[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Tasapainoinen esitys armenialaisten kansanmurhasta ja sen historiapolitiikasta

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Jan Löfström <jan.lofstrom at helsinki.fi> PhD, dos., yliopistonlehtori,
Helsingin yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Karlsson, Klas-Göran: De som är oskyldiga i dag kan bli skyldiga i morgon: det
armeniska folkmordet och dess efterbörd. Atlantis, 2012. 339 sivua.


Tasapainoinen esitys armenialaisten kansanmurhasta ja sen historiapolitiikasta
---------------------------------------------------------

Armenialaisten kansanmurhasta on viime vuosina julkaistu Suomessa kaksi teosta:
Agricola-sivustolla äskettäin esitelty Itä-Suomen yliopiston systemaattisen
teologian professorin Serafim Seppälän Armenian kansanmurhan perintö (Like,
2011) sekä Lundin yliopistossa toimivan mutta aikaisemmin Åbo akademissa
työskennelleen judaistiikan tutkijan Svante Lundgrenin I svärdets tid: det
osmanska folkmordet på kristna minoriteter (Sahlgrens, 2009). Aihetta koskevaa
tarjontaa on muilla kielillä runsaastikin. Tässä esiteltävä Klas-Göran
Karlssonin teos De som är oskyldiga idag kan bli skyldiga i morgon: Det
armeniska folkmordet och dess efterbörd on tuorein lisä ruotsinkieliseen alan
kirjallisuuteen.



Lundin yliopiston historian professori Klas-Göran Karlsson ei ole aiheen
tutkijana uusi kasvo: hän on kirjoittanut Kaukasuksen alueesta ja sen
etnisistä konflikteista jo 1990-luvun alusta lähtien. Hän on käsitellyt
ahkerasti myös ihmisoikeusloukkausten historiaa, etenkin juutalaisten
joukkotuhoa ja Stalinin ajan vainoja Neuvostoliitossa. Jälkimmäisestä
aiheesta on suomeksi käännetty teos Vaino ja vaikeneminen (Like, 2005).
Monissa Karlssonin teoksissa ovat teemoina myös historian julkinen käyttö,
historiakulttuuri ja muisteleminen. Nämä ovat olleet Ruotsissa jo vuosia
keskeisiä historian didaktiikan, siis historian opetuksen ja historian
yhteiskunnallisen käytön tutkimuksen aiheita. Karlssonia voidaankin pitää
myös yhtenä historian didaktiikan eturivin edustajana Ruotsissa ja
yleisemminkin pohjoismaissa.

Karlssonin teoksen aiheesta olisi ehkä joidenkin mielestä paras puhua
armenialaisten joukkotuhona, mutta nimitys armenialaisten kansanmurha on
paljolti jo vakiintunut. Todettakoon sivumennen, että suomalainen Google
tarjoaa tällä hetkellä (2.1.2013) sanayhdistelmälle ”armenialaisten
kansanmurha” 9600 ja yhdistelmälle ”armenialaisten joukkotuho” 4200
osumaa. Kuten kirjan nimestä nähdään, Karlsson pitää tässä perusteltuna
termiä ”kansanmurha”. Hän viittaa siihen, että Yhdistyneiden Kansakuntien
vuonna 1948 hyväksymä yleissopimus kansanmurhien ehkäisemisestä ja
rankaisemisesta (liitteenä teoksessa) sisältää toisessa artiklassaan
kansanmurhaksi luettavina toimina myös muunlaisia tekoja kuin välittömiä
hengenriistoja. Karlsson katsoo, että Turkin poliittisen johdon, virkamiesten
ja armeijan taholta vuosina 1915–1917 armenialaisiin kohdistamat toimet
kokonaisuutena katsoen sopivat kyllä YK:n sopimuksen kansanmurha-konseptioon
(s. 134–135). Niillä heikennettiin radikaalisti väestöryhmän
elinedellytyksiä tuhoamalla pakkosiirroin sen vakiintuneet yhteisö- ja
elinkeinorakenteet. Todettakoon, että sopimuksen eräänlaisena henkisenä
kummina pidettävä Raphael Lemkin sai 1930-luvulla kipinän genocide-käsitteen
kehittelyyn juuri pohtiessaan juristina armenialaisten tapausta.

