[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Näkökulmia lapsen syntymän pitkään kaareen

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Leena Rossi <leeros at utu.fi> FL, Kulttuurihistoria, Turun yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Saarimäki, Pasi; Hytönen, Kirsi-Maria; Niskanen, Heli (toim.): Lapsi matkalla
maailmaan: Historiallisia ja kulttuurisia näkökulmia syntymään. SKS, 2012.
418 sivua.


Näkökulmia lapsen syntymän pitkään kaareen
---------------------------------------------------------

Lapsi matkalla maailmaan avaa historiallisia ja kulttuurisia näkökulmia
ihmistaimen elämän alkuvaiheisiin. Kymmenen tutkijaa Jyväskylän, Tampereen,
Tukholman ja Turun yliopistosta sekä Åbo Akademista avaavat kiintoisia
näkökulmia lapsen syntymän monitahoiseen prosessiin länsieurooppalaisessa
kulttuuripiirissä, Pohjoismaissa ja Suomessa. Keskiajalta lähtien aina
1900-luvun puoliväliin asti kirjoittajat paneutuvat sekä biologiseen että
sosiaaliseen syntymään, jonka lopputuloksena lapsesta tulee yhteisön jäsen.
Tämän kirjan pitäisi kiinnostaa jokaista, joka arvelee joskus syntyneensä ja
olleensa lapsi.



Lapsi matkalla maailmaan: Historiallisia ja kulttuurisia näkökulmia
syntymään on kymmenen suomalaisen historioitsijan, etnologin, folkloristin ja
uskontotieteilijän laatima artikkelikokoelma lapsen syntymästä
länsieurooppalaisessa kulttuuripiirissä, Pohjoismaissa sekä suomalaisella
maaseudulla ja vähän kaupungissakin. Ensimmäiset artikkelit koskevat
keskiaikaa ja viimeiset päätyvät nykypäivään. Kirjoittajat hahmottavat
lapsen syntymän monitahoisena kulttuurisena prosessina, joka ulottuu
konkreettista synnytyksen hetkeä laajemmalle ja alkaa jo raskauden
suunnittelusta, toivomisesta ja odottamisesta, tai ainakin sen huomaamisesta –
miksei raskauden pelostakin. – Lapsi syntyy tietenkin biologisesti, mutta
myös sosiaalisesti, ja tähän tapahtumasarjaan osallistuu äidin lisäksi
myös perhe, suku ja yhteisö.

Kirjan toimittajat, FT Pasi Saarimäki, FM Kirsi-Maria Hytönen ja FL Heli
Niskanen, ovat kaikki Jyväskylän yliopiston tutkijoita ja jo perehtyneet tai
parhaillaan tutkimassa syntymisprosessin jotakin puolta. Saarimäki on
väitellyt vuonna 2010 tutkimuksellaan Naimisen normit, käytännöt ja
konfliktit: Esiaviollinen ja aviollinen seksuaalisuus 1800-luvun lopun
keskisuomalaisella maaseudulla. Hän on tutkinut myös aviottomien lasten
elatusta, avioliiton historiaa ja erityisesti avioerojen historiaa 1800-luvun
lopulla ja 1900-luvun alkupuolella. Hytönen tekee parhaillaan etnologian
väitöskirjaa niiden naisten muistelukerronnasta, jotka kävivät kodin
ulkopuolella palkkatyössä talvi- ja jatkosodan sekä jälleenrakennuksen
aikana. Niskanen puolestaan kirjoittaa omaa väitöskirjaansa raskaaksi
tulemiseen liittyvistä käsityksistä hyödyntämällä 2000-luvun alussa
kirjoitettuja verkkopäiväkirjoja. Nelikymmensivuisessa johdantoluvussa
”Syntymän pitkä kaari” toimittajat luovat katsauksen syntymän eri puolia
koskevaan suomalaiseen tutkimukseen, mutta eivät huomioi julkaisemattomia
opinnäytteitä. He myös esittelevät niitä moninaisia lähteitä, joita
artikkeleiden kirjoittajat ovat hyödyntäneet.

