[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Suomen ruotsalaisuuden alku on nyt kirjoissa ja kansissa

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Klaus Lindgren <Klaus.Lindgren at helsinki.fi> tutkija, Helsingin yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Tarkiainen, Kari: Ruotsin Itämaa. Esihistoriasta Kustaa Vaasaan. Suomen
ruotsalainen historia 1. (Finlands Österland. Från forntiden till Gustav
Vasa.). Kääntänyt tekijän suomentama. Svenska litteratursällskapet i
Finland, 2010. 331 sivua.


Suomen ruotsalaisuuden alku on nyt kirjoissa ja kansissa
---------------------------------------------------------

Suomen ruotsalaisuus on asia, joka on perinteisesti aiheuttanut suurta
närästystä, nykyään tosin vain suppeissa kansalaispiireissä. Närästys on
johtunut siitä, että Pohjanlahden kummallakin puolella kansallinen
historiankirjoitus on tarkastellut menneisyyttä anakronismien uhallakin vain
nykyisten kansallisvaltioiden ja niissä voitolle päässeiden aatesuuntien
näkökulmasta. Vaikka historiantutkijat ovat tiedostaneet nämä ongelmat jo
vuosikymmenien ajan, korjausta asiaan on odotettu 2000-luvulle asti. Kari
Tarkiaisen kuvaus Suomen varhaisesta historiasta vetää hienosti yhteen viime
vuosikymmeninä tehdyn tutkimuksen tuloksia.

 

Suomen historiankirjoituksessa on jo kauan ollut melkoisen iso aukko. Ei se toki
ainoa aukko ole, mutta sitäkin yllättävämpi: suomenruotsalaisuuden, Suomen
ruotsalaisuuden, Suomen ruotsalaisuusliikkeen ja kaiken muun sellaisen historiaa
ei ole ollut. Tai on sentään jotain, itsekin jo 1880-luvulla
ruotsalaisuusliikkeessä hääränneen Axel Lillen Den svenska nationalitetens i
Finland samlingsrörelse vuodelta 1921 ja kaksiosainen artikkelikokoelma Svenskt
i Finland 1980-luvulta. Suomen kielellä tilanne on ollut vielä huonompi,
tarjolla on ollut ainoastaan L. A. Puntilan Ruotsalaisuus Suomessa vuodelta 1944
eikä sekään vastaa otsikkoaan. Tämä kuulostaa mahdottomalta, mutta niin se
vain on ollut; ajanmukaisin opus on ollut artikkelikokoelma ja sellaisena
auttamatta hajanainen, kun taas vanhemmista teoksista toinen on svekomaanin,
toinen aitosuomalaisen kirjoittama. Toisin sanoen kelvollisia yleisesityksiä ei
ole ollut, ja tutkimustakin on hämmentävän vähän.

No nyt ovat sentään asiat paremmin. Muutama vuosi sitten alkoi ilmestyä
kokonainen kirjasarja teemalla Suomen ruotsalainen historia, ja siinä
käydään läpi se Suomen ruotsalainen puoli ihan alusta alkaen. Kari
Tarkiainen on kirjoittanut sarjan ensimmäisen osan, jossa käydään läpi
Suomen historia ja sen ruotsalaisuudet keskiajan loppuun. Melkoisen suurtyön
Tarkiainen onkin tehnyt. Aihepiiri ei nimittäin ole helppo. Ensinnäkin hänen
käsittelemänsä ajanjakso koostuu kahdesta, tutkimuksen kannalta hyvin
erilaisesta ajanjaksosta, ja toisekseen molempiin liittyy jostain syystä
vieläkin melkoisia kansallisia ja poliittisia intohimoja.

Nuo kaksi erilaista ajanjaksoa voisi nimetä traditionaaliseen tapaan
esihistorialliseksi ja historialliseksi ajaksi. Esihistoriallisen ajan tutkimus
on aivan erityisen hankalaa, sillä tietoa on vähän, tulkinnanmahdollisuuksia
paljon ja kaikkien kolmen näitä asioita tutkivan tieteenalan tulosten on
sovittava yhteen. Kielitietieteellä on omat metodinsa ja etunsa, arkeologialla
omansa ja geenitutkimus kehittyy kovaa vauhtia – eikä sekään ihan mihin
tahansa pysty.