Kansanmurhakäsitteen laaja-alaisuus on hyvä muistaa, sillä kansanmurhia
ajatellaan joskus vain laajamittaisena hengenriistona, ikään kuin
moninkertaisena murhana, ei ilmiönä, joka voi tarkoittaa myös
sosiaalis-kulttuuristen rakenteiden tuhoamista tai niiden elinkykyisyyden
vakavaa vaurioittamista. Armenialaistragedian kohdalla on myös joskus juututtu
kiistelemään, onko olemassa dokumentoitua riittävän korkealta taholta
annettua täsmällisesti armenialaisiin kohdentuvaa yksiselitteistä
tappokäskyä. Joidenkin mielestä vasta sellaisen käskyn olemassaolo antaisi
perusteen puhua tässä kohden kansanmurhasta, mutta jos itse oikein ymmärrän,
näkemys on formalistinen eikä vastaa YK:n kyseisen yleissopimuksen henkeä ja
ideaa. Sosiaalis-kulttuuristen rakenteiden sellaista vaurioittamista kuin
armenialaisten tapauksessa 1915–1917 ei voida tehdä ikään kuin vahingossa
ja vailla ainakin jonkinlaista suunnitelmaa.

Kun Karlsson tarkastelee kysymystä armenialaispolitiikan
suunnitelmallisuudesta, hän käsittelee sekä seikkoja, jotka puhuvat
armenialaisiin kohdistuneiden toimien suunnitelmallisuuden puolesta, että
seikkoja, jotka puhuvat sitä vastaan, ja päätyy siihen, että on perusteita
pitää noita toimia suunniteltuina ja harkittuina. Niillä oli hänen
tulkintansa mukaan sotatilanteeseen liittyviä strategisia mutta lisäksi myös
ideologisia, turkkilaisen kansakunnan yhtenäistämiseen liittyviä motiiveja
(s. 101–107, 113). Nuorturkkilaisilla ei tosin valtaan noustessaan ollut
suunnitelmaa alkaa raivata ”vieraita” väestöelementtejä pois
yhteiskunnasta, mutta 1910-luvun alussa koetut toistuvat ulkopoliittiset
takaiskut ja maailmansodan synnyttämä uhkaavaksi koettu uusi tilanne
lietsoivat turhautumista ja epäluuloa ”läntisiä” valtoja kohtaan.
Osmanivaltakunnan etnisesti hierarkkisessa yhteiskuntajärjestyksessä
armenialaiset olivat eri syistä muodostuneet 1800- ja 1900-luvun vaihteessa
entistä helpommaksi maalitauluksi niille, jotka epäilivät heitä
vahingolliseksi elementiksi turkkilaisessa valtioruumiissa. Valta päätyi
vuonna 1913 nuorturkkilaisten piirissä sotilasjuntalle, joka edusti
eräänlaista utooppista nationalismia ja jolle armenialaisten eliminointi
lisäksi oli taktisestikin houkuttelevaa.

Karlsson tuo esiin Kaukasuksella 1900-luvun alussa (ja myöhemminkin) vallinneet
etniset ja nationalistiset jännitteet ja konfliktit, joissa armenialaisetkaan
eivät olleet vain passiivisia muiden toiminnan kohteita. Hän käsittelee
provokaatioteesiä, jonka mukaan 1915–1917 tapahtumat saivat alkunsa
armenialaisten epälojaalisuudesta ja kapinoinnista maataan kohtaan.
Turkinarmenialaisten parissa uskollisuus Turkkia kohtaan ei kaiketi ollutkaan
sataprosenttista, mutta sen ei Karlssonin mukaan voida katsoa oikeuttavan sitä,
että väestöryhmää lähes kokonaisuudessaan kohdeltiin niin brutaalisti (s.
187–192).

Teoksen ensimmäinen kaksi kolmasosaa tarkastelee armenialaisten kansanmurhan
rakenteellisia edellytyksiä ja aikalaistoimijoiden intentioita. Se ei ole
tapahtumien kuvausta vaan enemmän niiden poliittis-ideologis-kulttuuristen
kehysten analyysiä. Siinä Karlsson myös selvittää muiden valtioiden
reaktioita 1915–1917 tapahtumiin sekä pohtii kysymystä keisarillisen Saksan
moraalisesta osavastuusta liittolaisensa edesottamuksiin. Saksassakin asiasta
keskusteltiin sodan päätyttyä kiivaasti. Tässä yhteydessä Karlsson
kommentoi Adolf Hitlerin vuonna 1939 erään tiedon mukaan esittämää lausetta
”Kuka puhuu armenialaisten tuhoamisesta enää tänä päivänä?”, ja hän
toteaa, että tutkijalle tuo lausahdus on kiinnostava lähinnä siksi, että se
näyttäisi osoittavan, vastoin sisältämäänsä piilovastausta, että
armenialaisten kohtalo oli vielä 20 vuotta tapahtumien jälkeen elävä osa
kollektiivista muistia Saksassa (s. 158–159). Moista retorista kysymystä ei
olisi muuten ollut oikeastaan järkeä esittää.

