[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Kohtuus sallittu

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Anu Lahtinen <anulahPOISTATAMA at utu.fi> FT, dosentti, Tutkijakollegium, Helsingin
yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Silfverberg, Anu: Äitikortti. Kirjoituksia lisääntymisestä. Teos, 2013. 250
sivua.


Kohtuus sallittu
---------------------------------------------------------

Palkitun toimittajan ja kirjailijan Anu Silfverbergin kirja Ӏitikortti.
Kirjoituksia lisääntymisestä” kommentoi vanhemmuuden ja äitiyden
tämänhetkisiä kipupisteitä. Kirjoittaja käsittelee omia ja tuttaviensa
kokemuksia siten, että ne asettuvat laajempaan yhteiskunnalliseen kontekstiin.
Teos etenee kronologisesti teini-iän seksuaalisuuden pohtimisesta kirjoittajan
omien raskaus- ja synnytyskokemusten kautta pienen lapsen hoitoon.

 



Anu Silfverbergin "Äitikortti" on ehtinyt saada paljon huomiota. Silfverbergin
purevat ja kärjistetytkin huomiot siitä, miten äitiys tuntuu nielaisevan
ihmisen entisen minuuden ”äitiyden mustaan aukkoon”, ovat kohdanneet
kiittelyä ja moitteita. Keskustelua on myös herättänyt Silfverbergin
analyysi ”äitikortin” käytöstä. Äitikortti viittaa
mielipidekirjoittajaan, joka perustelee kaikki näkemyksensä sillä, että on
Pienten Lasten Äiti. Silfverberg on jo aiemmin NYT-liitteen
kolumnissa(31.8.2012) käsitellyt tätä teemaa, ja kuten dosentti Vesa
Heikkinen puolestaan toteaa, ”joissakin tekstilajeissa tällainen essiivin
käyttö on suorastaan ensisijaista. Essiivi tuottaa paitsi kausaalisia ja
konditionaalisia tulkintoja, myös vahvaa arvottamista ja suostuttelevuutta.”
(Vesa Heikkinen: Bloggaajaolentona essiivistä (Kotus-blogi 31.8.2012)

Satunnainen essiivin käyttö ei liene turmiollista. Mutta kuten Silfverberg
toteaa, vaarana on, että henkilökohtaisen korostaminen häivyttää
näkyvistä laajemman yhteiskunnallisen muutossuunnan: ”… yksityisen
kokemuksen paikka argumentoinnissa on silloin olennainen. On loogisesti väärin
sanoa: koin näin, ja siksi on näin. Pitäisi sanoa: koin näin ja se sai minut
kysymään, onko tämä yleistä. (s. 113)”. Silfverberg muistuttaakin kautta
linjan siitä, että yhteiskunnalliset olot vaikuttavat siihen, millaisia
henkilökohtaisia ratkaisuja ihmiset vanhempina tekevät.

Silfverbergin teosta sävyttää myös aiheellinen huoli siitä, että
nykyvanhemmat ja erityisesti äidit ovat perhepiirin ratkaisuja tehdessään
vaarassa analysoida ja kontrolloida elämänsä tärviölle ja päätyä
suorittamaan vanhemmuutta elämisen kustannuksella. Kuten Silfverberg toteaa, on
ymmärrettävää ja järkeenkäypää, että vanhemmat haluavat perehtyä
siihen, miten parhaiten hoitaa ja suojella lastaan. Kun tarjolla kuitenkin on
tietoa minimaalisistakin vaaroista, jotka voivat uhata lasta ja tämän
kehitystä, suhteellisuudentaju voi kadota.

Vaippaorigamit

Harva se päivä myös uutisoidaan keskenään ristiriitaisia tutkimustuloksia
siitä, mitä seurauksia kotihoidolla, päiväkodilla, tutin käytöllä,
perhepedillä, rintaruokinnalla tai unikoululla voi olla. Asiantuntija toisensa
jälkeen piipahtaa televisiossa ilmoittamassa, että juuri hänen edustamansa
kasvatustulkinta on kiistämätön, puolueeton ja virheetön. Turvaistuinten ja
vauvanvaunujen vaihtoehtokirjoon perehtyvä voi vaipua epätoivoon koettaessaan
hahmottaa, mikä tuotteen finessi mahdollisesti on lapsen hyvinvoinnin kannalta
olennainen ja mikä todellakin lähinnä finessi. Vanhempi, joka toivoo
löytävänsä verkosta ohjeita teemasta ”Kantoliina/kestovaippa for
dummies” saattaa puolestaan lannistua selatessaan hard core -harrastajien
foorumeita, joissa sideharson taittelutavoille annetaan sellaisia rohkaisevia
nimiä kuin ”origami”.