Suomen asutuksen varhaisvaiheet

Suomen asutuksen varhaisvaiheet ovat asia, jota on tutkittu paljon. Aikoinaan
oletettiin suomalaisten saapuneen tänne joskus ajanlaskumme alun aikoihin,
mutta 1900-luvun jälkipuoliskolla alaa valtasi niin sanottu jatkuvuusteoria,
jonka mukaan täällä on väkeä asunut aina, ilman suuria väestönmuutoksia,
sen sijaan pieniä yhteisöjä on saattanut hyvinkin saapua paikalle aina
silloin tällöin. Viime vuosisadan lopulla vakiintuikin teoria, jonka mukaan
kivikaudella tänne olisi ensin saapunut suomalais-ugrilaista kieltä puhuvaa
väestöä, jonka kulttuurille oli ominaista niin sanottu kampakeramiikka.
Sitten myöhemmin Suomenlahden rannoille olisi levinnyt indoeurooppalaista
kieltä puhunut vasarakirveskulttuuri, joka olisi täällä idässä vähitellen
menettänyt kielensä, mutta jättänyt siitä hyvin selvät jäljet lounaisen
Suomen puheenparteen, ja näin olisivat sitten itämerensuomalaiset kielet
syntyneet.

Jatkuvuusteoriasta on esitetty vielä voimakkaampiakin versioita. Joidenkin
tutkijoiden mukaan se uralilaisten kielten alkuperäinen puhuma-alue olisikin
ollut jossain täällä päin, ja Kalevi Wiik on taas esittänyt, että se
kantakieli olisi ollut jonkinlainen pohjoisen Euroopan yleiskieli. Nämä
hurjimmat teoriat on sittemmin todettu perusteettomiksi, mutta jatkuvuusteorian
miedompi versio on kai edelleen se etabloitunein teoria. Siinä on kuitenin
muutama vakava ongelma. Suurin lienee se, että arkeologien näkemykset
kampakeramiikasta ja lingvistien päätelmät uralilaisten kielten
leviämisestä eivät ajallisesti sovi ollenkaan yhteen. Sitä paitsi teoria
ontuu itäisempien itämerensuomalaisten kielten, karjalan ja vepsän kohdalla.

Näihin ongelmiin ovat tarjonneet tällä vuosituhannella, siis aika hiljattain,
vastauksiaan Jaakko Häkkinen, Petri Kallio, Ante ja Aslak Aikio ja muutama muu.
Heidän julkaisuistaan hahmottuu teoria, jossa asutusta täällä kyllä on
ollut jääkauden jälkeen kaiken aikaa, mutta se väki ei ole puhunut
indoeurooppalaista eikä uralilaista (suomalais-ugrilaista) kieltä, vaan jotain
jo ajat sitten kadonnutta kieltä. Uralilaiset kielet olisivat levinneet
pikkuhiljaa eri suuntiin ja joskus ennen ajanlaskumme alkua niiden puhujia olisi
päätynyt Suomenlahden rannoille. Itämerensuomalaisten ja saamelaisten kielten
eriytyminen toisistaan olisi tapahtunut joskus ajanlaskumme alun kieppeillä,
kun saamelaiset olisivat levittäytyneet pohjoiseen ja itämerensuomalaiset
Suomenlahden etelärantaa pitkin länteen ja lopulta Virosta Varsinais-Suomeen
ja Hämeeseen. Karjalaiset ja savolaiset olisivat sitten levittäytyneet
saamelaisten jälkeen kaakosta päin Suomeen. Luonnollisesti jokainen näistä
ihmisryhmistä on jättänyt oman jälkensä nykyiseen geeniperimäämme,
riippumatta siitä, mitä kieltä he ovat puhuneet tai minkälaisia pyttyjä
jälkeensä jättäneet.

Kari Tarkiainen ei ole oikein ehtinyt ottaa uusimpia teorioita kokonaisuudessaan
käyttöön, onhan kirja ilmestynyt ruotsiksi jo hyvän aikaa sitten. Tämä on
varsin ymmärrettävää siksikin, että 2000-luvun alussa juuri nuo hurjimmat
jatkuvuusteoriat saivat osakseen hyvin paljon julkisuutta, samaan aikaan kun
uudemmat, niille hyvin vastakkaiset teoriat olivat vasta hahmottumassa. Kirja on
ilmestynyt alkuaan ruotsiksi vuonna 2008 ja suomeksi 2010. Tarkiaisen esitys
noudatteleekin pääosin jatkuvuusteoriaa uralilaista kieltä puhuvine
kampakeraamikkoineen, mutta toisaalta itämerensuomalaiset kielet ilmaantuvat
kartalle suunnilleen uusimpien teorioiden mukaisesti. Itämerensuomalaisten
murteiden puhujia tuli Virosta Lounais-Suomeen ja sieltä Hämeeseen, sekä
toisaalta kaakosta Karjalaan ja sieltä Savoon. Saamelaiset asuttivat myös
eteläisintä Suomea, aivan kuten vaikkapa espoolaisen paikannimen Noux/Nuuksio
saamelainen etymologia ('joutsen', pohjoissaameksi 'njukča') antaakin
ymmärtää.

