eurooppalainen perinne tarkoittaa Länsi-Eurooppaa

Otsikko lupaa paljon, ja ylipäätään eurooppalaisen historiallisen ajattelun
kattaminen vajaassa kolmessa sadassa sivussa kuulostaa mahdottomalta
tehtävältä. Aiheen laajuuteen nähden Heikkisen teos on onnistunut ja
tasapainoinen kokonaisuus, joka paikoin jopa ylitti odotukseni. Esimerkiksi
antiikin ja keskiajan perinne on esitetty laajemmin kuin pakollisilla
viittauksilla Herodotokseen ”historian isänä” ja kronikkaan keskiajan
munkkien harjoittamana epäluotettavana historiankirjoituksena. Vanhempien
aikojen kattava käsittely, noin kolmannes kirjan laajuudesta, johtuu
epäilemättä siitä, että näiden lukujen pohjana kirjoittaja on käyttänyt
vuonna 2009 ilmestynyttä teostaan Vallan tulkit. Historiallinen ajattelu
Euroopassa Antiikin päivinä ja varhaiskeskiajalla (n. 500 eKr. – 1000
jKr.) Uuden ajan alun osuus 1500-luvulta 1700-luvun loppuun kattaa vajaat 60
sivua ja lähes puolet teoksesta on perustellusti omistettu Ranskan
vallankumouksesta nykypäivään ulottuvalle pääluvulle.

Eurooppalainen perinne tarkoittaa tässä(kin) varsin tiukasti Länsi-Eurooppaa,
etupäässä Englantia, Ranskaa, Saksaa ja Italiaa. Itä-Eurooppa ja Venäjä
ovat huomattavasti vähemmän esillä. Bysantti vielä kulkee mukana, mutta
esimerkiksi venäläiseen traditioon viitataan lähinnä Tolstoin (s.221–222)
ja Neuvostoliiton historiankirjoituksen (s. 249–251) kohdalla. Kaikkea ei
tietenkään voi sisällyttää mukaan, mutta esimerkiksi Baltian ja itäisen
Keski-Euroopan maissa esiintynyt jännite ”saksalaisiksi” ja
”kansallisiksi” koettujen historian jaksojen välillä olisi ollut
kiinnostavaa myös yleiseurooppalaisella käsittelyn tasolla.

Pohdintaa myös historiallisesta ajattelusta ja historiakulttuurista

Toisaalta teos lunastaa lupauksensa ja on historiallisen ajattelun, ei vain
historiankirjoituksen ja tutkimuksen historiaa. Jokaisen aikakauden kohdalla
tekijä pohtii myös historiakulttuuria, eli miten tieto menneisyydestä on
ollut saatavilla ja läsnä myös heille, jotka eivät aikakauden filosofiaa,
kirjallisuutta tai historiankirjoitusta ole lukeneet. Esimerkkeinä mainittakoon
tässä antiikin teatteri ja triumfit (s. 48-51) ja historiallinen romaani niin
uuden ajan alussa (s. 155–160) kuin aivan viime vuosina (s. 280–282). Samoin
Heikkinen nostaa historioitsijoina tai historiallisina ajattelijoina esiin
henkilöitä, jotka olemme tottuneet näkemään muiden tieteiden edustajina.
Etupäässä luonnontieteen empiiristen metodien kehittäjänä tieteen
kaanoniin jäänyt Francis Bacon (1551-1626) oli omana aikanaan tunnettu myös
teoksestaan The History of the Reign of King Henry the Seventh. (s. 109-111;
123). Jotkut Heikkisen käsittelemät esimerkit ovat virkistäviä poikkeuksia.
Lähdekritiikille tärkeät bollandistit ja diplomatiikan perustaja Jean
Mabillon (1632-1707) on käsitelty varsin tiiviisti (s. 117), sen sijaan esiin
nostetaan jo omana aikana hieman vastavirtaan uinut Ludvig XIV:n pojan
kotiopettaja ja kruununprinssille opettavaisen maailmanhistorian laatinut
Jacques Bènigne Bossuet (1627-1704) (s. 117-121).

Kyse voi olla henkilökohtaisesta mieltymyksestä, mutta mielestäni Heikkisen
teos on kiinnostavin uuden ajan alkua käsittelevissä luvuissa. Sen sijaan
1900- ja 2000-lukujen kohdalla käsittelyn jäntevyys hajoaa, ja tuntuu että
tulkintojen kirjo käydään juosten läpi. Toki 1960-luvun jälkeisen
keskustelun tiivis käsittely on lähes ylivoimainen haaste kenelle tahansa.
Tekijä ehkä reflektoi tätä viittaamalla F.R. Ankersmitin (1945-) arvioon
siitä, että elossa on nyt enemmän historioitsijoita kuin yhteensä
Herodotoksesta 1960-luvulle (s. 272). Pohdin myös sitä, olisiko teoksen
aikarajaus kannattanut ulottaa vain 1950–60 –luvuille, mutta mahdollinen
käyttö historian metodiopintojen kurssikirjana puoltaa uudempien
tutkimussuuntien käsittelyä, vaikka sitten pintapuolisesti.