 

Syntymätöntä ja syntynyttä suojelemassa

Lapsi matkalla maailmaan alkaa Keski-Euroopan ja Pohjoismaiden keskiaikaa
koskevalla kolmella artikkelilla. Näiden kirjoittajat ovat Susanna Niiranen,
Jenny Kuuliala ja Anu Lahtinen. Erityisesti oksitaaninkieliseen kulttuuriin ja
naistutkimukseen perehtynyt FT Susanna Niiranen kirjoittaa äidiksi tulon ja
lapsen syntymän nurjista puolista 1200–1400-luvuilta otsikolla ”Kipua,
surua ja häpeää. Äidiksi tulon pelkoja keskiajalla”. Keskieurooppalaisten
tekstien runsaudesta hän on poiminut muutaman lääketieteellisen,
kristillis-mystisen ja poeettisen tekstin, jotka antavat kuvan sekä
vallitsevista arvoista että naisten kokemusten moninaisuudesta.
Lääketieteelliset ja kansanparannukseen liittyvät tekstit antavat varsin
realistisen kuvan lapsen syntymästä, mutta kansankielisissä reseptikirjoissa
esiintyy perättömiä, jopa vaarallisia uskomuksista.  

Eräät Niirasen valitsemat tekstit kertovat myös naisten omista tunteista,
peloista ja toiveista. Tällainen on esimerkiksi oksitaaninkielinen
1100–1200-luvun vuorolaulu, jossa naistrubaduurit Alaisina Iselda ja Carenza
keskustelevat naisen valinnanmahdollisuuksista naimattomuuden ja äitiyden
välillä. Tähän lauluun Niiranen on perehtynyt jo väitöskirjassaan Miroir
de mérite”: Valeurs sociales, rôles et image de la femme dans les textes
médiévaux des trobairitz (2009). Laulun antama kuva äitiydestä ei
houkuttele, ja teksti onkin tulkittu sekä parodiaksi että satiiriksi.
Toisaalta suorastaan inhorealistisesti raskautta esittää 1200-luvulta
peräisin oleva englantilainen Kirje neitsyydestä. Sen kitkerän ironinen
kirjoittaja – ilmeisesti kirkonmies – ei näe mitään hyvää lasten
hankkimisessa. Tekstin yksityiskohtaisuus ja realistisuus viittaavat siihen,
että hän on saanut tietonsa suoraan raskauden kokeneelta naiselta, sillä niin
eloisasti teksti kuvailee mm. ruumiin paisumista ja aamupahoinvointia. Hyvin
kiintoisa lähde on myös The Book of Mergery Kempe (n. 1440), joka kertoo
synnytyksen jälkeisestä masennuksesta sekä lasten tuottamasta tuskasta ja
pettymyksistä.

Toisessa artikkelissa, ”Pyhimysten ja paholaisen keskellä”, FM Jenni
Kuuliala kirjoittaa puolestaan yliluonnollisten olentojen yhteydestä
vastasyntyneisiin lapsiin 1150–1400 Ranskassa, Keski-Euroopassa ja
Englannissa. Aihe liittyy hänen väitöstutkimukseensa fyysisesti vammaisista
lapsista 1200- ja 1300-lukujen Euroopassa. Kuuliala käyttää lähteinään
pyhimyslegendoja, joita on laadittu kristinuskon alkuajoista lähtien, ja
pyhimysten kanonisaatiopöytäkirjoja, joista vanhimmat ovat 1200-luvulta, sekä
exemplumeita- eli esimerkkitarinoita, joita löytyy 1100–1200-luvulta lähtien
laadituista mallisaarnoista. Säilyneet lähteet kertovat lasten ja
yliluonnollisten olentojen välisistä suhteista nimenomaan kirkonmiesten
näkemysten kannalta. Keskiaikaisten uskomusten mukaan kaikenlaiset
tuonpuoleiset olennot, niin pyhimykset kuin paholainen ja demonit, saattoivat
vaikuttaa pikku lapseen ja pahat olennot voivat jopa varastaa hänet ja
jättää tilalle vaihdokkaan, jollakin tavalla epänormaalin lapsen. Mutta
myös ihmiset voivat käyttää lasta välikappaleena itsensä ja
uskomusolentojen välisessä suhteessa. Toisaalta lapsia pystyttiin kuitenkin
eri keinoin suojelemaan pahoilta voimilta. Heitä varjeltiin, sillä he olivat
tärkeitä yhteisölle ja sen tulevaisuudelle.