Germaanit Lounais-Suomessa

Myöhemmän esihistorian kanssa ollaan jo vakaammalla pohjalla. Tarkiainen tuo
hyvin esille, että Lounaisessa Suomessa asui germaaneja jossakin aika
myöhäisen esihistorian vaiheessa, ja se näkyy hyvin Kanta-Hämeen, Satakunnan
ja muiden lounaisten maakuntien paikannimistössä – ei, paikannimi
'Harjavalta' ei viittaa sänkitukkaisten siivousintoilijoiden heimoyhteisöön,
vaan muinaiseen germaaninimeen 'Hariawald'. Tarkiainen korostaa myös sitä,
että nuo muinaiset germaanit eivät olleet ruotsalaisia, eivätkä
skandinaavikielet tuolloin ammoin olleet vielä eriytyneetkään muista
germaanikielistä. Nuo muinaiset germaanit omaksuivat sitten myöhemmin
itämerensuomalaisen kielen, mutta jättivät omat jälkensä lounaisen suomen
murteisiin, siis suomalaisten ja hämäläisten puheeseen.

Kun sitten päästään siihen, milloin ne ruotsalaiset tänne tulivat,
päästäänkin jo siihen, mitä on tavattu kutsua "varsinaiseksi" historiaksi,
siis sellaiseen aikaan, josta on (edes joitain) kirjallisia lähteitä olemassa.
Turhilta intohimoilta ei sen sijaan vältytä, sillä ruotsalaiseen
uudisasutukseen liittyy kysymys siitä, kummat olivat täällä ensin,
suomalaiset vai ruotsalaiset? Vaikka oikea vastaus onkin jo kauan ollut
"saamelaiset", tuo kysymys jatkaa edelleen elämäänsä. Kyse lienee joidenkin
mielessä siitä, millä oikeudella ruotsinkieliset täällä elävät, kun me
olimme täällä ensin? Siihen taas voi esittää hyvin perustellun
vastakysymyksen: "mitä välii?" Jos nuo ruotsinkieliset ovat näillä rannoilla
asustaneet sellaiset 700 – 900 vuotta, niin eikös se rantaruotsalaisuus ole
likimain niin ikimuistoista kuin olla voi? Ja jos ne 700–900 vuotta eivät
riitä, mitäs sitten tehdään kaikille niille alueille, joille suomalainen
asutus levisi vasta savolaisekspansion myötä 1500-luvulla tai vieläkin
myöhemmin? Tosiasiaksi näet jää, että Sipoossa on asunut ruotsalaisia
huomattavasti kauemmin kuin vaikkapa Lapinlahdella suomalaisia, eivätkä
saamelaiset ole silti esittäneet mitään vaatimuksia esimerkiksi Nuuksion
suhteen.

Tarkiainen kuvaa varsin huolellisesti sitä, miten tämä Suomi sen Ruotsin
valtaan joutui. Hyvä niin, sillä lähteitä noista ajoista on edelleenkin
vähän ja tiedot usein huteria. Tarkiaisen teksti etenee rauhallisesti
ongelmasta ja teesistä toiseen, esitellen samalla kuhunkin asiaan vaikuttavaa
evidenssiä ja punniten aiemmin esitettyjä teorioita ja niiden välisiä eroja.
Osa teorioista joutaa romukoppaan, joitain Tarkiainen pitää todeksi
näytettyinä ja jotkut hän jättää avoimiksi. Tämä ei ole kenties paras
tapa saada aikaan sensaatiomaisia otsikoita tabloidimediaan, mutta sen sijaan se
on tieteellistä kirjoittamista parhaimmillaan: kerrotaan, mitä havaintoja on
tiedossa ja mitä niistä on päätelty silloinkin, kun eri havainnot tuntuvat
viittaavan eri suuntiin. Kun törmätään keskenään ristiriitaisiin
teorioihin, ei lähdetä "hyväksymään ristiriitoja" eikä toisaalta oikomaan
mutkia, vaan etsitään sellaisia teorioita, jotka tekisivät oikeutta kaikille
havainnoille. Jos sellaista ei löydy, tyydytään toteamaan, että nyt ei
tästä asiasta tiedetä riittävästi, jotta siitä voisi sanoa mitään
varmaa. Näin saisivat tutkijat ja muut tieteestä kirjoittavat tehdä
useamminkin.

