[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Suomi ruotsalaisimmillaan

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Klaus Lindgren <Klaus.Lindgren at helsinki.fi> tutkija, Helsinki
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Villstrand, Nils Erik: Valtakunnanosa. Suurvalta ja valtakunnanosa 1560–1812.
Suomen ruotsalainen historia 2. (Riksdelen. Stormakt och rikssprängning
1560–1812.). Kääntänyt Jussi T. Lappalainen; Hannes Virrankoski. Svenska
litteratursällskapet i Finland, 2012. 424 sivua.


Suomi ruotsalaisimmillaan
---------------------------------------------------------

Suomen ruotsalaisuuden historian toinen osa on hiljattain ilmestynyt,
kirjoittajana Nils Erik Villstrand, Åbo Akademin historianprofessori. Kirja
kattaa aikakauden Kustaa Vaasan pojista Ruotsin valtakunnan hajoamiseen asti,
itse asiassa kolme vuotta siitä eteenkin päin. Villstrand tulkitsee Ruotsin
valtakunnan jakautuneen kahtia 1809, itäisen osan siirtyessä Venäjän
haltuun. Kun Suomesta tehtiin oma valtio, jolla oli oma ruotsalainen hallintonsa
ja lainsäädäntönsä, valtakunta ei ollut enää entisensä.

 

Nils Erik Villstrandin Valtakunnanosa. Suurvalta ja valtakunnan hajoaminen
1560–1812 jatkaa ajallisesti Kari Tarkiaisen Ruotsin Itämaa –teoksen
lopusta aina Ruotsin kruununprinssi Kaarle Juhanan (Jean-Baptiste Jules
Bernadotte) ja Venäjän keisari Aleksanteri I:n kohtaamiseen Turussa 1812.
Tämä on perusteltua sikäli, että tuossa tapaamisessa Ruotsi sanoutui
selväsanaisesti irti kaikista revanssiaikeista ja liittyi Napoleonin vastaiseen
liittoon. Samalla kirjan loppuun saadaan pitkä historiallinen kaari, joka alkaa
Erik Pyhän rantautumisesta Suomeen ja päättyy Kaarle Juhanan laivan
lähtöön Suomen rannoilta, käyrätorven hiljaa soidessa.

Kirja alkaa kuningatar Kristiinan (hallitsi 1632-1652) nelikulmaiseksi kuvatusta
valtakunnasta, jossa keskellä oli tietysti Tukholma. Meri yhdisti sen eri osat
toisiinsa: Pommerin, Baltian provinssit, Suomen ja Ruotsin, ja merta pitkin
pääsikin kulkemaan nopeasti, sekä rahtaamaan tavaroita. Meri myös erotti
alueita toisistaan, syksystä kevääseen hyvinkin tehokkaasti. Myös
valtakunnan keskuksessa asuvien tiedot Suomesta saattoivat joskus olla huteria
ja matkailijoiden kuvaukset vähemmän mairittelevia, mutta toki moni viihtyikin
lahden tällä puolen. Suomi oli kuitenkin selvästi eri asia kuin lahden
länsipuolisko, ihan jo kielen ja meren takia, ja toki Suomi oli paljon
köyhempää seutua kuin Svean- ja Götanmaat. Kruunullakaan ei aina ollut kovin
hyviä tietoja hallitsemistaan alueista, ja maata ryhdyttiinkin systemaattisesti
kartoittamaan 1700-luvulla.

Oliko Suomi olemassa?

Entä Suomen asema Ruotsin valtakunnassa? Tämän sarjan edellistä kirjaa
esitellessäni tulin kuvailleeksi, miten tiedemies tai -nainen etsii
vaihtoehtoisista teorioista sitä parasta, jossa ei ole ristiriitoja ja joka
niin ollen vastannee parhaiten sitä, miten jokin asia joskus oli. Nyt ollaan
saman asian kanssa tekemisissä, mutta kuinka ollakaan, joskus ei ole helppoa
sanoa sitäkään, oliko joku asia olemassa vai ei. Suomi-niminen aluekin oli
1400-luvulta lähtien olemassa, sen katsottiin olevan valtakunnan itäinen
valtakunnanpuolisko ja nimellä Ruotsi tarkoitettiin usein valtakunnan
läntistä puoliskoa (joskus taas valtakunnan katsottiin koostuvan neljästä
osasta, Sveanmaasta, Göötanmaasta, Norlannista ja Suomesta). Mitään
Suomi-nimistä pysyvää hallinnollista yksikköä ei ollut olemassa. Ruotsi oli
tyypillinen tuon ajan konglomeraattivaltio, tilkkutäkki, jonka eri osia
hallittiin eri tavoin. Suomi kuului tuon tilkkutäkin keskusosaan, toisin kuin
esimerkiksi Käkisalmen lääni ja Skoone, puhumattakaan Baltian ja Saksan
provinsseista.