Otsikolla ”Kasvakoon lapsi kunniaksi vanhemmilleen ja seurakunnalleen”
kirjoittaa Anu Lahtinen, Turun yliopiston Suomen historian dosentti ja Helsingin
yliopiston tutkijakollegiumin tutkija. Hän on keskiajan ja uuden ajan alun
pohjoismaisen sosiaali- ja kulttuurihistorian spesialisti, ja hänen
väitöskirjansa Sopeutuvat, neuvottelevat ja kapinalliset: Naiset toimijoina
Flemingin sukupiirissä 1470–1620 ilmestyi vuonna 2007. Sujuvasanaisessa
artikkelissaan hän tarkastelee Ruotsin valtakunnan aristokratian jälkikasvun
odotusta 1500-luvulla nojautuen aatelisperheiden kirjeisiin ja muihin
muistiinpanoihin, joista hän löytää yllättävän paljon tietoja niistä
odotuksista, toiveista ja peloista sekä huolenpidosta ja rakkaudesta, joita
lapsiin kohdistettiin.

Vaikka yksityiset lähteet kertovat useimmiten asioiden oikeudellisesta ja
taloudellisesta puolesta, ne valottavat myös lasten syntymään liittyvää
tapakulttuuria, kuten kummien ja nimien valintaa sekä monimuotoista
juhlaperinnettä. Myös 1500-luvun lääketieteelliset kirjoitukset valaisevat
raskauden ja lasten syntymän kulttuurisia merkityksiä. Lahtinen poimii tietoja
ensimmäisestä ruotsinkielisestä lääkärinkirjasta, Een nyttigh läkere book
(1578), jonka oli kirjoittanut Benedictus Olav, sekä Erik Falckin
lohdutuskirjasta odottaville äideille, joka ilmestyi vuosisadan lopulla.
Kirjojen käsitykset lasten siittämisestä, odotusajasta ja synnytyksestä ovat
varsin samansuuntaisia kuin näkemykset aatelisten omissa kirjoituksissa.

Säilyneet tekstit osoittavat, että 1500-luvun aateliset vanhemmat iloitsivat
niin pojista kuin tytöistäkin ja surivat yhtä lailla, jos menettivät
lapsensa. Henkiin jääneiden jälkeläistensä he odottivat tuottavan kunniaa
koko suvulle. Poikien kuului jatkaa isänsä työtä sotilaana tai virkamiehenä
ja tyttöjen tuli äitiensä tavoin luoda tärkeitä suhteita avioliiton
solmiessaan. Varsin kiintoisa on tieto, että suuri joukko suvun naisia saattoi
kokoontua tukemaan ja lohduttamaan raskaana olevaa naista, kun hänen
synnytyksensä aika koitti. Myös monet lapsen syntymään liittyvät tavat
näyttävät olleen keskeisiä: kaste ja kummien valinta oli tietenkin tärkeä
seikka, mutta niin olivat myös lapsen- ja kirkottamisoluet. Kun perheet ja
suvut olivat suuria, aatelismies sai osallistua – tai joutui osallistumaan –
suunnilleen kerran kuussa johonkin perhejuhlaan.