Hyvä esimerkki tilanteesta, jossa nykyinen tieto ei riitä, on Ahvenanmaa:
1100-luvulle sijoittuva ruotsalaisten muuttoaalto on selvä juttu, mutta siitä,
kuka siellä asui aikaisemmin, ei vielä ole kunnollista teoriaa olemassa. On
jäänteitä läntisestä kulttuurista ja on merkkejä suomalaisesta kielestä,
eikä kukaan ole vielä onnistunut esittämään vakuuttavaa teoriaa siitä,
miten se nyt oikein oli. Minkäs teet, kun ei tiedetä, niin ei tiedetä.
Samantapainen ongelma koskee myös Etelä-Pohjanmaata; nykyiset ruotsinkieliset
ja suomenkieliset ovat saapuneet paikalle suunnilleen samoihin aikoihin, mutta
hämärää on, ketkä siellä asuivat sitä ennen? Joku siellä viljeli maata,
mutta kuka? Viime aikoina on ehdotettu, että ne olisivat olleet saamelaisia –
mikä ei kuulosta ollenkaan pöhköltä ajatukselta.

Kuva siitä, miten Ruotsin valta levittäytyi ensin läntisimpään Suomeen ja
siitä pikku hiljaa itään, pohjoiseen ja koilliseen muotoutuu vähitellen, ja
saa matkalla yhä enemmän sävyjä ja taustoja. Lännessä oli käyty
svealaisten kanssa kauppaa jo kauan ja kulttuurikin oli samantapaista, ja sitten
kristinuskon leviäminen auttoi Ruotsin vallan ulottumista lahden yli. Ilmi käy
muun muassa se, miten monessa vaiheessa etelärannikon ruotsalaiset sinne
asettuivat, samoin kuin vaikkapa se, että heitä asusti 1500-luvulle asti ihan
Koivistossa asti, Viipurista vähän eteenpäin. Enpä ollut liioin tullut
ajatelleeksi, että Merenkurkun ruotsalaisasutus on melkein yhtä vanhaa lahden
molemmin puolin.

Suomesta tulee osa Ruotsia

Kirjan keskeisin teema on, miten Suomesta tuli osa Ruotsia. Tätä varten
täytyy vähän selvitellä sitä Ruotsin valtakunnan syntymistäkin, sehän
tapahtui melkeinpä samaan aikaan kun ruotsalaiset saapuivat Suomen puolelle.
Götanmaa ja Sveanmaa yhtyivät siis yhdeksi kuningaskunnaksi ja uusi
valtiomuodostuma laajeni eri suuntiin niin, että vuonna 1310 oltiin idässä jo
Uudellamaalla ja pohjoisessa Uumajan jokilaaksossa. Tarkiainen tuo hyvin esiin
ristiretkiin liittyvän problematiikan, onhan kiistaa siitäkin, tehtiinkö
sitä ensimmäistä retkeä ollenkaan. Loppujen lopuksi Tarkiainen päätyy
arvelemaan, että kyllä se jonkinlainen retki oli, mutta ei varmaankaan ihan
niin pompöösi sotaretki kuin kronikat väittävät. Muut ristiretket ovatkin
jo sitten varmemmin tapahtuneet, toinen Hämeeseen ja kolmas Novgorodin
valtapiirin rajamaille Viipuriin ja Nevan suulle. Näin siis Ruotsin valtakunta
laajeni yhtä jalkaa vakiintumisensa kanssa alueille, joita kutsuttiin ensin
monikollisella nimellä Itämaat, Österlanden, latinaksi Partes Orientales.
Pian tuo monikko lyheni kuitenkin yksikköön, muotoon Itämaa, Österland, ja
sitten koko alue sai 1400-luvulla nimen 'Finland', Suomi.

Näissä kuvioissa Itä-Uudenmaan asuttaminen saa varsin kiehtovan piirteen,
siellä kun näyttää asuneen jonkin aikaa peräti neljää eri kieltä puhuvaa
väestöä, saamelaisia, hämäläisiä, virolaisia ja ruotsalaisia. Saamelaiset
jäävät muuten kirjassa muutamien mainintojen varaan, mutta tässä
tapauksessa se voitaneen perusteella aiheen rajauksella.

