[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Ikkunoita aikaan

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Helena Pilke <helena.pilke at helsinkinet.fi> toimittaja, FT, Helsinki
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Hapuli, Ritva; Immonen, Kari; Niemelä, Pekka; Riikonen, H. K.: Paavolaisen
katse. Tulkintoja Olavi Paavolaisen kirjoituksista. Avain/BTJ Finland, 2012. 296
sivua.


Ikkunoita aikaan
---------------------------------------------------------

Paavolaisen katse on esseekokoelma, jossa lähinnä kirjailijan nimikkoseuran
aktiivit tarkastelevat Olavi Paavolaisen (1903–1964) kirjoituksia.
Aikaperspektiivi on niin pitkä kuin se tämän liian varhain vaienneen
kirjailijan ja kulttuurikriitikon kohdalla vain voi olla eli elämännälkäisen
parikymppisen nuorukaisen runoista kyynisen keski-ikäisen propagandasoturin
päiväkirjamerkintöihin. Erityisen näyttävästi ja vahvasti on esillä
kolmikymmenluvun eurooppalaista ilmapiiriä ja länsimaisen kulttuurin muutosta
valottava matkakirjojen sarja.

Kuten Ritva Hapuli Paavolaisen katse -kirjan esipuheessa toteaa, maailma kulki
Olavi Paavolaisen aikana mullistuksesta toiseen: ensimmäistä maailmansotaa
seurasi Suomen oma sisällissota. Reilua vuosikymmentä myöhemmin New Yorkin
pörssiromahdusta seurasi maailmanlaajuinen talouslama sekä fasismin ja natsien
nousu. Eurooppa, joka juuri oli totuttelemassa moderniin maailmanaikaan ja
vapaamielisempään kulttuuriin, joutui jälleen sotanäyttämöksi. Toisen
maailmansodan jälkeen maailma ei ollut entisensä. Eikä Olavi Paavolainenkaan.

Suhteellisen lyhyenä aktiivikirjoittajan kautenaan Paavolainen ehti etsiä
nykyaikaa niin kolmikymmenluvun Euroopasta – pääosin Saksasta – että
tuolloin hyvin eksoottisina pidetyistä Etelä-Amerikan valtioista. Hänen
tiedetään suunnitelleen myös USA:n matkaa, mutta se ei toteutunut. Kesällä
1939 tehdyn Neuvostoliiton kierroksen muistiinpanot ja vaikutelmat eivät
puolestaan koskaan muuttuneet kirjaksi.

Yksitoista osin yllättävääkin näkökulmaa

Paavolaisen katse -esseekokoelman yhdestätoista kirjoittajasta osa on samoja
kuin kymmenen vuotta sitten ilmestyneessä Paavolaisen paikat -esseekokoelmassa.
Lukijana ja jonkinasteisena Paavolais-fanina olisinkin yllättynyt, jos
esimerkiksi Ritva Hapuli, Kari Immonen tai Hannu K. Riikonen olisivat puuttuneet
joukosta. Paitsi että he ovat teoksen toimittajia, he esiintyvät siinä myös
kirjoittajina. Muut kirjoittajat ovat Marjo Kaartinen, Sari Kivistö, Ville
Laamanen, Kimmo Laine, Kari Mäkinen, Pekka Niemelä, Veli-Matti Pynttäri ja
Ritva Pyykkö. Laamanen on tohtorikoulutettava Turun yliopiston poliittisen
historian laitoksella, toiset filosofian tohtoreita. Kulttuurihistoria ja
kirjallisuus painottuvat jossain määrin, mutta edustettuna on myös
Paavolaisen yhteydessä hiukan yllättävältä kuulostava tieteenala eli
ympäristötiede.

