[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: ”Täähä o vaa väliaikast!” Evakkoperheen paluu kotikylään lapsen muistamana

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Helena Pilke <helena.pilke at helsinkinet.fi> toimittaja, FT, Helsinki
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Rämö, Lassi: Takaisin Karjalaan. Gummerus, 2013. 191 sivua.


”Täähä o vaa väliaikast!” Evakkoperheen paluu kotikylään lapsen
muistamana
---------------------------------------------------------

Takaisin Karjalaanon kertomus yhden perheen ja heidän naapuriensa paluusta
Karjalankannakselle jatkosodan aikana sekä elämästä raunioiden ja
juoksuhautojen keskellä.

Seitsenvuotiaana kotikyläänsä Karjalankannakselle palanneen ja sieltä kaksi
vuotta myöhemmin lopullisesti lähteneen Lassi Rämön kirjaa on vähän vaikea
sijoittaa mihinkään totuttuun lajityyppiin. Yhtäältä se on perheessä ja
suvussa kulkeneisiin tarinoihin ja sodanajan pikkupojan, nyt jo lähes
80-vuotiaan miehen muistelmateos. Toisaalta sitä voisi hyvällä syyllä kutsua
romaaniksikin: kirjoittaja kertoo esipuheessaan, että henkilöt ovat
todellisia, mutta vuorosanat ja muut senkaltaiset seikat fiktiota. Repliikkejä
ja henkilöiden sisäistä monologia kirjassa on käytetty runsaasti.

Sotapäiväkirjojen ja pitäjähistorioiden sekä asutustoimintaa koskevan
tutkimus- ja muistelmakirjallisuuden käyttö lähteinä sitoo kuitenkin teoksen
seitsemän vuosikymmenen takaiseen todellisuuteen avartaen yhteen perheeseen ja
kylään keskittyvää näkökulmaa.

Pika-asutustilalta paluumuuttajiksi

 Iivari ja Alina Rämön perhe asui 1930-luvulla Muolaan pitäjän Moiniemen
kylässä. Heidän maatilansa oli tyypillinen sotien välisen ajan
omavaraisasumus: muutama lypsylehmä, hevonen ja pikkukarjaa, peltoja sen verran
että ihmiset ja eläimet saatiin niiden tuotolla ruokituksi, metsää
kotitarpeiksi. Tarvekalut tehtiin enimmäkseen itse, ruoka kerättiin omilta
vainioilta ja lähimetsistä. Lapset kasvatettiin pienestä pitäen auttamaan
työssä – tuon ajan maataloudessa sitä kyllä riitti.

Syystalvella 1939 alkanut evakkotaival oli päättynyt Tammelaan, josta perhe
oli saanut pika-asutustilan ja asuttavakseen entisen torpan. Siinä ei ollut
edes leivinuunia, joten piirakatkin piti käydä paistamassa isäntäväen
keittiössä. Ei ihme, että Rämöt, kuten myös monet muut talvisodan
karjalaisevakot, alkoivat kihistä innosta, kun Suomen armeija heti jatkosodan
alettua eteni miltei tavanomaista marssivauhtia vanhalle itärajalle ja ylikin.

Jo vuoden 1941 puolella pieni määrä siviilejä sai palata lähes armeijan
kantapäillä entisille asuinsijoilleen, ja muutama Muolaan asukaskin näyttää
tuolloin muuttaneen. Rämöt käynnistivät paluuhankkeensa huhtikuussa 1942,
jolloin isä-Iivari lähti kunnostamaan perheelleen kotia. Talo oli sodan aikana
poltettu, joten mies rakensi asumuksen entisen navetan tiiliseinien suojiin –
ne olivat jääneet pystyyn.

Kurjemminkin kylällä asuttiin: yksi naapureista laittoi kaksi pärekaton
lapetta vastakkain katokseksi, jossa oli osin maalattia ja seinustoilla
makuulavitsat. Tällaisessa hätämajoituksessa perhe pärjäsi kesän.

