[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Myönteinen ei ja miten se Savossa sanotaan

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Helena Pilke <helena.pilke at helsinkinet.fi> tietokirjailija, FT, Helsinki
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Siltaoja, Jarmo: Kyllä voe tokkiisa ei! Johdatus savolaiseen puhetaitoon. SKS,
2013. 224 sivua.


Myönteinen ei ja miten se Savossa sanotaan
---------------------------------------------------------

Miten ihmeessä vähäväkinen ja köyhä maakunta kykenee tuottamaan
presidenttejä ja päämistereitä, komissaareja ja kirjailijoita muuta Suomea
enemmän? Savolaisen puhetaidon opas etsii selityksiä ja löytää muutaman.
Lisäksi se tarjoaa toisheimoisillekin vinkkejä kuulijakunnan hurmaamiseksi.

Heimoerot elävät edelleen, jos nyt eivät aivan vakavasti otettavina
totuuksina niin ainakin helposti pinnalle pulpahtavina arjen uskomuksina. Niiden
mukaan pohjalaiset uhoavat ja hämäläiset hidastelevat, karjalaiset ovat
vilkkaampia ja savolaiset hauskempia kuin kansa keskimäärin.

Mitä nimenomaan savolaisiin tulee, niin heitä näyttää olevan
ällistyttävän paljon erilaisilla päällysmiesten palleilla tai muuten vain
kansakunnan kaappien päällä. Poliitikoista savolaisia ovat mm. Urho Kekkonen,
Paavo Lipponen ja Jyrki Katainen. Kuopiolaiset laskevat mieluusti Martti
Ahtisaaren ”lyseon poikiin”, vaikka tämä ei asunutkaan koko kouluaikaansa
Kuopiossa. Erkki Liikanen ja Olli Rehn tunnetaan paitsi Brysselin EU-komission
jäseninä, myös Mikkelin miehinä. Kirjailijoista voisi mainita klassikot
Juhani Ahon ja Minna Canthin tai nykypolven edustajat Sirpa Kähkösen, Kari
Hotakaisen ja Lasse Lehtisen. Juice Leskisenkin sanoituksissa jylläävät
yllättävät yhdistelyt ja oivallukset sekä monimielisyys – Savossahan
harvoin sanotaan mitään suoraan.

Savolaisen puhetaidon oppaan tekijä Jarmo Siltaoja on kerännyt aineistonsa
haastattelemalla lähinnä savolaisia ja pohjalaisia ihmisiä. Otoksessa on
kansanedustajia sekä toimittajia, kirjailijoita ja muita sanankäytön
ammattilaisia, mutta myös ns. taviksia. Lisäksi Siltaoja on havainnoinut
lähiympäristöään – pohjalaissyntyinen näytelmäkirjailija ja
esiintymistaidon opettaja on asunut Mikkelissä yli 20 vuotta.

Seurallinen erakko?

 Yksi, veitikka suupielessä esitetty, selitys savolaiselle sananviljelyn
taidolle on se, että muu kasvusto on pienillä, kivisillä ja hallaisilla
peltotilkuilla menestynyt kehnosti. Pirttien suuret lapsilaumat ja talvisilla
savotoilla yhdessä työskennelleet miesjoukot ovat tarjonneet tarinankertojille
mainiota harjoitusvastusta, ja kun raskas työ tuotti vain niukan leivän,
elämän ankeutta oli pikku pakko keventää huumorilla.

Savolaisen ja yleensäkin itäsuomalaisen huumorin keskeisimpiä piirteitä on
se, että vastoinkäymisistä lasketaan leikkiä. (Samantapaisen havainnon tein
myös lukiessani jatkosodan rintamalehtien korsukaskuja: vihollista ja kuolemaa
kohtaan tunnettu kauhu puettiin mitä ronskeimpaan hirtehishuumoriin.)

Muitakin selityksiä on. Kun savolainen on seurallinen erakko, joka mieluusti
asui omalla mäellä ja katseli sieltä omaa taivastaan, hän käytti – ja
käyttää edelleen – kaikki tarjoutuvat puhumistilaisuudet mahdollisimman
tarkoin hyväkseen. Länsisuomalaiselle riitti vähempikin lätinä; tiiviissä
kyläyhteisössä naapuria näki niin usein, ettei tarvetta perinpohjaiselle
seurustelulle ollut.

Kirjailija-toimittaja Elina Karjalainen arvioi aikanaan – riittävän kauan
Kuopion takana asuttuaan – että mäkiset ja järvien rikkomat maisemat ovat
tehneet niiden keskellä syntyneiden ja kasvaneiden ihmisten mielet ja kielet
vähän kiemuraisiksi ja yllätyksellisiksi. Ei mahdotonta tämäkään:
kulttuurihistorioitsija Fernand Braudel on todennut, että Välimeren
ympäristössä tasankojen ja vuoristojen asukkaiden mentaliteetit ovat
erilaiset.