Mielenkiintoinen on kokoelman avauskin: lyhyen johdantotekstin jälkeen
arkkipiispa Kari Mäkinen tarkastelee Olavi Paavolaisen suhdetta uskontoon ja
kuolemaan, ja sitä miten tuo suhde muuttui iän myötä. Koko ajan siinä
näkyy kuitenkin tietty kaksijakoisuus. Toisaalta kirjailija haluaa kääntää
selkänsä kuolemalle, toisaalta löytää sen läheisyydestä oudon rauhan
mielelleen. Jatkosodan aikana hän hakeutuu mieluusti Aunuksen ikiaikaisiin
kalmistoihin, sodan päätyttyä jättää iloiset juhannustanssijat Keuruun
juhlakentälle ja lähtee itse kävelemään varjoisalle kirkkomaalle.

Jokaista esseetä ei varmaankaan ole tarpeen ruotia erikseen; niinpä tyydyn
vain mainitsemaan, että Sari Kivistön aiheena on antiikin esikuvallisuus Olavi
Paavolaisen tuotannossa ja Marjo Kaartinen kirjoittaa toiseudesta eli
neekerikysymyksestä Paavolaisen teksteissä. Ritva Hapuli liittää Paavolaisen
kauas kaipaavien levottomien etsijöiden ketjuun esseessä, jota hallitsee
metafora sinisestä kukasta. Hapulia itseään sininen kukka on seurannut aina
väitöskirjasta saakka – hänhän tarkasteli siinä Paavolaisen suhdetta
modernismiin.

Nürnbergin vuoden 1936 puoluepäivät ja heti niiden jälkeen syntynyt teos
Kolmannen valtakunnan vieraana (ilm. 1936) esitellään Kimmo Laineen esseessä,
jonka aiheena on Olavi Paavolaisen ja elokuvan suhde. Paavolainen toimi
nuoruudessaan elokuvakriitikkona; kovin teräviä kannuksia hän ei kuitenkaan
sillä alalla saavuttanut. Hän ei kyennyt lähestymään elokuvaa kovinkaan
analyyttisesti, vaan kiinnitti huomiota enemmän filmitähtiin ja valokankaalla
näkyviin miljöön yksityiskohtiin kuin ohjaajantyöhön tai elokuvakerrontaan.
Ville Laamanen pohtii niin ikään Paavolaisen Saksan-matkan vaikutelmia saman
kirjan pohjalta, ja Veli-Matti Pynttäri jatkaa siitä sujuvasti: hänen
tarkastelunsa keskiössä ovat Pako pimeyteen -trilogian seuraavat osat Lähtö
ja loitsu (ilm. 1937) sekä Risti ja hakaristi (ilm. 1937).

Paavolaisen 1940-luvun tuotantoa tutkinut ja siitä Sota ja maisema -nimisen
teoksen julkaissut Hannu Riikonen kääntää nyt katseensa ihmisiin eli siihen
mitä ja miten Paavolainen kirjoittaa Synkässä yksinpuhelussa arpisista
Aunuksen korpisotureista, päämajan kenraaleista ja pääkaupungin
kulttuuridaameista, sekä vanhemmista että nuoremmista. Kirjailijan
maisemasuhdetta puolestaan tarkastelee varsinainen alan ammattimies eli
biodiversiteettitutkimuksen ja ympäristötieteen professori Pekka Niemelä.
Hän on löytänyt tarkasteltavakseen pari vähemmän tunnettua Paavolaisen
tekstiä eli Aamu-lehdessä vuonna 1931 julkaistut Tolvajärven maisemia
kuvailevat ja Akseli Gallen-Kallelan karelianismia pohtivat kirjoitukset.

Paavolais-tutkimuksen ongelmanahan tahtoo olla se, että tutkijat pohdiskelevat
samoja tekstejä vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. Tämä on tietysti
ymmärrettävää: tuotanto jäi rajalliseksi, joistakin kiinnostavista ja
hyvinkin pitkälle viedyistä suunnitelmista, kuten ennen toista maailmansotaa
kaavaillusta Neuvostoliitto-kirjasta ja talvisodan jälkeisestä
propagandateoksesta Länsimaiden velka Suomelle ei tullut mitään.
Neuvostoliiton kulttuurielämästä Paavolainen tosin sodanjälkeisinä vuosina
kirjoitti muutamia esseitä, samoin pikku kirjaset Volga ja Leningrad-Pietari
(ilm. 1946) ennen lopullista vaikenemistaan. Nämä ovat esillä myös Riitta
Pyykön esseessä Olavi Paavolaisen Venäjä-kuvasta.