Kun muutama talo oli jäänyt täysin ehjiksi, saivat perheidensä edellä
muuttaneet miehet pitää niitä tukikohtinaan. Moiniemeläisten tiivis
yhteistyö – aina löytyi miehiä kattotalkoisiin, lainahevonen heinäntekoon
– ja tavallista lämpimämmät naapuruussuhteet selittyvät osin sillä, että
suuri osa kyläläisistä oli sukua keskenään.

Arkea sodan varjossa

 Talvisodan aikana ja jatkosodan hyökkäysvaiheessa noin 90 prosenttia Muolaan
rakennuskannasta oli tuhoutunut. Vuoden 1941 aikana paluulupia oli myönnetty
500 ihmiselle. Kevään ja kesän 1942 aikana muuttoliike oli erittäin vilkasta
– Rämön mukaan kolme neljäsosaa asukkaista oli aikeissa palata. Kaikki
eivät ilmeisesti toteuttaneet aikeitaan, sillä 12000 asukkaan pitäjän
asukasluku oli vuoden 1942 lopulla vain 6000.

Seutua jälleenrakennettiin tarmokkaasti: tehtiin uusi kunnantalo ja
terveystalo, asuin- ja karjarakennuksia kohosi joka puolelle. Asevelitaloja
(rintamilla rakennettuja, osina pystytyspaikoilleen kuljetettuja
asuinrakennuksia, jotka oli tarkoitettu lähinnä invalidi- ja
sotaleskiperheiden käyttöön) pitäjään nousi 70.

Myös muita uudistuksia tehtiin. Kyläläisten tilukset olivat aiemmin,
sarkajaon seurauksena, olleet pitkinä kapeina palstoina. Nyt maanjakoa
järkevöitettiin ja Äyräpäänjärveä laskemalla haviteltiin vielä lisää
peltoalaa.

Kaiken aikaa elettiin kuitenkin sodan varjossa. Rämö kertoo värikkäästi,
miten konekiväärin hylsyt olivat tukkineet sarkaojan, miten pojat
leikeissään ja ympäristöä tutkiessaan löysivät kaikenlaisia
sotatarvikkeita kaasunaamareista käsikranaatteihin, miten korsuihin
hautautuneet vihollisen ruumiit levittivät imelää lemua kylän peltojen ylle
ja miten yli lentävät omatkin koneet säikäyttivät emännät ja lehmät.

Kiinnostavinta ja parhaiten kirjoitettua on arjen kuvaus. Työtä tehdään
menetelmillä, jotka nykysuomalaiselle ovat uppo-outoja (ellei hän satu olemaan
kotimaahansa erikoistunut kansatieteilijä). Pula pakottaa keksimään
korvikkeita, ja toisinaan on lähes hätkähdyttävää huomata, miten pienistä
asioista ihminen voi ilahtua. Ja sotavuosien suomalaisen kuuliaisuus kirkkoa ja
esivaltaa kohtaan näkyy esimerkiksi siinä, että Iivari ja hänen naapurissa
asuva serkkunsa lähtevät jalansyten jumalanpalvelukseen, kymmenen kilometrin
taipaleelle, vaikka omissa nurkissa olisi sinäkin kesäisenä poutapäivänä
vaikka kuinka paljon tärkeää tekemistä.

Kirjan alkupuolen kerrontaa ryydittää runsas karjalanmurteinen sanailu, joskin
murreilmauksia olisi lukijoiden iloksi voinut sijoittaa alaviitteiksi tai kirjan
loppuun. Saraimen ymmärtää pienellä miettimisellä heinäladoksi, kun
havaitsee sen sijaitsevan niityllä. Mutta millaista ruokaa olivat jamakka ja
mokkelmaija, joita karjalaisemännät viikonloppuisin tarjoilivat?