 

Vastasyntynyt ja äiti osaksi yhteisöä

Myös kirjan toinen luku sisältää kolme artikkelia. Pasi Saarimäki,
Marja-Liisa Keinänen ja Sofia Kotilainen tarkastelevat kukin omalta kannaltaan
sitä, miten vastasyntynyt ja äiti otetaan osaksi yhteisöä. Saarimäki
kirjoittaa otsikolla ”Aviottoman raskauden ongelma 1800-luvun lopun
sisäsuomalaisissa maaseutuyhteisöissä” – nämä ovat Keuruu, Multia ja
Pihlajavesi. –Tutkimustulokset voitaneen kuitenkin yleistää muuhunkin
maaseudun väestöön. – Lähteinään Saarimäki käyttää Keuruun
käräjäkunnan 1880- ja 1890-luvun oikeuspöytäkirjoja, jotka käsittelevät
lapsenmurha- ja sikiönkätkentätapauksia (20), elatusapujuttuja (7) sekä
avioeroja (2). Hän selvittää avioliiton merkitystä ja sallitun esiaviollisen
sukupuolielämän roolia ja tarkastelee naisten tunteita raskaaksi tulemisen
jälkeen sekä raskauden peittelemiskeinoja. Hän myös arvioi sosiaalisen
kontrollin välineitä ja kyläyhteisön suhtautumista aviottomaan raskauteen.

Sata vuotta sitten avioliittoon aikoville sallittiin sukupuolisuhde, ja
vihityistä morsiamista oli jopa neljäsosa raskaana. Kuitenkin paheksuttiin
niitä, jotka nauttivat ruumiin iloista aikomattakaan perustaa perhettä.
Saarimäen käyttämä aineisto nostaa esiin nimenomaan sulhasen tai muun
mieskumppanin hylkäämät naiset, jotka joutuivat kantamaan aviottoman
raskauden häpeän sekä pelon ja huolen tulevasta toimeentulosta ja yhteisön
suhtautumisesta. Kyläläisten asenne näyttää vaihdelleen yksilöstä ja
tilanteesta toiseen, mutta talollisten tyttäriin kohdistuivat tiukemmat normit
kuin piikatyttöihin.

Kun suomalaisessa maalaisyhteisössä oli vuosisata sitten varsin vähän
yksityisyyttä, oli raskautta käytännössä jokseenkin mahdotonta salata.
Sitä paitsi kyläläisten velvollisuus oli valvoa toisiaan lapsenmurhien
estämiseksi ja selvittämiseksi. Toisaalta kyläläiset eivät hyväksyneet
aviotonta raskautta: se tuotti häpeää sekä naiselle itselleen että hänen
perheelleen ja työtalolleen. Toisaalta ihmiset pyrkivät sietämään
asiantilaa eivätkä suoraan paheksuneet naista – eihän voitu tietää,
vaikka nainen vielä päätyisi avioliittoon ennen lapsen syntymää. Kun
tulevan lapsen isäkin useimmiten tiedettiin, häntä suostuteltiin tai jopa
painostettiin avioliittoon tai ainakin maksamaan elatusta.

Marja-Liisa Keinänen kirjoittaa suomalaisen lapsen sosiaalisesta syntymästä
1800-luvun jälkipuoliskolla ja 1900-luvun alussa otsikolla ”Vastasyntyneen
muovaaminen lapseksi”. Hän on uskonnonhistorian dosentti ja yliopistonlehtori
Tukholman yliopistossa ja tutkija Uppsalan yliopistossa. Hän on väitellyt
vuonna 2003 synnytykseen liittyneistä käsityksistä ja käytänteistä
esimodernissa ortodoksisessa Karjalassa tutkimuksellaan Creating Bodies:
Childbirth Practices in Pre-modern Karelia. Artikkelissaan Keinänen analysoi
niitä rituaalisia toimia, joiden päämääränä oli lapsen hyvinvointi,
terveys ja tuleva menestys. Jo lapsen siittämisen hetkellä pyrittiin
vaikuttamaan lapsen sukupuoleen ja olemukseen, ja raskauden aikana äidin tuli
noudattaa erinäisiä kieltoja ja sääntöjä, jotta tuleva lapsi voisi hyvin.
Mutta varsinkin synnytyksen jälkeen suoritettiin monenlaisia riittejä. Nämä
olivat kansanomaisen synnytyskulttuurin kannalta loogisia ja rationaalisia,
mutta ajan lääketieteellisen tietämyksen valossa jotkin toimet olivat
suorastaan vahingollisia kuten lapsen pään puristeleminen sopivaan muotoon ja
tiukka kapalointi jalkojen suoristamiseksi.