Saattaa olla niinkin, että asuinseutu kahden vahvan heimon, hämäläisten ja
karjalaisten, välissä opetti savolaiset huomaamaan, että kun kumartaa
itään, pyllistää länteen ja päinvastoin. Siispä sanatkin oli valittava
mahdollisimman tarkoin, ettei asetu liiaksi kummankaan puolelle. (Joidenkin
lähteiden mukaan tämä havainto oli menneinä vuosikymmeninä myös Suomen
puolustuspolitiikan kulmakiviä…)

Mitäpä opimme Miettisiltä?

 Savolainen kielellinen perimä on kieltämättä rikas: maakunnasta on
1930-luvulla ylioppilaiden toteuttamassa sananparsikeräyksessä tallennettu yli
300 000 sananpartta, kun Uudeltamaalta niitä saatiin vain 40 000,
Varsinais-Suomesta 60 000 ja Etelä-Karjalastakin vain vajaat 100 000.

Yksi järkeenkäypä selitys maakunnan ihmisten sanavalmiuteen ja kielelliseen
rikkauteen on kuitenkin se, että kun vuosikymmenestä toiseen on tolkutettu,
että savolaiset ovat hauskoja ihmisiä ja synnynnäistä supliikkiväkeä, he
ovat alkaneet uskoa siihen itsekin ja käyttäytyä ympäristön odotusten
mukaisesti. Toki savolaisia pidetään myös hiukan höntteinä – menneiden
vuosikymmenten kotimaiset elokuvat ja tv-viihde tarjoavat tästä yllin kyllin
esimerkkejä. Severi Suhosen ei tarvinnut suutaan avata, kun yleisö jo nauroi
niin että meteliltä tuskin haitarinsoittoa kuuli…

Savolaiseen tapaan kirjassa päästään varsinaiseen asiaan vasta, kun
lukijakuntaa on lämmitelty riittävästi. (Tähän kuluu noin puolet kirjan
sivumäärästä.) Villakoiran ydin on puhe- ja neuvottelutaito, joka
Miettisillä ja Korhosilla, Sikasilla ja Avikaisilla on useimmiten
myötäsyntyistä ja myötämielisessä ympäristössä lähes taiteen tasolle
treenattua. Kirjan mukaan toisheimoisilla on kuitenkin täydet mahdollisuudet
kuulijoiden hurmaamiseen ja oivallisten neuvottelutulosten saavuttamiseen,
kunhan pitävät mielessään muutaman seikan.

Ensinnäkään esiintymistä ei tarvitse pelätä, ei liioin omia mokia.
Vilpittömyys, vastapuolen ja/tai kuulijakunnan tasolle asettautuminen ja joskus
jopa vihjaus omaan osaamattomuuteen toimivat, samoin sopivasti suupieleen
aseteltu huumorin kukka. Muitakin keinoja tarjoillaan ja niiden käyttöön
opastetaan osin vehnästellen, osin taas tottuneita puhujia siteeraten ja jopa
antiikin retoriikkaa mieleen muistutellen. Varoituksen sanatkin ovat paikallaan:
omaan ääneensä hurmaantunut puhuja saattaa pulputtaa kuulijakunnan
pyörryksiin pääsemättä lainkaan itse asiaan.

Kirjan oivallukset eivät ole ainutlaatuisia, mutta sananparret ja sutkaukset
saavat ne ehkä painumaan mieleen tavallista asiaproosaa paremmin. Ehdottomasti
käyttökelpoisimpia on myönteinen ei. Sen pystyy sanomaan usealla eri tavalla
ja niin, että vastapuoli ei edes ymmärrä saaneensa kieltävää vastausta.
Kirjan nimi on tästä yksi esimerkki, mutta omia suosikkejani ovat kimurantti
”Voehan se olla niinnii taekka toestenpäen, ellei tuo sattuiskii olemaan
päenvaston” ja näpäkkä ”Elä kehtoo”, joka lausutaan painottomia
tavuja venyttäen.

Kenelle tätä piirroskuvin somistettua ja hassunhauskoin harjoitustehtävin
varustettua kirjaa voisi suositella? No, ainakin savolaissyntyiselle
syntymäpäiväsankarille. Hänen kiitospuheeseensa nämä opit eivät ehkä
ehdi vaikuttaa, mutta myöhemmin niistä voi olla hyötyä ja hupia. Puhujalle,
joka ei halua ottaa elämää, itseään eikä aihettaan turhan vakavasti, mutta
tehdä silti kuulijoihinsa vaikutuksen. Kesämökkituliaiseksikin kirja käy,
etenkin jos mökki sattuu olemaan Savossa.

 - - -

Arvostelija tunnustaa osittaisen jääviytensä: hänen sukujuurensa ovat
savolaiset, mutta ne on tungettu tiukasti helsinkiläiseen asfaltinrakoon.
Kirjoittajaa hän ei tunne, mutta myöntää kyllä käyneensä muutaman kerran
Mikkelissä.

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/