Svean ja Götan kuningaskunnasta kehkeytyi siis kristinuskon leviämisen myötä
1300-luvulla keskiaikainen ruhtinasvaltio, jos kohta kuninkaan valta etenkin
muihin mahtimiehiin oli heikko ja taistelu vallasta velloi lähes kaiken aikaan.
Valtakamppailut ylittivät valtakuntienkin rajat, ja jo 1300-luvun
loppupuoliskolla saatettiin valita saksalaisruhtinas Albert Mecklenburgilainen
Ruotsin kuninkaaksi. Lopulta päädyttiin Kalmarin unioniin (1397–1523), mikä
taas Suomen mahtimiehille sopi varsin hyvin, olihan kuningas silloin
mahdollisimman kaukana, poissa häiritsemästä. Ruotsin valtakuvioihin
sotkeentuivat siis myös Saksan ruhtinaskuntien ja Tanskan ruhtinaiden ja
mahtimiesten intressit, mikä muuten ei tuon ajan Euroopassa tainnut olla
kovinkaan merkillistä.

Tarkiainen tarkastelee asioita kaiken aikaa Suomen näkökulmasta, mutta pitää
silmällä paitsi valtakunnan kokonaisuutta, myös Ruotsin muita alueita ja
niiden asemaa. Tästä Tarkiaisen näkökulmasta voisi sanoa, että vihdoinkin!
Lahden molemmin puolin on kritisoitu ainakin 1970-luvulta lähtien molempien
maiden kansallisia historiankirjoituksia siitä, että ne projisoivat nykyiset
kansallisvaltiot kauas menneisyyteen, jolloin vaikkapa keskiajan Ruotsin
historiassa saattaa esiintyä Skoone, mutta ei Suomea. Toisaalta taas Ruotsin
valtakunta tuntuu levittäytyneen vain ja ainoastaan Suomeen. Tämä nyt
käsillä oleva kirja ja sitä seuraavat kolme muuta teosta ovat suuren Suomen
Akatemian tutkimushankkeen Kahden puolen Pohjanlahtea/Svenskt i Finland - finskt
i Sverige loppuhuipentuma. Hankkeessa pyrittiin muun ohessa korjaamaan tuota
vanhaa valuvikaa, joten on tästä tällä vuosituhannella jo artikkeleita ja
artikkelikokoelmia ilmestynyt. Mutta nyt meillä taitaa olla kokonainen
kirjasarja, jossa tuo jo perinteiseksi käynyt vaatimus on otettu todesta. Oli
jo aikakin.

Ruotsin kokonaisuuden lisäksi Tarkiainen tarkkailee kaikkea sitä, mitä
muualla tapahtui. Olennaisia asioita ovat toki Rooman valtakunta ja sen jälkeen
Novgorodin kasvu ja Saksan erilaiset kehityskulut. Saksalaisten suorittama
Baltian valloitus on taas kirjassa oivallinen vertailukohta Ruotsin
suorittamalle Suomen valloitukselle, muun muassa siinä, miten hyvin
dokumentoitu saksalaisten valloitus oli ja miten vähän lähteitä on kapean
lahden pohjoispuolelta. Tämä taas liittyy siihen, että kun saksalaisilla oli
jo keisarikuntansa ja monimutkainen feodaaliyhteiskunta, Ruotsin kuningaskunta
oli 1200-luvulla vasta muotoutumassa viikinkipäälliköiden dominoimasta
heimoyhteiskunnasta valtioksi. Myöhemmin tilanne tasaantui, kun Ruotsin
valtakunnasta kehkeytyi ajanmukainen ruhtinasvaltio.

Siitäkin, ettei jostain asiasta ole mitään lähteitä, osaa Tarkiainen
päätellä sen mitä päätellä voi: tällainen tapaus on suomalaisten
mahdollinen oma, aiempi oikeusjärjestelmä. Koska missään lähteissä ei
mitään sellaiseen viittaavaa ole ja oikeussanastokin on lainaa ruotsista,
täytyy epäillä, ettei sellaista juurikaan ollut. Epäilemättä
suomalaisilla, hämäläisillä ja muilla jokin oikeussysteemi oli ollut, mutta
heimoyhteiskunnan järjestys sai väistyä hyvin nopeasti uuden vallan ja uuden
uskonnon tieltä. Tarkiainen käy myös läpi suomalaiset maakuntakokoukset ja
verotusjärjestelmänkin ja selvittää tarkkaan myös sitä, miten suomalaiset
pääsivät osalliseksi koko valtakunnan hallintojärjestelmästä.
Kuninkaanvaaliin toki päästiin mukaan, jos kohta meri nousikin aikamoiseksi
käytännön ongelmaksi. Ei se vain yhdistä, kyllä se myös hyvin tehokkaasti
erottaa, etenkin talvella.