Keinänen käyttää SKS:n Kansanrunousarkiston, Museoviraston ja Kotimaisten
kielten murrearkiston aineistoja, joiden perusteella hän muodostaa syntymään
liittyvästä riittikokonaisuudesta yleiskuvan, lähinnä ideaalityyppisen
yleistyksen vallinneista käsityksistä ja käytänteistä. Kansanomaisen
ihmiskäsityksen mukaan lapsi oli syntyessään sekä ruumiillisesti että
sielulliselta rakenteeltaan epätäydellinen ja keskeneräinen, eikä se ollut
vielä sosiaalisesti syntynyt. Siksi sitä muokattiin monin tavoin, jotta siitä
tulisi ruumiiltaan, älyltään ja tunteiltaan sekä moraalisesti ja
sosiaalisesti yhteisön normaali jäsen. Synnytyksessä avustavan paapon,
paapuskan, paaterin, paatermuorin, paarmuurskan eli pirttimuorin ominaisuudet ja
toimet olivat tärkeitä. Hänen piti osata pestä lapsi oikealla tavalla ja
kietoa hänet oikeanlaiseen vaatekappaleeseen. Oli myös tärkeää panna
sopivia esineitä lapsen makuusijalle tai kapaloon. Riiteillä varmistettiin mm.
lapsen oikeakätisyys ja tuleva sujuva lukutaiton sekä suojeltiin sitä
tulevilta sairauksilta ja pahoilta vaikutuksilta. – Samuli Paulaharjun
klassikkoteos Syntymä, lapsuus ja kuolema (1924) vienankarjalaisten tavoista ja
käytänteistä olisi antanut kiintoisia vertauskohtia suomalaisen maaseudun
tavoille.

Synnytyksen perinteisten avustajien tehtäväkenttä oli laajempi kuin
koulutettujen kätilöiden, ja kesti kauan, ennen kuin rahvaan vaimot luopuivat
paapoistaan. Imeväiskuolleisuus oli vielä 1890 peräti 14,5 prosenttia, vaikka
Elias Lönnrot oli jo vuonna 1839 ilmestyneessä kirjassaan Suomalaisen
Talonpojan Koti-Lääkäriantanut ohjeita raskaana oleville äideille,
synnyttäjille ja vastasyntyneen hoitajille ja vaikka hän sekä eräät muutkin
lääkärit olivat myöhemminkin jakaneet valistusta pienten lasten
ruokkimisessa ja kasvattamisessa. – Nykykäsityksen mukaan lääkäreidenkin
ohjekirjoissa oli arveluttavia neuvoja.

Luvun kolmannessa artikkelissa Suomen Akatemian tutkijatohtori Sofia Kotilainen
kirjoittaa puolestaan vastasyntyneiden etunimien valinnasta otsikolla
”Kauaskantoisia päätöksiä elämän alkutaipaleella”. Artikkelissa
Kotilainen selvittää, millaisia merkityksiä nimeämiseen liitettiin
1700-luvun alusta 1950-luvulle keskisuomalaisessa Kivijärven seurakunnassa.
Hänen kiinnostuksensa kohteena on nimenomaan maanviljelyksestä elantonsa
saanut rahvas, siis talonpojat, torpparit ja tilaton väestö. Virkamiehet hän
jättää tarkastelunsa ulkopuolelle. Kotilainen on käsitellyt aihepiiriä
laajemmin väitöskirjassaan Suvun nimissä: Nimenannon käytännöt
Sisä-Suomessa 1700-luvun alusta 1950-luvulle (2008).