Ilmeisesti osa kestovaippojen ja kantoliinojen käyttäjistä on tulkinnut,
että kirja kyseenalaistaa heidän valintansa. Silfverberg tuskin kuitenkaan
kyseenalaistaa ympäristöystävällisyyttä - sen sijaan hän suhtautuu
kriittisesti siihen, mitä ”luonnollisuudella” tai
”luonnonmukaisuudella” eri yhteyksissä tarkoitetaan. Paradoksaalisesti
”luonnonmukainenkin” vanhemmuus voi toisinaan saada kaupallisia ja
tuotteistettuja piirteitä.

Luonnonmukaisuuden vaatimukseen myös liittyy äänenpainoja, jotka tuntuvat
vanhanaikaisilta ja varsinkin naisten elämää rajoittavalta. Silfverbergin
sanoin keskustelussa ”on naisruumiin mystifioimista, maanista itsekontrollia,
essentialismia” (s. 149). Silfverberg kysyy, kaatuuko vastuu
luonnonmukaisuudesta ja ympäristöystävällisyydestä (vaippapyykki, lapsen
liinassa kuljettaminen, vauvan luomuruokien valmistaminen raaka-aineista) ennen
kaikkea naisten ja äitien kannettavaksi, ja mitä seurauksia tällä on heidän
elämälleen. Kirjassa ei perustellakaan asioita luonnollisuudella. Esimerkiksi
julkisilla paikoilla imettämisestä Silfverberg toteaa, että se luo kaikkea
muuta kuin luonnollisia tilanteita. Sen sijaan hän puolustaa ko. imetystapaa
siksi, että se vapauttaa naiset liikkumaan kodin ulkopuolella.

Äitikortissa on kärjistyksiä ja yksinkertaistuksia, joista kaikista tuskin
voi olla samaa mieltä. Historioitsijan näkökulmasta esimerkiksi työ on niin
monimutkainen ilmiö - ei mitenkään itsestäänselvästi kodin ulkopuolista
toimintaa, josta maksetaan rahapalkkaa - että tuntuu kärjistykseltä kiistää
kotityön luonne työnä. Useaan kohtaan tekisikin mieli sanoa
tasapainottavasti: ”Totta tuokin, mutta toisaalta…” Mutta vaikkei kaikista
asioista olisikaan samaa mieltä, Silfverbergin pohdinnat voivat ainakin saada
katsomaan asioita hiukan uudelta kantilta. Esimerkiksi tuotantoeläinten
lisääntymiseen liittyvät pohdinnat saivat miettimään näiden eläinten
kohtelua uudelta kannalta.

Epämiellyttäviä mutta herättäviä ovat myös pohdinnat sitä, miten
helposti teinitytöille annetaan ehkäisypillereitä sen sijaan, että
koetettaisiin saada heitä käsittelemään seksiä ja seksuaalisuutta.
(Verrokiksi mieleeni tuli kirjaa lukiessa, että viimeisimpien tietojen mukaan
Yhdysvalloissa huomattava osa teinipojista puolestaan on ADHD-lääkityksellä -
pillereistä etsitään siis ratkaisua kaikenlaisiin ongelmiin, joihin ei muuten
voida tai tahdota pureutua.) Silfverberg kritisoikin seksuaalisuus- ja
neuvolavalistusta siitä, että se antaa naisen seksuaalisuudesta ankean kuvan:
ensin pitää pelätä raskaaksi tulemista, sitten sitä, ettei tule raskaaksi,
ja raskaana ollessa tai lapsen synnyttyä oletetaan, että selkähieronta
kuittaa naisen läheisyydentarpeet.

Ahdistuksesta iloon

Äitiyskeskusteluista on usein tervehdyttävää kurkistaa kieli- ja
kansallisuusrajojen ulkopuolelle ja todeta, miten erilaisia ratkaisuja eri
kulttuureissa on kehitelty pottakasvatukseen / vieroitukseen / nukkumaanmenoon /
töihin paluuseen. Luin Äitikortti-kirjan kanssa rinnakkain Mei-Ling Hopgoodin
kirjaa How Eskimos Keep Their Babies Warm. Parenting Wisdom from around the
World (2012) sekä Pamela Druckermanin teosta Kuinka kasvattaa Bébé.
Vanhemmuus Pariisin malliin (suomennos Siltala 2012). Teokset ovat Silfverbergin
kanssa samoilla linjoilla muistuttaessaan, ettei ole vain yhtä
”luonnollista” tapaa kasvattaa lapsia.