Historiallisen ajattelun historian suurin ongelma on keskustelu tutkimuksen
kanssa. Heikkinen kyllä nostaa esiin tutkimusta niin paljon kuin se
ylipäätään yleiskatsauksessa on mahdollista, mutta jostain syystä teoksessa
ei ole ainuttakaan lähdeviitettä. Vähintään suorat lainaukset sekä
alkuperäislähteisiin että niitä kommentoivaan tutkimukseen olisi pitänyt
nootittaa. Kaikki käytetyt teokset on kyllä arvioni mukaan mainittu kirjan
lopussa olevassa yleisessä tai päälukukohtaisessa kirjallisuusluettelossa,
mutta tarkempien viittausten puute laskee teoksen arvoa niin tenttikirjana kuin
opetuksen apuvälineenä. Koska teos on tarkoitettu suomalaiselle
lukijakunnalle, olisi myös ollut paikallaan viitata viimeaikaiseen
suomenkieliseen tutkimukseen, silloin kun sitä on saatavilla. Esimerkiksi
keskeisestä J.G. Herderin ajattelusta (s. 151—155) olisi ollut tarjolla
suhteellisen tuore kokoomateos Herder, Suomi, Eurooppa(toim. Ollitervo &
Immonen, SKS 2006).

Kirjaa vaivaa myös viimeistelemättömyys, joka näkyy valitettavan runsaissa
kirjoitusvirheissä. Osa on selviä lyöntivirheitä, kuten Natalie Zenon Davies
(s. 262, oik. Natalie Zemon Davis) tai Digogenes Laertios (s. 38, oik.
Diogenes). Harmillisia ovat myös kääntämättä jääneet nimet, kuten
”Tridentin kirkolliskokous” (s. 114) , sillä kokouspaikkana toiminut
pohjoisitalialainen kaupunki tunnetaan suomeksi nimellä Trento. Myös Oder-joki
on kokenut kielellisen sukupuolenvaihdoksen, sillä sen rannalla sijaitseva
Frankfurt esiintyy kahdesti muodossa Frankfurt am Oder (s. 173 ja 174, oik.
Frankfurt an der Oder). Ehkä oireellista ajallemme on, että virheitä esiintyy
erisnimissä, joita tekstinkäsittelyn oikoluku ei osaa korjata.

Toinen kielellinen ongelma on ainakin minua häirinnyt puhekielisyys.
Esimerkiksi toisen pääluvun aloituskappale (s. 52): ”Varhaiset kristityt
korostivat, että kysymys oli uudesta uskonnosta, ja näinhän asia onkin.”
Kuudennen maailmanajan määrittelemätön pituus oli kirjoittajan mukaan
”varmasti ihan aito Augustinuksen vakaumus.” (s. 60). Puhekielisyys on
todennäköisesti perua Heikkisen pitämiltä luennoilta, joihin teos pohjautuu.
(ks. esipuhe s. 10). Luentomaisuus ei ole yksinomaan huono asia, sillä sen
ansiosta monet teemat on käsitelty niin, että kirjoittajan ajatusta pystyy
helposti seuraamaan vähäisilläkin pohjatiedoilla. Yhtä kaikki teos olisi
hyötynyt vielä yhdestä oikolukukerrasta ja tarkemmasta toimitustyöstä.

Jäin myös pohtimaan kirjan kohdeyleisöä. Kuten yllä totesin, Historiallisen
ajattelun historia ei edellytä merkittäviä pohjatietoja eli sopii sen
puolesta aiheesta kiinnostuneelle yleislukijalle. Tosin ehkä pitää
myöntää, että oppialahistoria myös Heikkisen käsittelemässä laajassa
merkityksessä kiinnostaa etupäässä alan tutkijoita ja opiskelijoita. Kirja
sopii täydentäväksi tai korvaavaksi tekstiksi historian perusopintoihin tai
esimerkiksi Avoimen yliopiston opetukseen, tosin jo mainittu lähdeviitteiden
puute vähentää teoksen arvoa opetuskäytössä. Historian tutkijalle ja
opettajalle kirja ei välttämättä tarjoa uusia tulkintoja, mutta toimii
kyllä kertauskurssina ja käsikirjana vaikkapa siihen, mikä oli Matthias
Flacius Illyricuksen ja hänen työryhmänsä panos historiatieteen
kehitykselle.

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/