Kotilaisen päälähteenä on syntyneiden ja kastettujen luetteloista poimitun
noin 9 000 henkilön muodostama kollektiivibiografinen aineisto, josta hän on
analysoinut tarkemmin noin 4 500 lapsen kastetiedot. Lisäksi hän on
hyödyntänyt arkistojen muistitietoaineistoja sekä tehnyt omia haastatteluja.
Muistitieto täydentää kirkonkirjojen tietoja valottamalla nimenantoon
liittyneitä ajattelutapoja. Kotilainen selvittää artikkelissaan, kuka antoi
lapselle nimen, miten nimet valittiin, mistä nimet olivat peräisin, milloin
nimestä päätettiin ja miksi nimenvalinta vaikutti lapsen elämänkulkuun.

Useimmiten vanhemmat antoivat lapsilleen nimet. He saivat niitä suvusta,
naapurustosta, papilta ja virkamiehiltä. Valintaan vaikutti lapsen sukupuoli ja
syntymäjärjestys, suvun perintönimet ja ajan muotinimet, paikallisyhteisön
normit sekä uskonnolliset ja poliittiset aatteet. Papit valvoivat viime
kädessä, ettei lapsille annettu sopimattomia ja loukkaavia nimiä;
saattoivatpa he ehdotellakin nimiä. Kuten Kotilainen toteaa, nimen valinta oli
aivan ilmainen keino omaksua innovaatioita sen lisäksi, että kaste ja
nimenanto oli osa lapsen sosiaalista syntymää, siirtymäriitti, joka liitti
lapset kristilliseen yhteisöön. Nimi – olipa se suvussa vanhastaan
esiintynyt tai uusi ja ennestään tuntematon – rakensi lapsen yksilöllistä
identiteettiä ja oli elinikäinen tunnusmerkki. Kotilaisen mukaan Suomalaisen
rahvaan nimeämiskäytännöt muistuttivat varsin paljon muun protestanttisen
Euroopan käytäntöjä.

 

Yksilöllistyvä syntymä

 

Kirjan kolmannessa luvussa kirjoittavat Pirjo Markkola, Kirsi-Maria Hytönen ja
Lena Marander-Eklund. Markkola on Jyväskylän yliopiston Suomen historian
professori, joka on aikaisemmin tutkinut mm. lapsuuden, perheiden ja
sukupuolisuuden historiaa sekä kotimaisissa että pohjoismaisissa yhteyksissä.
Nyt hän käsittelee otsikolla ”Työläislapsen matka maailmaan” lapsen
syntymää tamperelaisissa työläisperheissä 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun
alussa. Mitä se vanhemmille merkitsi ja mitä se toi mukanaan? Millaiset olivat
syntymän olosuhteet sekä siihen liittyvät kulttuuriset ja yhteisölliset
merkitykset? Markkola käyttää lähteinään muistitietoaineistoa sekä
työväenliikkeen ja Tampereen kaupungin tuottamaan aineistoa. Niukoistakin
lähteistä hän saa yllättävän paljon tietoa esiin.

Tampere oli yli sata vuotta sitten monipuolinen teollisuuskaupunki, ja siellä
työskenteli paljon naisia varsinkin tekstiilitehtaissa. Kun 15–24-vuotiaista
kaupunkilaisista oli enemmistö naisia, oli näiden vaikea löytää puolisoa ja
naisten avioitumisikä nousi. Niinpä työläisnaiset avioituivat vasta
26–28-vuotiaina eli paljon vanhempina kuin maaseudun naiset. Siksi he eivät
ehtineet synnyttää niin paljon lapsia kuin nuorempana avioituneet
kanssasisarensa. Teollisuustyötä tekeville naisille syntyi kuitenkin myös
paljon aviottomia lapsia, joista jopa puolet kuoli ensimmäisen elinvuotensa
aikana.

