[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Toivo ja Veikko Lavin riehakkaat elämäntarinat

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Lauri Keskinen <lokesk at utu.fi> Filosofian tohtori, Turun yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Halmeaho, Matti: Kun suksi ei luista: Veikko Lavin nuoruusvuodet 1912-1949. Art
House, 2012. 299 sivua.


Toivo ja Veikko Lavin riehakkaat elämäntarinat
---------------------------------------------------------

Laulaja, näyttelijä ja kirjailija Veikko Lavin (1912–1996) nuoruusvuodet
esitetään raikkaasti ja yksityiskohtaisesti ”lavilogi” Matti Halmeahon
kirjoittamassa Kun suksi ei luista -elämäkerrassa. Kirja seuraa aivan Lavin
kantapäillä tämän vaiheita vilkkaasta kotkalaiskoulupojasta aivan
muusikkouran kynnykselle 1940-luvun loppuun. Jatkoa seuraa ensi syksynä.  

Hyvistä kirjoista

Hyviä kirjoja, olivat ne sitten elämäkertoja, romaaneja tai tieteellisiä
teoksia, yhdistää useimmiten se, etteivät ne paljasta koko sisältöään
heti kättelyssä. Lukijaa ei saa toki jättää ymmälleen ja raapimaan
päätään, muttei myöskään kannata paljastaa kaikkia kortteja heti.
Lavilogiksi itseään aiheellisesti kutsuvan Matti Halmeahon kirja Kun suksi ei
luista yllätti useampaankin otteeseen. Aloin lukea sitä elämäkertana, ja
salaa toivoin sisällön painottuvan Lavin urheilu-uraan. Sain mitä tilasin,
mutta lisäksi kirjasta avautui vähä vähältä yhä uusia kerroksia.

Kirja kertoi vasemmiston ja oikeiston suhteesta sotien välisenä aikana sekä
yksilön keinoista hahmottaa omaa elämäänsä ja tehdä siitä taideteos.
Koska kirjassa on vahvasti läsnä myös Halmeaho itse, kertoi se myös
elämäkertakirjoittajan työstä ja siihen liittyvistä ratkaisuista. Halmeahon
tavoin huomasin itsekin miettiväni sitä, miten tulisi esittää sellaisen
henkilön elämäntarina, joka tietoisesti sekoittaa faktaa ja fiktiota paremman
tarinan toivossa. Elämäntapataiteilija Laville eletty elämä oli paitsi
laulujen ja kirjojen aihe myös tarpeen tullen muokattavissa oleva kokonaisuus
muistoja, tarinoita ja silkkaa fiktiota.

Sahatöitä ja potkuja, eli kuinka syntyy laulujen aiheita

Toivo Veikko Lavi syntyi Kotkan Hovinsaarella työläisten vuokrakasarmille
Titanicin uppoamisvuonna. Myöhemmin Lavi tapasikin kertoa, että samalle
viikolle sattui kaksi munausta: Titanic upposi ja ”muuan Veikko Lavi putkahti
maan pinnalle”. Halmeahon mukaan tapahtumat eivät aivan mahtuneet samalle
viikolle, joten Lavi joutui hieman muuntelemaan totuutta anekdoottinsa
saamiseksi. Perheeseen kuuluivat uskonnolliset vanhemmat Wilhelm ja Ida sekä
yhteensä kahdeksan sisarusta. Perhe ei ollut alueen köyhimmästä päästä,
ja aina riitti suuhunpantavaa. Wilhelmin saatua töitä Hovinsaaren koulusta
vahtimestari-talonmiehenä perhe muutti koulun tiloihin komeaan
graniittirakennukseen.