Toisaalta taas Suomi oli suuriruhtinaskunta arvoltaan, toisin kuin mikään muu
valtakunnan osa. Oli siis olemassa Suomen suuriruhtinaanmaa ja vaakunakin. Mutta
ei ollut aina selvää, mitä Suomeen kuului; Ahvenanmaan mainitseminen erikseen
osana Suomea oli monesti tarpeellista, toisinaan taas käytettiin termiä Suomi
ja Pohjanmaa. Suomi siis samaan aikaan sekä oli että ei ollut olemassa.
Modernin kansallisvaltion asukas kysyy nyt ihmeissään, mikä on totuus? Eihän
kokonainen maa mitenkään voi yhtä aikaa olla ja olla olematta? Kyllä
näemmä voi. Pitää kysyä mikä oli, ja missä yhteydessä? Asiat vain
jäsentyivät 1600-luvulla niin kokonaan toisin kuin 2000-luvulla.

Suomalaiset ja ruotsin kieli

Minkälaista kansaa suomalaiset sitten olivat? Tällaiset termit ovat sikäli
hankalia, että ne tulevat paitsi kuvailleeksi asioita, myös luoneeksi niitä.
Suurvalta-ajan oppineet olivat ennen kaikkea antiikin ja Raamatun tuntijoita, ja
niinpä Tacituksen kuuluisa ote fenneistä sai jo 1600-luvulla tuomionsa: eivät
nuo ole suomalaisia, vaan saamelaisia (toiset oppineet olivat toki toista
mieltä). Oppineiden luokitteluissa saatettiin sveat ja göötit laskea yhdeksi
ryhmäksi ja sitten suomalaiset ja virolaiset toiseksi. Linné puolestaan
luokitteli kansojakin ulkomuodon perusteella: Ruotsissa oli gööttejä,
suomalaisia, lappalaisia ja kaupungeissa sekakansaa. Käytännöllisemmissä
yhteyksissä oli sen sijaan aika selvää, että itäistä valtakunnanpuoliskoa
asuttivat suomalaiset ja länsipuolella asui ruotsalaisia. Tämä puhetapa oli
yleinen ja useimmiten sanalla suomalainen tarkoitettiin kaikkia Suomen
asukkaita, kieleen katsomatta. Villstrand tuo tämän hyvin esiin, mutta asian
toinen puoli jää hieman muiden asioiden lomaan: kun puhe oli pienemmistä
alueista, kuten pelkästään Suomesta, termit suomalainen ja ruotsalainen
viittasivat kieleen.

Muuten oppineet arvelivat Suomen olleen aikoinaan oma, mahtava kuningaskuntansa,
kuten olivat joidenkin oppineiden mukaan olleet myös Svea, Göta, Helsinglanti
ja Vermlanti, ja toki laadittiin hienoja luetteloita Suomen muinaisista
kuninkaista. Kun vähitellen kuva Suomesta ja suomalaisista kehittyi kohti
sitä, mitä me nykyään kutsumme tieteelliseksi, jäivät nämä teoriat
unhoon. Aivan vastaavasti todettiin ennen pitkää, ettei suomi ehkä
polveudukaan hepreasta, ja katseet kääntyivät kohti itää. Jostain syystä
Villstrand jättää vain pienelle maininnalle sen, että suomen kielen
sukulaisuus unkarin ja Volgan mutkan kielten kanssa huomattiin jo 1700-luvulla
(M. A. Castrénin ansiota on sitten kielisukulaisuuden yhdistäminen
samojedikieliin). Ja totta kai sitäkin alettiin pohtia, että milloin ne
suomenruotsalaiset olivat tänne tulleet? Kristinuskoon ja Ruotsin
kuningaskuntaan ne liitettiin, ilman muuta.