”Älkää unohtako Olavia!”

Kirjan päättävät tyylikkäällä tavalla Kari Immosen pohdiskelut siitä,
mikä on Paavolaisen merkitys nykyajalle – toki ”nykyaika” käsitetään
tässä varsin laveasti. Mukana on niin ikkunoita Eurooppaan aukova
tulenkantajapolvi kuin kolmikymmenlukuinen, oman kuusensa juurelle kyyristyvä
Suomi – ja lopulta myös kaksituhatluvun nuoret intellektuellit, joista osa
haluaa rinnastaa itsensä tulenkantajiin.

Ritva Hapulin mainitsema, Tero Tähtisen Parnassossa vuonna 2004 julkaisema
parkaisu ”Älkää unohtako Olavia!” ei siis suinkaan ole kaikunut kuuroille
korville. Teoksen lopussa oleva valikoima Paavolaista koskevia tutkimuksia ja
kirjoituksia on lähes yhdeksän sivun mittainen, eikä siinä välttämättä
ole mainittu kaikkea Paavolais-tutkimusta. Luettelossa on mukana kaikenkokoista
ja -tasoista aineistoa – lehtien ja kirjojen artikkeleita, väitöstutkimuksia
ja graduja ynnä muuta – mutta jostain syystä siitä on jäänyt puuttumaan
muuan tuore ja tässä yhteydessä huomionarvoinen tutkimus: Kansakunnan
resonoivat muistot, Olavi Paavolaisen jatkosodan päiväkirja Synkkä
yksinpuhelu kansallisen identiteettiprojektin uudelleenarviona (Antti Vesikko,
syksy 2011, Jyväskylän yliopisto, valtio-oppi). Harvinaisen mittava gradu
kannattaa lukea – sen löytää verkosta.

Paavolaisen positiointi ei ole helppoa: monitahoisella kirjoittajalla oli kyky
katsoa aikansa maailmaa ja sen ilmiöitä monesta näkökulmasta – joskus jopa
keskenään ristiriitaisistakin. Kaikki erilainen, uusi, näyttävä,
tunnelmallinen ja eksoottinen kiehtoi häntä, samoin rituaalit ja seremoniat
– niiden taustalla olevasta aatteesta riippumatta. Tämän vuoksi olisikin
ollut kiinnostavaa, jos Pako pimeyteen -trilogia olisi täydentynyt
neljännellä, Neuvostoliittoa koskevalla osalla.

Onko Paavolainen jo loppuun tutkittu? Onko hänen henkinen perintönsä seulottu
viimeistä murua myöten? Ei suinkaan, sen osoittaa muun muassa tämä tyylikäs
esseekirja. (Tyylipisteitä annan myös oivaltavasta kannesta!) Eikä teoksen
lukijan tarvitse olla Paavolais-fani, kohtuullinen kiinnostus kirjailijaa ja
hänen aikakauttaan kohtaan riittää. Tuotannon tuntemisesta on toki etua. 

Siitä tuotannosta puheen ollen: nähtäväksi jää, innoittaako tulossa oleva
merkkivuosi kustantajat uusintapainoksiin. Syytä olisi: ensi vuonna Olavi
Paavolaisen kuolemasta tulee kuluneeksi 50 vuotta, ja sen kunniaksi voisi
joitakin teoksia tuoda jälleen lukijoiden ulottuville. Esimerkkinä mieleen
tulee Lähtö ja loitsu, joka on viimeksi julkaistu 1978, samoin muut Pako
pimeyteen -trilogian osat.

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/