Valtaneuvostoonkin suomalaiset pääsivät, ja riikinruotsalaiset mahtimiehet
saivat Viipurin linnaläänikseen ja hommasivat täältä itselleen
maaomaisuuksia. Viipurin linnalääni olikin keskeisen tärkeä alue Ruotsin
valtakunnalle, sillä se oli se itäisin rajakohta Novgorodia vastaan. Sotia
käytiin, mutta listaan perinteisistä virheistä, joihin Tarkiainen ei
syyllisty, voidaan taas lisätä yksi: hän ei kuvaa venäläisiä ikiaikaisina
perivihollisina, vaan naapurivaltiona. Tuohon aikaan 'naapurivaltio' merkitsi
yleensä samaa kuin 'vihollinen'.

Suomi osaksi läntistä, katolista Eurooppaa

Ruotsalaisten ekspansiota Suomen (ja Vironkin) rannikolle seurasi saksalaisten
ekspansio Itämeren rannikon kaupunkeihin ja kauppapaikoille. Saksalaiset
perustivat juuri 1200-luvulla ja 1300-luvun alussa kaupunkeja pitkin Itämeren
rantoja, muiden muassa Riian, Tarton ja Tallinnan. Birger jaarli (hallitsi
1290–1318 ) taas päästi saksalaiskauppiaat Ruotsin kaupunkeihin samoihin
aikoihin, myös varsin hiljattain syntyneeseen Tukholmaan. Turun kaupunki
perustettiin varmuudella ennen vuotta 1309, ja kuinka ollakaan, turkulaiset
saavat kiittää siitä saksalaisia. Ruotsalaisia oli myös, ja lähemmäs
puolet kaupungin koko väestöstä oli suomalaisia. Viipuriin linnan yhteyteen
syntyi sinnekin pieni saksalaiskolonia, mutta kaupunkioikeudet Viipuri sai vasta
1403. Suomi ei siis liittynyt ainoastaan Ruotsin valtakuntaan, vaan samaan
aikaan se liittyi läntiseen, katolista kristinuskoa tunnustavaan Eurooppaan ja
Itämeren saksalaiseen talousalueeseen.

Kirkko saa oman lukunsa tässäkin kirjassa, ja onhan se tässä tapauksessa
ihan perusteltuakin, siksi voimakkaasti Ruotsin valta nojasi nimen omaan alussa
kirkon tukeen. Lisäksi Turun hiippakunnassa noudatettiin paavin määräyksiä,
joiden mukaan pappien piti osata kansan kieltä, minkä tulkittiin ilman muuta
tarkoittavan suomen kieltä. Tarkiainen käy kaikki piispat läpi ja toteaa,
että vaikka he aluksi olivatkin kaikki riikinruotsalaisia, 1300-luvun
puolenvälin jälkeen seurasi pitkä suomalaissyntyisten piispojen kausi.
Tarkiainen käy läpi Suomen kielisuhteita muissakin yhteiskuntaryhmissä, ja
tulokset ovat varsin kiinnostavia: ilmeistä on, että sekä papistoon että
aateliin nousi aluksi ruotsalaisia ja saksalaisia miehiä, kun taas syntyjään
suomalaisia miehiä nousi näihin ryhmiin vasta vähän myöhemmin.
Eliittiryhmien pääkieleksi vakiintui näemmä aika pian ruotsi, hovin ja
hallinnon kieli. Saksan asema oli sekin vahva, niin vahva, että se vaikutti
ruotsin kieleen hyvin voimakkaasti.