Klaus Fleming puhui enimmäkseen suomea ja ruotsia hän osasi peräti huonosti,
näin on moneen kertaan kerrottu. Kuinka ollakaan, tuo tieto on kumottu jo
1930-luvulla, Siuntiossa ja Pernajalla kasvanut Klas Fleming osasi ruotsia
oikein hyvin. Suomen aateli on näemmä käyttänyt ruotsia omassa keskuudessaan
jo 1500-luvulla, ja porvaristo alkoi käyttää yhä enemmän ruotsia jo
1600-luvulla. Suomen säätyläistö alkoi siis vaihtaa kieltään ruotsiksi jo
varhain, mutta kyseessä oli pitkä ja hidas prosessi. Maan hallinnon kieli oli
ruotsi, kirjallisuuttakin oli vain ruotsiksi ja Ruotsin kruunun alamaisia
oltiin, joten ruotsista tuli ilman muuta ylempien luokkien kieli. Kehitystä
vauhditti 1700-luvulla sekin, että kouluissa vaihdettiin kieli latinasta
ruotsiin – kouluun menivät yleensä vain pappien ja porvarien lapset.
Villstrand käy vielä läpi Suomen säätyläistön elinoloja, sivistystä ja
muita asioita sääty säädyltä: aatelistosta virkamiesten ja pappien kautta
porvareihin.

Nyt tulee ilmi sekin, ettei asiakirjojen ruotsinkielisyys merkinnyt suurtakaan
etua ruotsinkielisille talonpojille. Paljonkohan hädin tuskin lukutaitoiset,
omia kansanmurteitaan puhuvat ruotsinkieliset talonpojat ymmärsivät
virallisesta kirjaruotsista ja lakikielestä? Tuskinpa paljonkaan. Sosiaalisen
nousun kannalta ruotsinkielisillä rahvaanpojilla oli toki se etu puolellaan,
että he osasivat ruotsia valmiiksi, kun taas suomenkielisten koulupoikien kovaa
osaa päiviteltiin jo 1700-luvulla. Ruotsi ja suomi eivät olleet ollenkaan
tasa-arvoisessa asemassa, mutta enimmäkseen oli kyse asioista, jotka koskivat
väestön suurta enemmistöä vain satunnaisesti. 

Suomen ruotsi

Suomessa puhuttu ruotsi saa kirjassa oman lukunsa, ja syystä. Se on monesti
suorastaan riemastuttava kielimuoto kaikkine suomalaisuuksineen, ja se on sitä
näemmä ollut aina: itse Henrik Gabriel Porthan, käytti västäräkistä sanaa
västräcka(ruotsiksi sädesärlan). Muuten Suomen puolelle kehittyi jo varhain
oma ylempien luokkien ruotsin kielivariantti, kansanmurteiden lisäksi. Tärkein
ero oli toki intonaatio, mutta muitakin eroja kehkeytyi ajan mittaan. Niin, ja
1700-luvulla G.M. Sprengtporten sai nuorena Ruotsin puolella kuulla olevansa
finntamp, koska puhui suomenruotsia. Sittemmin hän päätyi kruununprinssi
Gustaf Adolfin kavaljeeriksi, ja tuli tartuttaneeksi tuon suomalaisen
intonaation tulevaan kuninkaaseenkin! Riemastuttavaa on myös lukea
vaurastuneen, kielensä suomesta aika omintakeiseen ruotsiin vaihtaneen porvarin
hautajaisrunoa vainajan omalla ruotsinkielellä, "Then tötas eken Vänska
Pråken".