Uskonto ja isänmaanrakkaus määrittivät kaikkia Lavin perheen toimia.
Perheeseen tilattujen lehtien määrä kertoi lukuinnosta ja sisältö
puolestaan vallitsevasta ajatusmaailmasta. Lavit tilasivat kokoomuksen
äänenkannattaja Uutta Suomea, paikallista oikeistolehti Etelä-Suomea ja IKL:n
Kymenlaakson Suuntaa sekä kevyempiä lehtiä kuten Kotiliettä, Nuorten Toveria
ja Pääskystä. Vanhemmille veljille tilatut Suomen Urheilulehti ja Nuori
Urheilija tulivat tarkkaan myös Veikon lukemiksi. Toisella kymmenellä
ollessaan Veikko kirjoitti ahkerasti Nuorten Toveriin (vuodesta 1926 lähtien
Sirkka-lehti) ja Pääskyseen ”askartelutehtäviä, kielipähkinöitä,
arvoituksia ja kaikenmoisia kompamaisia kysymyksiä muille lukijoille”.
Sanataituruudesta kertoi 11-vuotiaan Veikon vuonna 1923 kirjoittama pähkinä:
”Miksi peloton tulee, kun se ällistyy? Vastauksessa saa olla 8 kirjainta.”
Ratkaisu, ”pelloton”, julkaistiin seuraavassa numerossa. Pelotonta oli
”ällistetty” eli lisätty L-kirjaimien määrää.

Kansakoulun ensimmäinen luokka sujui pieneltä Toivolta vielä mukavasti. Jopa
niin mukavasti, että vanhemmat elättelivät toivoa Toivon papiksi tulosta.
Lavilogi Halmeahon mukaan kyseessä oli kuitenkin Veikolle tyypillinen piirre
eli alkuinnostuksen huumassa tämä jaksoi keskittää kaikki voimansa uuteen
koitokseen, mutta tätä seurasivat pian tylsistyminen ja levottomuus. Nämä,
yhdistettynä auktoriteettihahmojen periaatteelliseen kyseenalaistamiseen,
tekivät Veikon myöhemmistä opiskeluista ja työurasta katkonaisia.
Kansakoulun päättötodistuksessa Veikon keskiarvo oli vaatimaton 5,44 ja
lupaava uskonnonnumerokin oli pudonnut ensimmäisen luokan kahdeksikosta
viitoseen. Onni ja menestys eivät löytyneet myöskään Kotkan Ammattikoulun
puuosastolta, ja 15-vuotiaana Veikko päätyikin Suomen Sokeri Oy:n tehtaan
apulaiseksi ja sähkömiesharjoittelijaksi. Kolmivuotinen rupeama tuli olemaan
Veikon pisin yhtäjaksoinen työpaikka.

Veikko Lavi käytti vaihtelevasti etunimiään Toivo ja Veikko. Toivoa hän
käytti esimerkiksi aloittaessaan jonkin suuren urakan, kuten opiskelut. Veikko
– ja äärimmäisessä muodossaan Vepa – puolestaan viittasi Laviin
aidoimmillaan: vilkkaana, lyhytjänteisenä, tarinankertojana, keppostelijana.
Halmeaho käyttää näitä erilaisia identiteettejä taitavasti kertoakseen
tarinan siitä, miten yksilöt toisinaan joutuvat kieltämään oman persoonansa
sopiakseen yhteiskunnan tarjoamaan muottiin.

Sokeritehdastyön ohella Veikon nuoruusvuosiin kuului 16-vuotiaana aloitettu
suojeluskuntatoiminta ja urheiluharrastus Kotkan Innossa. Radiosta ja lehdistä
tarkkaan seuratut suomalaisurheilijoiden voittoisat otteet 1920-luvun
olympialaisissa innoittivat Veikkoa yhä kovempaan harjoitteluun erityisesti
kuulantyönnössä. Pienestä pitäen kiinnostanut musiikkiharrastuskin alkoi
saada yhä kunnianhimoisempia sävyjä: Veikko esiintyi suojeluskunnan kuorossa,
kirjoitti ensimmäiset kappaleensa 15–17 -vuotiaana ja kävi kesäiltaisin
ahkerasti kuuntelemassa Kotkan puistoissa soittokuntia. Lavin ensimmäinen ja
ankaran jännittämisen sävyttämä varsinainen sooloesiintyminen tapahtui
Kotkan suojeluskunnan perheiltamissa hänen ollessaan 20-vuotias.
Varusmiesaikansa jälkeen 1930-luvulla Veikko työskenteli lyhyitä jaksoja muun
muassa satamajätkänä, sahatyömiehenä ja viinakaupan myyjänä.
Katunyrkkeilijän, naistenmiehen ja ylipäätään viinaanmenevän rentun roolit
olivat kuitenkin ne, joista hänet Kotkassa tunnettiin. Halmeaho on käynyt
poliisin arkistot tarkkaan läpi, niin yksityiskohtaisesti hän kutakin Veikon
– Vepan – putkareissua kuvaa.