Markkola taulukoi Tampereella syntyneiden lasten määriä ja vertailee näitä
kaupungissa toimineiden kätilöiden määrään, mutta ei selvitä erikseen
työläisperheiden lapsimääriä. Yksittäisen esimerkin avulla hän osoittaa,
että monista synnytyksistä huolimatta lopulta eloon jääneiden lasten
määrä saattoi olla hyvin pieni. Sitä paitsi hämmästyttävän moni lapsi
syntyi kätilöidenkin avustamissa synnytyksissä kuolleena. Työväenliikkeen
aineistot osoittavat, että ainakin jotkut vanhemmat olisivat halunneet
rajoittaa lasten määrää, mutta toiset ottivat tyytyväisinä vastaan kaikki
syntyneet jälkeläiset. Olivathan lapset vanhempiensa vanhuuden turva, kun
eläkejärjestelmistä ei vielä osattu uneksiakaan. 

Artikkelissaan ”Kannettu kaksoistaakka” Kirsi-Maria Hytönen, kirjan toinen
toimittaja, tarkastelee sitä, miten 1940- ja 1950-luvulla työssäkäyvät
naiset yhdistivät palkkatyön ja äitiyden. Artikkeli on osa
väitöstutkimusta, joka käsittelee äitien kokemuksia sotavuosina ja
jälleenrakennuskauden aikana. Hytönen käyttää lähteinään Museoviraston
kyselyaineistoa ja Työväen Arkiston muistitietoaineistoja. Hänen
tiedonantajansa ovat monenlaisissa palkkatöissä toimineita, vuosina
1903–1929 syntyneitä naisia eri puolilta Suomea. Hytösen artikkelissa ei ole
niinkään kysymys totuudesta kuin naisten omakohtaisista kokemuksista, jotka
liittyvät neljään aihepiiriin: valinta palkkatyön ja kodin välillä, työn
ja äitiyden yhdistäminen raskausaikana ja vauvan syntymän jälkeen, pula-ajan
ja yksinhuoltajaäitien muistot sekä lastenhoidon järjestämiskeinot.

Varsin yleisesti 1940-luvulla oletettiin naisten jäävän kotiin heti
avioliiton solmittuaan. Moni teollisuustyönantaja irtisanoikin kaikki
aviovaimot. Konttorityössä kolmasosa naisista jäi pois työstä heti häiden
jälkeen ja lähes puolet lapsen synnyttyä. Niistä naisista, jotka jatkoivat
palkkatyötä, osan oli pakko hankkia elantoa perheelle, osa taas halusi
käyttää ammattitaitoaan ja säilyttää työn tarjoamat sosiaaliset suhteet.
Äitiysloma oli varsin lyhyt, korkeintaan kahdeksan viikkoa, eikä suurin osa
työnantajista maksanut lainkaan äitiyslomakorvausta. Siksi naiset pyrkivät
tekemään raskastakin työtä viime hetkeen asti jopa keskenmenon uhalla ja
palaamaan työhön mahdollisimman pian synnytyksen jälkeen.

Vaikka naisten työssäkäyntiin alettiin vähitellen suhtautua suopeammin,
lastenhoito-ongelmat oli kuitenkin ratkaistava, kun yleistä yhteiskunnan
järjestämään hoitoa ei ollut tarjolla. Vain harvat miehet osallistuivat
lasten hoitoon. Sen sijaan isoäidit, tädit, sisaret, serkut, maalla asuvat
sukulaiset, naapurin naiset, ystävät ja kotiapulaiset työllistettiin tähän
tehtävään. Vaikka lapsi olisi ollut hyvissäkin käsissä, äiti kantoi usein
syyllisyyttä, kun ei itse hoitanut lastaan. Hytönen itsekin pahoittelee, että
hänen tutkimuksestaan puuttuvat isien näkemykset. – Työ ja siitä saatu
raha antoivat naisille itsetuntoa ja menestymisen kokemuksia.