Villstrand käy läpi myös ruotsinkielisen rahvaan ja kaksikielisyydenkin
historiaa. Aiemmin on esitetty, että kieliraja olisi ollut etelärannikolla
liukuva ja Pohjanmaalla jyrkkä, mutta ei se noin yksinkertaista ole. Monesti
siellä, missä kieliryhmien välissä oli laajempia metsäalueita,
kieliryhmätkin pysyivät erillään, kun taas toisaalla kieliryhmät
sekoittuivat ja raja liikkui milloin mihinkin suuntaan. Näinpä siis sekä
Vetelin että Vöyrin – Isonkyrön suunnalla suomea on puhuttu milloin
kauempana merestä, milloin lähempänä, kun taas vaikkapa Sipoon ja
Mäntsälän välissä on ollut aina selvä raja. Kaksikielisiä talonpoikia on
toki ollut aina, kielirajan molemmin puolin.

Ruotsin ja suomen kielet ovat myös vaikuttaneet toisiinsa voimakkaasti,
luonnollisesti keskuksen ja eliitin kieli ruotsi perifeerisempään suomeen
enemmän. Kansankulttuurikin on ollut samanlaista eri kieltä puhuvissa
naapurikylissä, ja innovaatioita on kulkeutunut kumpaankin suuntaan, toki
enemmän keskuksesta periferiaan. Riihi on siis itäistä perua,
riikinruotsalaiset kuivaavat viljansa jollain toisella tapaa. Itse asiassa
Villstrand kokoaa tieteellisen tutkimuksen tuloksia laajasti, kriittisesti ja
ansiokkaan tasapuolisesti päätyäkseen suunnilleen samaan kuin Topelius
Maamme-kirjassaan; monissa asioissa suomenruotsalaiset eroavat selvästi
riikinruotsalaisista ja muistuttavat enemmänkin suomenkielisiä suomalaisia.
Miksi siis tutkia, kun Topelius esitti saman asian 150 vuotta aikaisemmin, oman
aikansa tutkimuksen ja yleistiedon perusteella? Kyllä on kannattanut,
kuitenkin. Ensinnäkin Topelius puhui vain omasta ajastaan, siitä, jolloin
niitä riihiä vielä rakennettiin ja rukinlapoja veisteltiin. Toisekseen sekä
kieltä että kansankulttuuria on tutkittu niin paljon noiden aikojen jälkeen,
että Sakari-setä puhui siihen verrattuna kuitenkin jonkinlaisella
näppituntumalla, ja sitä paitsi oman ideologiansa (suomalaisen, kaksikielisen
nationalismin) ohjaamana. Ihan hyviä aatteita Topelius ajoi, mutta täytyy
tuollaiset asiat kuitenkin tarkistaa.

Ruotsin kruunu ja suomalaiset

Esivallan ja kansan suhteisiin tutustutaan seuraavaksi, ja tässä tapauksessa
on hyvä aloittaa ylhäältä, siis kuninkaista. Käy ilmi, että suomalaiset
olivat aivan yhtä uskollisia Ruotsin alamaisia kuin muutkin ruotsalaiset.
Käskynhaltijoiden ja kenraalikuvernöörien kohdalla tullaan taas Suomen
erityisasemaan tai sen puutteeseen. Suomella oli aika ajoin omia
käskynhaltijoitaan, mutta toisinaan taas ei, ja toisinaan puolestaan itäinen
valtakunnanpuolisko oli jaettu neljäänkin käskynhaltijakuntaan.
Käskynhaltijoita ja kuvernöörejä nimitettiin muihinkin valtakunnan osiin,
vaikkapa Norlantiin.

Hyvin tärkeä ja keskeinen asia on se, että 1500-luvulla kuninkaan ote Suomen
puolen asioista oli lähes olematon ja täkäläinen aateli sai huseerata varsin
vapaasti. Kyse ei kuitenkaan ollut mistään kansallisuuden ennakoinnista tai
muusta sellaisesta, vaikka niin onkin joskus väitetty, vaan ihan tuolle ajalle
tyypillisestä aatelisherrojen tavasta kasvattaa omaa valtaansa. Loppuhan
siitäkin tuli, kun Kustaa Aadolf pani herrat kuriin ja keskitti valtiovaltaa
taas uudestaan. Kirjan kuvaus kenraalikuvernööreistä ja kuninkaan vallan
lujittumisesta on erinomainen, mutta sitä jään vähän ihmettelemään,
miksei niitä Kustaa II Aadolfin ja etenkin Kristiina-kuningattaren jakelemia
läänityksiä ole mainittu? Olivathan ne lyhytaikainen ilmiö, mutta eivätkö
ne aika iso asia olleet sittenkin? Sitä paitsi esimerkiksi Ikalaporin
vapaaherrakunnasta olisi ollut hauskaa ja valaisevaakin lukea.