Alkoholin lisäksi Veikolle maistui myös urheilumenestys. Itseään hän
tituleerasi Kymenlaakson 1930-luvun kovimmaksi kuulamieheksi. Osittain tämä
onkin totta; Halmeaho tarkentaa Veikon kuularinkien kuninkuuden päättyneen
vuonna 1936 tai viimeistään 1938. Veikko tavoitteli tosissaan kuulantyönnön
kisapaikkaa Berliinin olympialaisiin vuonna 1936, ja edeltävänä vuonna hän
ylsikin omaan ennätykseensä 14,37 metriä. Kyseisellä tuloksella Veikko olisi
sijoittunut olympialaisissa neljänneksitoista. Nyrjähtänyt nilkka kuitenkin
esti kisamatkasta kamppailun.

Vuosi 1938 toi Veikolle muassaan kaksi kauaskantoista elämänmuutosta: hän
aloitti opiskelut Viipurin sahateollisuuskoulussa ja tapasi tulevan vaimonsa
Sylvin. Sotien aikana ja etenkin niiden jälkeen Veikko tuli työllistymään
saha-alan hyväpalkkaisiin töihin, joiden saamisessa sahateollisuuskoulun
koulutuksesta oli apua. Ahkera, työläistaustainen ompelijatar Sylvi puolestaan
piti Lavien talouden pystyssä silloin, kun Veikko ei työtä onnistunut
pitämään tai päätti jättäytyä runoilemaan. Huhtikuussa 1939 nuoripari
astui avioon.

Sota-aika oli Veikolle juuri niin tapahtumarikas kuin se voi olla sotilaalle,
jonka on vaikea noudattaa annettua ohjeistusta, alistua kuriin tai kohottaa
asetta toista ihmistä vastaan. Veikon talvisodan päätti haavoittuminen,
jatkosodan taas kahakoinnista johtuva vankilatuomio Kakolassa. Välillä Vepa
ehti työskennellä Kotkan Metsäkeskuksessa ja vakuutusyhtiö Kalevan
piiriasiamiehenä – kumpikin työ päättyi potkuihin. Jälkimmäisessä
Veikko oli niin menestynyt, että olisi voinut hyvin rakentaa itselleen
sodanjälkeisen uran vakuutusmyyjänä. Potkut johtuivat tilityksien ja myytyjen
vakuutusten välisestä erosta. Tähän oli syynä Sylvi-vaimon mukaan seuraava,
Veikon luonnetta hyvin kuvaava toimintatapa:

”Katos, kun Vepa oli aina elämässään heikomman ja hävinneen puolella.
Vepaa säälittivät niin kovasti ne nuoret mökkikylien köyhät naiset, joiden
miehet olivat juoksuhaudoissa tai kuka jo missäkin haudoissa ja joilla ei ollut
rahaa maksaa useinkaan edes sitä ensimmäistäkään vakuutuserää. Vepassa
heräsi aina liian helposti säälin ja sympatian tunne. No, Vepa sanoi sitten
yhdellekin naiselle, että hiero vähän minun kipeää niskaa, niin sovitaan,
että se vastaa yhtä vakuutusmaksua.”

Sotien jälkeen Lavien – Veikon, Sylvin ja vuonna 1940 syntyneen
Maija-tyttären – perhe muutti useampaan otteeseen eri puolille Suomea Veikon
töitten perässä. Hermoja raastaneesta sodasta Veikko toipui Vastilassa yli
vuoden verran runoja, lauluja ja novelleja kirjoitellen Sylvin tuodessa leivän
pöytään. Ns. vaaran vuosien aikana Veikko työskenteli saha-alan
johtotehtävissä, ja Lavit muuttivat Viialan, Joensuun, Tornion, Kemin ja
Järvenpään kautta lopulta Kaukaan kylään. Vuonna 1948 Veikko oli jopa
kansanedustajaehdokkaana Ernesti Hentusen johtaman Radikaalisen Kansanpuolueen
listoilla, muttei saanut tarpeeksi ääniä tullakseen valituksi. Halmeahon
kirjan päätöspisteenä toimii Vepan vuoden 1949 kohtalokas tapahtuma: tämän
sääri murtui jalkapallo-ottelussa, ja toipumisen ajan Vepa oli vuoteenomana.
Sylvin kehotuksesta hän alkoi työstää nuoruusvuosien laululuonnoksiaan.
Taiteilijanura näyttäytyi nyt todellisena mahdollisuutena. Vepan varsinaista
läpimurtoa 1950-luvun alussa sekä myöhempiä vaiheita Halmeaho käsittelee
ensi syksylle luvatussa Lavi-elämäkerran toisessa osassa.