Druckermanin teos toi kontrastia Silfverbergin kirjalle siinä mielessä, että
se korosti pariisittarien halua yhdistää tasapainoisesti vanhemmuus ja muu
elämä. Suomessa usein tarjottu ”kolme vuotta kotona” -ihanne on
Druckermanin kuvaamille pariisilaisvanhemmille varsin vieras. Sen sijaan
korostetaan vanhempien ja lasten itsenäisyyttä sekä  ilon ja elämän eri
alueiden tasapainon merkitystä. Druckermanin tulkinta pariisilaisesta
vanhemmuudesta tuntui virkistävältä, ja se teki samalla näkyväksi sen,
miten kotimaista vanhemmuuskeskustelua tuntuu hallitsevan Syvä Suomalainen
Ahdistus. Joko ahdistutaan omasta tai muiden raskaudesta, synnytyksestä tai
vanhemmuudesta, tai yhteiskunnan asenteista tai muiden ahdistuksesta, tai
parhaassa tapauksessa kaikista näistä. Myös Silfverbergin kirjassa on
ahdistuksen elementtejä, joskin se myös muistuttaa, että osa äitiyden ja
vanhemmuuden nykyisistä huolista voitaisiin yhtä hyvin jättää syrjään.

Historiallinen näkökulma

Silfverberg nostaa toisinaan esiin myös historiallisen perspektiivin -
esimerkiksi sen, että äitiyskeskustelu on kalunnut vuosikymmenestä toiseen
tiettyjä teemoja, tai että 1970-luvulla syntyneen näkökulmasta jotkut
nykyvanhemmuuden muodot tuntuvat lähinnä kokopäivähysterialta. Historian
tutkijana (huom. essiivi!) tekee mieleni nostaa esiin vielä joitain omia
havaintoja menneisyyden ja nykyisyyden eroista. Vaikkei menneisyyden elinoloja
pidä tarkastella yksipuolisen synkässä valossa, on monenlaisia kärsimyksiä,
joita nykypäivän suomalaiset äidit, isät ja lapset eivät juuri joudu
kokemaan.

Pihtisynnytykset ovat jääneet historiaan, aviottomia lapsia ei hylätä
läjittäin löytölastenkoteihin, vauvoille ei jouduta työkiireiden vuoksi
tarjoamaan maitoa likaisesta lehmänsarvesta, ja joistakin viimeaikaisista
ääritapauksista huolimatta suomalaislapsi joutuu yhä harvemmin väkivalta-
tai henkirikoksen uhriksi. Joihinkin entisajan pulmiin verrattuna nykyiset
kysymykset epiduraalipuudutuksen hyödyistä tai haitoista, rinta- tai
pulloruokinnan eduista tai sopivan päivähoidon muodoista tuntuvat lähinnä
hyväosaisen elämän hienosäädöltä. Suomalaiset voisivat keskimäärin
hiukan hellittää ahdistuksestaan ja iloita hyvistä asioista ja
vaihtoehdoista, joita heidän ulottuvillaan on.

Keskeistä on, kuten Silfverberg toteaa, että vanhemmuuteen liittyvät
kysymykset nostattavat niin paljon tunteita, koska vanhemmuus ja lapset ovat
tärkeitä asioita. Moni toivoisi varmuutta ja vahvistusta sille, että tekee
oikeat ratkaisut. Liian usein tästä varmuuden hakemisesta seuraa kuitenkin
myös vakaumus, että ne, jotka hoitavat lapsiaan toisin, ovat väärässä. Sen
sijaan soisi annettavan voimakkaamman sijan jonkinlaiselle kohtuuvanhemmuudelle,
jonka ytimessä olisi ymmärtää, että on monenlaisia riittävän hyviä
tapoja olla vanhempi. Silfverbergin Äitikortti tuntuu puhuvan kohtuuden
puolesta fanaattisuutta vastaan.

Yhteistä eri puolilla maailmaa on, että lasten hoito ja kasvatus koetaan
tärkeiksi ja että ne askarruttavat. Ratkaisuja sen sijaan on monenlaisia ja
hyvinkin erilaiset ratkaisut voivat johtaa onnellisiin tuloksiin. Silfverbergin
kirja Äitikortti voi piristää ainakin niitä äitejä, jotka kokevat, että
heidän elämässään on muutakin kuin lisääntyminen.

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/