Sorrettiinko suomalaisia?

Virkamiesten ja pappien kohdalla tullaan jälleen kysymykseen sorrosta.
Nimitettiinkö Suomen virkoihin riikinruotsalaisia virkamiehiä ja sorrettiinko
siten sekä ruotsia osaamatonta kansaa että suomalaisia virkamiehiä? Vastaus
on yksinkertainen: ei sorrettu. Sen sijaan tänne nimitettiin enimmäkseen juuri
Suomessa syntyneitä virkamiehiä, suurelta osin siksi, että he osasivat
suomea. Tästä jotkut ruotsalaiset virkamiehet pääsivät valittamaankin, ja
toisaalta taas talonpojat tuppasivat valittamaan, kun pappi tai virkamies ei
osannutkaan suomea. Asiat kuitenkin selvisivät aina, joko vaihtamalla herraa
tai opettelemalla suomea.

Näillä kieppeillä Villstrand joutuu ottamaan selvästi kantaa sekä menneiden
polvien suomenkielistä historiankirjoitusta että uudempaa
suomalaisuuskiihkoilua vastaan. Villstrand tarkastelee huolellisesti sitä,
miten suomalaiset osallistuivat valtiopäiville, paljonko heitä joutui
suurvaltakauden sotiin ja paljonko he maksoivat veroa. Suomalaiset osallistuivat
aika laiskasti valtiopäiville, paljolti siksi, että matka oli hankala ja osan
vuotta mahdoton. Mitä taas veroihin ja väenottoihin tulee, niin ajoittain
suomalaiset maksoivat veroa enemmän kuin heidän osuutensa valtakunnan
väestöstä tai tuloista olisi edellyttänyt, joskus taas vähemmän.
Väenottojen kanssa oli samoin. Yhteenvetona kaikesta tutkimuksesta joutuu
lukijakin toteamaan, että väitteet siitä, että Ruotsin valtakunta olisi
riistänyt nimenomaan Suomea, ovat pötypuhetta. Ruotsin kruunu riisti kaikkia
maakuntiaan.

Kirkolle, sen rakennuksille ja papeille on kirjassa annettu ihan oma lukunsa.
Siihen kuuluu olennaisesti myös lukutaidon leviäminen, sitähän alettiin
vaatia ihan tavalliseltakin rahvaalta 1700-luvun alkupuoliskolla – ja taas on
hyvä suomenkielisen lukijan muistaa, että ihan yhtä hyvin tai huonosti ne
ruotsinkielisetkin talonpojat lukivat. Herännäisyyden leviäminen 1700-luvulla
saa seikkaperäisen käsittelyn, ja ansaitusti, sehän levisi tänne juuri
ruotsinkielisten välityksellä.

Suomen aika

Sitten tullaan lukuun, jonka otsikko on yllättävä: "Suomen aika" Ruotsin
historiassa. Hetkonen, eikös tuo ole nyt väärinpäin? Ei ole, suurvalta-aikaa
seuraa tosiaankin Suomen aika, aika, jolloin Venäjästä oli tullut
merkittävä uhka Ruotsin valtakunnalle ja Suomi oli tosiaan rajamaa, paljolti
samassa asemassa kuin Skoone. Isossavihassa maa oli hävitetty ja
jälleenrakennusta tarvittiin. Lisäksi piti rakentaa linnoituksia uuden rajan
tuntumaan, taloutta piti kehittää, maita kartoittaa ja pannaa toimeen
maareformikin, ns. isojako. Uudenkaupungin rauhasta lähtien aavisteltiin
Venäjän työntyvän eteenpäin, ja kenties ottavan lopulta koko Suomen.
Karjalakin yritettiin vallata takaisin, mutta maita menetettiin vain lisää, ja
pelot kasvoivat. Suomen erkaantuminen Ruotsista nähtiin kuitenkin Suomessa
pikemminkin uhkana kuin minään tulevaisuuden toiveena.