Lavilogilla on paljon kerrottavaa

Lavilogi Matti Halmeaho on tehnyt eittämättä paljon töitä Lavi-kirjan
eteen, ja se näkyy; kirja on yksityiskohtaisuudessaan rikas muttei
hengästyttävä. Kieli on sujuvaa ja etenemistahti sopiva. Takakannen
esittelytekstin mukaan Halmeahon kirja perustuu ”Lavin, hänen lähipiirinsä
ja satojen muiden hänet tunteneiden haastatteluihin sekä laajaan
lähdeaineistoon”. Tapa, jolla kirjoittaja keräsi haastattelut, näyttäytyy
varmaan monelle tutkijalle raskaana, mutta epäilemättä tehokkaana. Halmeaho
kirjoitti ensin jonkin paikkakunnan lehteen laajan artikkelin hankkeestaan sekä
paikkakunnan ja Lavin yhteyksistä. Sen jälkeen hän piti ”hyvin
mainostetun” Lavi-illan – Halmeaho siis esittää itse Lavin tuotantoa –
samaisella paikkakunnalla, ja ”tilaisuuden jälkeen yhteydenottoja ja
haastateltavia on aina riittänyt”. Kirjassa ei ole osiota, jossa käytäisiin
läpi em. kaltaisia aineistonkeruutapoja tai muita metodeja. Halmeaho kuitenkin
avaa työskentelytapaansa riittävästi marginaaliin kirjoitetuissa Lavilogi
kertoo -tietolaatikoissa. Useimmiten laatikoissa kuitenkin kommentoidaan tekstin
sisältöä tai jonkin Vepan tarinan todenperäisyyttä. Varsinaisessa
tutkimustyössä tietolaatikoiden sisältö sopisi hyvin viitteisiin.

Kirjassa on myös toisenlaisia, laajempia tietolaatikoita, jotka tarkentavat
käsiteltyä asiaa tai keventävät sisältöä tarinoilla ja anekdooteilla.
Tietolaatikot toimivat hyvin erillään, mutta ainakin minulla niiden
yhteisvaikutus katkoi liikaa lukukokemusta. Yhdellä aukeamalla saattaa
nimittäin olla kolmesta neljään tietolaatikkoa. Siinä vaiheessa uidaan
metatekstin syvissä vesissä, kun leipätekstin lisäksi sivulla on
tietolaatikko, jota vielä selittää toinen Lavilogi kertoo -tietolaatikko.

Kirjan mustavalkoinen kuvitus on kerätty puolivälin paikkeille kiiltävälle
paperille. Se, mikä on elämäkerran kuvituksen sopiva määrä, lienee
mielipidekysymys, mutta itse olisin katsellut enemmänkin kuvia, etenkin
värillisiä. Ilmeisesti yhtenäisen linjan vuoksi myös nykypäivänä otetut
kuvat on julkaistu mustavalkoisina.

Hyväksyn ja ymmärrän, ettei kirjassa ole viiteapparaattia, mutta jonkinlainen
lähdeluettelo tai edes lista haastatelluista henkilöistä olisi auttanut
esimerkiksi Lavista kiinnostuneita tutkijoita eteenpäin.

Halmeahon taiten kirjoitettu, pitkään työn alla ollut ja yksityiskohtia
pursuava teos kattaa niin tarun kuin todenkin Lavin nuoruusvuosista. Useista
tasoista ja teemoista koostuva kirja on mainio esimerkki elämänmakuisesta
elämäkerrasta, joka ei ole kuitenkaan niin lähellä kohdettaan, etteikö se
voisi suhtautua siihen myös kriittisesti.      

 

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/