Lassi Rämö, joka on Iivarin poika, on pystynyt todennäköisesti varsin hyvin
rekonstruoimaan isänsä tavoitteet, mielialat ja ajatukset. Oma maa, oma talo
ja oma kotiseutu vetivät evakkoperheet takaisin Karjalaan. Kun asumuksia
pystytettiin, puutteet kuitattiin toteamalla, että ”täähä o vaan
väliaikast”. Ei arvattu, että paluumuutto tosiaan jäisi väliaikaiseksi.
Vielä niinkin myöhään kuin toukokuussa 1944 Muolaan pitäjää
sähköistettiin – johdot vedettiin myös Rämön perheen navetta-asumukseen.

Sopeutuva evakkokansa

 Karjalan asuttaminen kesken jatkosodan selittyy suurelta osin sillä, että
etenkin Kannaksen pellot olivat varsin viljavia. Paluumuutolla pyrittiin
turvaamaan maan ruokahuoltoa, joka oli talvella 1941–1942 ollut hyvin
heikoissa kantimissa. Jossakin määrin tämä tavoite saavutettiinkin.

Kotiinpaluulla oli valtaisa henkinen vaikutus etenkin Karjalan heimoon, mutta
myös muun Suomen väestöön. Se, miten tärkeä oma kotikontu evakoille oli,
näkyi siinä, että noin kaksi kolmasosaa heistä palasi jatkosodan aikana
Karjalaan.

Sodan jälkeen vanhoille asuinsijoille ei pitkään aikaan päässyt, mutta
ehkä juuri tuo tilanteen toivottomuus teki kaihosta pohjattoman. Vuonna 1969
kaksitoista Rämön sukulaista kävi kolmella autolla Leningradissa ja poikkesi
paluumatkalla entiseen kotikylään, jossa ei juuri ollut kiveä kiven
päällä. Mukana olivat myös Iivari ja Alina, viimeksi mainittu pelosta
suunniltaan, sillä lupaa Moiniemessä pistäytymiseen ei oltu yrityksistä
huolimatta saatu.

Kesän 1944 nopean lähdön Rämö kuittaa parilla lauseella, vaikka myös
tämä olisi ollut mielenkiintoinen jakso perheen vaiheissa. Pienellä
vaivannäöllä kirjasta olisi muutenkin saanut paremman ja puhuttelevamman.
Loppuun kootut muistikuvat lapsuuden leikeistä ja leikkikavereista ovat aika
irrallisia, ja evakuointihallintoa sekä asutustoimintaa ja Karjalan
siirtolaisille maksettuja korvauksia koskevat lyhyet luvut Rämön muuhun
tekstiin verrattuna hieman kapulakielisiä. Olisiko nämä puutteet tulkittava
kustantajan haluksi kohdella jo iäkästä tekijää helläkätisesti? Lukijaa
vain harmittaa, kun vetävästi edennyt teksti alkaa lopussa tökkiä ja
pysähdellä kuin reki hietikolla…

Takaisin Karjalaan avaa kuitenkin mikrohistoriallisen näkökulman projektiin,
joka on varsin ainutlaatuinen koko Euroopan oloissa eli karjalaisten
evakuointiin, paluumuuttoon ja uuteen evakuointiin – muuallahan
siviiliväestö jäi useimmiten sodan jalkoihin ja sai selviytyä miten
parhaiten taisi.

Tutkijan käyttöön en kirjaa uskalla suositella – lähdemerkinnät puuttuvat
usein silloinkin, kun selvästi on referoitu jotain dokumenttia, ja suurimmalta
osaltahan kyseessä on muistitietoaineisto – mutta eräänlaisena
”oheislukemistona” se on kiintoisa täydennys vaikkapa siirtoväen huollosta
kertoviin dokumentteihin. Ajankuvaa välittävät osaltaan myös Rämöjen
perhealbumista otetut kuvat.

 



Kuva: Muolaan evakkoja talvisodan aikana, Wikipedia.

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/