Kirjan lopulla tullaan sitten Kustaa Vaasaan, mieheen, jonka voisi melkein sanoa
perustaneen Ruotsin valtakunnan uudestaan. Hän siis lopetti Kalmarin unionin
lopullisesti ja varmisti siten sen, että Ruotsista tuli oma, erillinen
valtionsa. Toisaalta hän taas lujitti omaa asemaansa ja kuningaskuntansa
hallintoa niin voimakkaasti, että Ruotsiin saatiin vihdoinkin luja keskusvalta.
Tarkiainen esittelee myös vanhaa näkemystä, jonka mukaan Kustaa Vaasa teki
Ruotsista kansallisvaltion, tai pikemminkin piti Ruotsia kansallisvaltiona.
Kansallisvaltioajatuksen puolesta puhuvat toki Kustaan ajan oppineiden toinen
toistaan hurjemmat teoriat ruotsalaisten ja suomalaisten uljaasta historiasta,
sekä heidän lietsomansa tanskalaisviha. Toisaalta noissa teorioissa on
aineksia, jotka sotivat kansallisvaltioajattelua vastaankin. Niiden mukaan Suomi
oli nimittäin yksi maailman vanhimmista valtioista, joskus jopa Ruotsiakin
vanhempi. Noakin pojanpoika Gogin sanottiin olevan skyyttien kuninkaan ja hänen
poikansa Maagog oli lähtenyt valloittamaan Ruotsia Suomesta käsin. Kustaa
nimittikin Suomea usein herttuakunnaksi, ja lopulta jaellessaan pojilleen
herttuakuntia antoi Juhanalle Suomen – tai siis laajoja alueita lounaisesta
Suomesta. Samalla kun siis Kustaa loi yhtenäistä valtakuntaa hän toimi
tyypillisen feodaaliruhtinaan tavoin jaellen läänityksiä ja selittäen
hallitsevansa useitakin ruhtinaskuntia. Ei oikein istu siihen, mitä
kansallisvaltiolla yleensä tarkoitetaan.

Suomessa puhuttu ruotsi

Oman lukunsa saa Suomessa puhuttu ja kirjoitettu ruotsin kieli, ja syy
suomenruotsalaisen puhetavan omaleimaisuuteenkin löytyy: Suomeen muutti
uudisasukkaita eri puolilta läntistä Ruotsia ja näiden tulokkaiden erilaisten
murteiden sekoituksesta kehkeytyivät nämä Suomen ruotsalaismurteet.
Tarkiainen esittelee esimerkinomaisesti joitain suomenruotsalaisten murteiden
piirteitä, intonaation toki ensimmäisenä; kun siirtolaiset lähtivät Ruotsin
puolelta, siellä ei vielä ollut nykyriikinruotsille tyypillistä
kaksoisaksenttia, eikä sitä Suomen puolella koskaan omaksuttukaan. Sitä,
miksi ruotsinkieli ei levittäytynyt esimerkiksi harvaanasutulla Uudellamaalla
sen pohjoisemmaksi kuin levisi Tarkiainen pohtii myös, ja esittää taas
erilaisia asiasta esitettyjä teorioita. Eivät ne oikein vakuuta, sen sijaan
hän päätyy arvelemaan, että Mustan surman myötä muuttoliike kääntyi;
väestön kasvaessa Suomen puolelta alettiinkin muuttaa Ruotsiin, jossa oli jo
valmiiksi muokattua maata tarjolla.

Suomenkieliselle lukijalle erityisen antoisa luku on kuvaus suomenruotsalaisesta
kansanrunoudesta, siitähän suurin osa meistä suomenkielisistä ei tiedä
juuri mitään. Nyt käy ilmi, että se on varsin paljon nuorempaa kuin
Kalevalan runous, ja siitä suuri osa kuuluu ihan suoraan keskiajan
eurooppalaiseen balladiperinteeseen. Erityisen kiintoisaa on saada lukea Suomen
ensimmäisestä kirjailijasta; joka oli muuan 1400-luvulla elänyt Jöns Budde,
luultavasti ruotsinkielisellä Pohjanmaalla syntynyt, Naantalin
birgittalaisluostarissa elänyt munkki, jonka tuotannosta suurin osa on
erilaisten uskonnollisten ja viihteellistenkin tarinoiden käännöksiä
latinasta ruotsiksi. Ruotsin kielen vaikutusta suomeen esitellään toki, ja
oman lukunsa saa kysymys siitä, oliko ruotsinkielisessä Pernajassa kasvanut
Mikael Agricola suomen- vai ruotsinkielinen? Tällä kohtaa Tarkiainen toimii
taas niin kuin työhönsä vakavasti suhtautuvien tieteilijöiden pitäisi
tehdä useammin: kun riittävästi tietoja ei ole, kysymys jää lopulta
avoimeksi. Voi olla, että ruotsinkielisessä talonpoikaistalossa oli
suomenkielisiä renkejä tai piikoja, mutta varmaa tietoa ei Mikael Agricolan
äidinkielestä saatane koskaan.