Koska Ruotsi menetti Uudenkaupungin rauhassa Viipurin lisäksi myös Inkerin ja
Baltian provinssit, Suomi muodosti entistä selvemmin oman, erillisen
kokonaisuutensa valtakunnassa. Nyt alettiin yhä useammin nähdä valtakunnassa
olevan kaksi kansakuntaa, suomalaiset ja ruotsalaiset – saamelaiset
unohdettiin taas. Tuo sanan kansakunta, siis latinaksi natio ja ruotsiksi
nation, monimerkityksisyys on tuottanut viime vuosikymmeninä paljon
päänvaivaa tutkijoille: mitä se oikein tarkoitti esimerkiksi 1700-luvun
kielenkäytössä? Jos tiivistää asiasta käytyjen keskustelujen tuloksia, voi
sanoa, että termi tarkoitti monia asioita, ja yksi niistä oli kulttuuriltaan
ja kieleltään yhtenäiseksi arvel­tu ryhmä, jolla oli yhteinen, muista
poikkeava alkuperä. Muitakin merkityksiä oli, yksi niistä vuonna 1809
aktualisoitunut merkitys, säädyiksi järjestäytynyt, itseään maapäivillä
tai jotenkin muuten edustava, tarkkarajainen poliittisluontoinen yhteisö.
Olennaista on ymmärtääkseni se, että nuo kaksi päämerkitystä eivät
juurikaan kohdanneet ennen 1800-lukua, vaan tuollainen etnistyyppinen
"kansakunta" saattoi elellä ihan lojaalina sellaisen poliittistyyppisen
"kansakunnan" osana, ilman mitään ristiriitoja. Ja kaikki viittaa siihen,
että jotenkin näin asia taisi 1700-luvulla ollakin.

Mutta halusivatko suomalaiset itsenäistyä? Tätäkin kysymystä on kysytty jo
pitkälti toistasataa vuotta, joten Villstrandilla on mistä ammentaa.
Valtiopäivämiehet saattoivat uhkailla jopa erolla, jos ei Suomen etuja
paremmin ajeta! Puheeksihan nuo uhkaukset jäivät. Astetta vakavampi asia oli
Anjalan liitto, mutta sekin asia on selvitetty jo moneen kertaan; keisarinna
Elisabet keksi idean autonomisesta Suomesta ensin ja Sprengtporten päätyi
saman sukuisiin aatoksiin. Mutta kuten tutkimuksessa on jo vuosikymmeniä sitten
todettu,  Sprengtporten ei saanut ajatuksilleen kuin muutaman kannattajan.
Anjalan liitossa ja Liikkalan nootissa ei siten ollut kyse suomalaisten
puuttuvasta lojaliteetista Ruotsia kohtaan, vaan pikemminkin Ruotsin upseerien
puuttuvasta lojaliteetista kuningastaan kohtaan.

Suomen ruotsalaisessa historiassa ei sovi unohtaa Vanhaakaan Suomea, siis
Venäjälle 1721 ja 1743 menetettyjä alueita (ei niitä silloin vielä kutsuttu
Vanhaksi Suomeksi). Niiden hallinnollisia ja muita oloja Villstrand selostaa
hyvin ansiokkaasti. Kieliolot ansaitsevat ja saavat oman käsittelynsä, kun
näiden alueiden hallintokieleksi tulikin saksa, joka valtasi alaa ruotsilta
myös säätyläisten seurustelukielenä. Samaan aikaan alueelle tuli toki
muuttajia Venäjältäkin, ja näin saivat alkuunsa1800-luvun ja 1900-luvun
alkupuolen nelikielinen Viipuri ja Karjala.

 



Kuva: Vaakuna Viipurin kuvernementin kartastosta, Atlas Vyiborgskoi gubernii
1797 (Kansallisarkisto, Wikipedia)

Kaksi uuttaa valtiota

Suomen sotaa 1808–1809 Villstrand selostaa seikkaperäisesti. Hän ymmärtää
hyvin Ruotsin sodanjohdon kohtaamat ongelmat joukkojen muonituksessa ja siten
myös perääntymisen Pohjanma

alle, mutta myöntää lopulta, ettei sotaa mitenkään hyvin johdettu. Sodan
taustojakin esitellään ja kuten muissakin yhteyksissä, Villstrand osaa sekä
esittää suurpolitiikan kiemurat että valita niistä vain ne, joilla oli
merkitystä puheena olevaan asiaan. Siihen eivät kaikki pysty.