Lena Marander-Eklund, joka on Åbo Akademin folkloristiikan dosentti ja
yliopistonlehtori kirjoittaa otsikolla ”Lapsen syntymä kerrottuna ja
koettuna”. Jo väitöskirjassaan Berättelser om barnafödande: Form,
innehåll och betydelse i kvinnors muntliga skildring av födsel(2000) hän on
paneutunut aihepiiriin. Hän on kiinnostunut myös tunteiden tutkimisesta ja
elämäkerroista. Yhdessä Ann-Catrin Östmanin kanssa hän on toimittanut
artikkelikokoelman Biografiska betydelser: Norm och erfarenhet i
levnadsberättelser (2011). Parhaillaan hän tutkii kotirouvainstituutiota Happy
days?-hankkeessa. Artikkelissaan Marander-Eklund tarkastelee ensisynnyttäjien
tapaa kertoa synnytyshetken kokemisesta. Hän hyödyntää vuosina 1993–1997
tekemiään haastatteluja, 14 turkulaisen ja paraislaisen ruotsinkielisen naisen
henkilökohtaisia kokemuskertomuksia siitä, miten heidän ensimmäinen
synnytyksensä sujui alusta loppuun asti. Hän tarkastelee toisaalta kertomuksia
ja toisaalta elämyksiä.

Suomalaisessa yhteiskunnassa ei vielä 1940- ja 1950-luvulla sopinut puhua
synnytyksestä. Raskaus ja synnytys olivat muka häpeällisiä asioita, joita
peiteltiin ja joista vaiettiin, kuten romaniyhteisössä tehdään edelleen.
Vuonna 1944 alkanut äitiysneuvolatoiminta kuitenkin auttoi naisia kertomaan
intiimeistäkin asioista, ja tutkimushaastattelujen aikaan 1990-luvulla
puhuminen oli hyväksyttyä ja luontevaa. Vaikka naisten kokemukset olivat
ainutkertaisia, kertomukset niistä noudattivat samaa kaavaa. Kertomukset
sisälsivät kuvauksia siitä, mitä tapahtui, mutta myös arviointia,
argumentointia ja selityksiä. Varsinaista synnytystä äidit kuvailivat hyvin
vähin sanoin. – Kertomukset osoittavat myös, että synnyttäminen on
naiselle elämän huippukokemus ja sankariteko sekä osa
sukupuolenmuodostamisprosessia.

 

Syntymän monet tarinat

Lapsi matkalla maailmaan on kiehtovan monipuolinen artikkelikokoelma ihmisen
elämän alkuvaiheista. Vaikka teoreettisia näkökulmiakin kirjoituksista
löytyy, turhan raskaat teoretisoinnit eivät artikkeleita rasita. Teoksen
loppuluvussa ”Syntymän pysyvät ja muuttuvat tarinat” Pasi Saarimäki
vetää vielä kirjoitusten langat yhteen. Sata vuotta sitten ja vielä paljon
myöhemminkin lasten synnyttäminen oli useimmille naisille luonnollinen
itsestäänselvyys ja ensimmäisen lapsen saaminen merkitsi naiselle astumista
aikuisuuteen. Lapsissa oli yhteisön ja yhteiskunnan tulevaisuus, joten heistä
oli pidettävä hyvää huolta – vaikka riittien avulla.

Kirjan loppuun on lukijan iloksi laadittu myös asiasana-, henkilö- ja
paikannimihakemistot. Kirjoittajien siteeraamien tutkijoiden nimiä ei
hakemistoista kuitenkaan löydy – niiden kokoaminen olisi ehkä vaatinut
kohtuuttomasti vaivaa. Kirjassa käytetyt kielitieteilijä Ahti Rytkösen
viehättävät valokuvat rahvaan lapsista olisivat ansainneet loogisemman
sijoittelun ja artikkeleihin paremmin sidotut kuvatekstit. Samoin kirjan kannen
taitto ja väritys olisi kannattanut tehdä houkuttelevammaksi. Nyt lukija
tarttuu kirjaan kannesta huolimatta.

 

***



Kuva: Antti Rytkönen, 1925.



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/