Pappien kohdalla reformaatio merkitsi myös sitä, että heitä rekrytoitiin
entistä enemmän oman hiippakunnan sisältä, joten suomalaisetkin papit saivat
kaikkein helpoiten virkoja omista hiippakunnistaan, Turun hiippakunnasta ja
vuonna 1554 perustetusta Viipurin hiippakunnasta. Turun hiippakuntaan kehkeytyi
aika pian ihan suomalaisesta rahvaasta nousseita pappissukuja, kuten vaikkapa
Hirvensaloon juurensa juontava Laguksen suku. Sen sijaan Viipurin hiippakunnassa
suurin osa pappissuvuista oli aluksi saksalaisperäisiä, Kettusista nousseen
Alopaeuksen suvun kaltaisia pappissukuja oli vain muutama.

Suomalaisuus on osa ruotsalaisuutta

Tarkiainen käy siis varsin perusteellisesti Suomen oloja läpi hamasta
muinaisuudesta reformaation aikoihin asti. Jotkut varmasti etsivät Tarkiaisen
kirjasta vastausta muutamaan iänikuiseen kysymykseen: riistivätkö ja
sortivatko ruotsalaiset suomalaisia? Vai oliko Ruotsin valta suomalaisllle kuin
taivaan lahja ja ikiaikainen siunaus? Tarkiainen on näemmä osannut tuon
ensimmäisen kysymyksen ennakoidakin, ja ottanut sen jopa vakavasti. Kuten
sanottu, hän etenee asioissa harkiten ja kaikille eri asioista esitetyille
teorioille tilaa antaen. Tällöin voisi olla vaarana se, että kirjoittaja
jättää oman järkensä käyttämättä ja esittelisi lukijalle vain
erilaisia, keskenään yhteensopimattomia teoriota. Lukijan pitäisi sitten itse
päättää, mihin haluaa uskoa ja mihin ei, kuin kaupan hyllystä valiten.
Tähän Tarkiainen ei sorru, vaan hän toimii kuten tieteessä toimitaan,
etsimällä totuutta kulloinkin kyseisestä asiasta, siinä määrin kuin se on
mahdollista. Näin hän ei kylläkään saavuta mediajulkisuutta "mullistavilla
teorioilla", eikä pääse tyydyttämään kiihkoilijoiden tarvetta helppoihin
totuuksiin. Parempi niin.

Kun Suomen varhaishistoriaa kunnolla tonkii, ei kerta kaikkiaan löydy
suomalaisten mahtavaa muinaisuutta eikä uljaita viikinkejä, saati sitten
ruotsalaisten kolonialistista sortoa, ei edes ikiaikaista ryssävihaa. Tämä
varmasti sapettaa monia suunnattomasti, mutta minkäs teet. Toisaalta Tarkiainen
ei myöskään sorru kuvailemaan Ruotsin valtaa minään ikuisena onnen ja
autuuden tilana, eikä hekumoi vaikkapa Topeliuksen ja Snellmanin tapaan sillä,
miten me olemme saaneet kaiken sivistyksemme Ruotsista. Toki Suomi sai kaiken
eurooppalaisen kulttuurinsa tuohon aikaan Ruotsista, mutta Tarkiainen
tähdentää, että se oli sielläkin varsin tuoretta lainaa. Suomi-nimisen
alueellisen kokonaisuuden voi sanoa olleen olemassa kyllä jostain 1400-luvun
puolestavälistä lähtien, mutta se ei ollut juurikaan enempää kuin mitä
Sveanmaa, Götanmaa tai Norlanti olivat, valtakunnan osa. Näin ollen onkin
väärin sanoa Suomen saaneen länsimaisen sivistyksensä Ruotsista tai
Ruotsilta, aivan kuten olisi hassua sanoa Sveanmaan saaneen sivistyksensä
Ruotsilta. Suomi sai länsimaisen sivistyksensä ja kulttuurinsa osana Ruotsia,
ja oli mukana muovaamassa sitä kulttuuria ruotsalaiseksi. Keskiajan
suomalaisuus on osa keskiajan ruotsalaisuutta.

Yhteenvetona kaikesta voisi jopa sanoa, että Kari Tarkiainen on kirjoittanut
hyvän kirjan. Kannattaa lukea.

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/