Suomen varsinainen liittäminen Venäjään saa tarkemman ja aiempia paljon
monivivahteisemman kuvauksen. On puhuttu mitalisateesta, jolla virkamiesten ja
pappien sydämet käännytettiin uuden hallitsijan puoleen, mutta Villstrand
huomaa suosionosoitusten kääntöpuolen: mitalin, sormuksen tai nuuskarasian
saajalle lahja oli myös hieman kiusallinen asia, sen vastaanottamisellahan
asetuttiin keisarin puolelle. Porvoon maapäivien kohdalla Villstrand kuvailee
asian selkeästi, mutta mutkia oikomatta: kyseessä oli ajan tavanomainen
valtiosopimustilaisuus, joita oli tapana tehdä paitsi valloitusten yhteydessä,
myös kuninkaan vaihtuessa. Suomalaisten sydämet kääntyivät uuden keisarin
puolelle, kunhan ensin varmistuttiin siitä, etteivät olot huononisi ja vanhat
privilegiot säilyisivät (perustuslakien luonteesta ei niin ollut väliä).
Samalla syntyi uusi kansakunta, siis poliittisessa mielessä, uusi osa
konglomeraattivaltion tilkkutäkkiin.

Kuten sanottu, Villstrandin kuvaus ei pääty vuoteen 1809, vaan vuoteen 1812.
Kuvaan kuuluvat myös säätyläistön molempiin suuntiin suuntautunut
muuttoliike. Kaikkien niiden, joilla oli omaisuutta lahden molemmin puolin, piti
nyt valita kahden valtion välillä, ja muutamat tekivät muuttopäätöksensä
muista kuin poliittisista syistä. Ruotsin puolella uusi kruununprinssi ohjasi
maataan liittoon Venäjän kanssa, Napoleonin Ranskaa vastaan, eikä ollenkaan
syttynyt monien ruotsalaisten revanssihaaveille. Lopulta vuonna 1812 sekä
Ruotsin kruununprinssi että Venäjän keisari saapuivat Turkuun sopimaan
asioista, ja samalla he vahvistivat Suomen kuulumisen Venäjälle. Nyt oli
Suomen ero Ruotsista saanut lopullisen sinettinsä. Lopussa Villstrand pohtii
Ruotsin perintöä Suomelle, jota ennen kaikkea on oikeusjärjestelmämme, johon
liittyvät myös Bo Stråthin esille tuomat kaksi peruspiirrettä: usko
vapauteen ja luottamus valtioon. Juu, niinhän se täällä on, vaikkei tuota
amerikkalainen voisikaan ymmärtää.

Kaiken kaikkiaan Valtakunnanosa eli Suomen ruotsalaisen historian toinen osa on
kirjana runsas ja monivivahteinen. Se tosiaankin pystyy luomaan yleiskuvan
niistä monista asioista, jotka kuuluivat Suomeen osana Ruotsia, suomalaisiin
Ruotsin alamaisina ja myös Suomen ruotsinkieliseen väestöön. Lisäksi se
tarjoaa hämmästyttävän paljon kiinnostavia pikkutietoja, lukijaa
uuvuttamatta, pikemminkin päinvastoin. Kaiken kaikkiaan siis tosiaan hyvä
kirja. Kannattaa lukea ja niiden, joille nämä asiat liittyvät kiinteämmin
työhön tai harrastukseen, pitää tämä kirja hommata ihan omaksi.



Kuva: Ruotsi ja Norja, Mercator 1648, Heikki Rantatupa, Historialliset kartat,
Suomi 500 vuotta Euroopan kartalla

 



Kuva: Charta öfver Svea och Göta Riken med Finland och Norland : afritade i
Stockholm år 1747. Åkerland, E. & Biurman, Georg. 1801. (Kansalliskirjasto,
Wikipedia)

 

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/