Kirjan viimeisen kolmasosan (n. 100 sivua) aiheena on ”kansanmurhahistorian
valta ja merkitys” (folkmordshistoriens makt och mening, s. 197). Se on osa,
jonka vuoksi oikeastaan tartuin kirjaan, sillä en suinkaan ole armenialaisten
kansanmurhan tutkija vaan kiinnostunut ennen kaikkea historiallisten traumojen
ja vääryyden kokemusten jälkikäsittelystä ja hyvityspuheesta. Karlsson
operoi etenkin käsitteillä kulttuurinen trauma ja kulttuurinen muisto, joiden
kautta hän työstää kansanmurhan saamia, ajan myötä ja poliittisten
tilanteiden heijastumana muuttuneita merkityksiä. Hän vertailee juutalaisten
ja armenialaisten kansanmurhien muistelutyön edellytysten yhtäläisyyksiä ja
eroja. Kuten hän toteaa, aiheesta julkisuudessa puhuttaessa syntyy joskus
tilanteita, että joillakin tahoilla aletaan kilpailla siitä, mikä historian
kansanmurha on ollut pahin tai ”alkuperäisin”. Se on tutkijalle
epäkiitollinen ympäristö esittää omia analyysejään.

Nuorturkkilaiset menettivät valtansa ensimmäisen maailmansodan tappion
myötä, ja Turkissa syntyi tilanne, jossa osin ulkopoliittisista syistä
alettiin vaatia asianosaisia poliittisia ja sotilasjohtajia tilille
armenialaisten kohtelusta. Asiasta käyty keskustelu toi esiin, että virkamies-
ja upseerikunnassa oli kyllä ollut vastustusta armenialaisten kohtelun suhteen
jo tapahtumien aikana. Kun kemalistien ote vallasta vakiintui, uusi johto halusi
haudata kiusallisena pitämänsä asian. Myös oikeudenkäynnit kuivuivat
kasaan. Viimeistään Lausannen rauhasta 1923 alkoi Karlssonin mukaan
hiljaisuuden aikakausi armenialaisten tapauksen julkisessa käsittelyssä.
Turkille asia oli poliittis-ideologisesti ja taloudellisestikin hankala:
armenialaisten kärsimät omaisuusvahingot olisivat periaatteessa voineet poikia
korvausvaateita. Muut valtiot menettivät jo 1920-luvulla paljolti
mielenkiintonsa armenialaisten asiaan. Karlssonin mukaan se ei ollut niinkään
piittaamattomuutta kuin pragmatismia: Turkilla vain oli enemmän
poliittis-taloudellista painoarvoa kuin maattomilla turkinarmenialaisilla.

Armenialaistenkin keskuudessa traagisten kokemusten työstäminen jäi yhden,
jopa kahden sukupolven ajaksi vähälle. Näinhän on usein muissakin
tapauksissa, joissa ihmisryhmä on elänyt läpi traumaattisten kokemusten:
trauman kokeneet palaavat siihen vasta elämänsä lopulla, ja he löytävät
keskustelukumppanin ehkä erityisesti lastenlastensa sukupolvesta. Karlsson
pohtii diaspora-armenialaisten muistelutyön problematiikkaa etenkin Ranskaan
päätyneiden armenialaisten osalta. Ranskassahan kansalaisuuskonseptio on ollut
assimilatiivinen siten, että eri väestöryhmien omista kollektiivisista
muistoista nouseville identiteeteille ei ole ollut paljon tilaa. Karlsson
toteaa, että Ranskassa armenialaiset tosin itsekään eivät ehkä halunneet
erityisyyden korostamista tilanteessa, jossa integroituminen uuteen kotimaahan
edellytti katseen suuntaamista tulevaisuuteen enemmän kuin omiin kipeisiin
muistoihin.

Armenialaisten kansanmurhaa koskeva näkyvä julkinen keskustelu alkoi
1960-luvulla ja on etenkin 1980-luvun jälkeen saanut vielä lisää voimaa. Sen
yhtenä kasvualustana oli Neuvosto-Armenia, toisena länsimaiset
armenialaisyhteisöt. Neuvosto-Armeniassa kansanmurhan muistot säilyivät
elävänä kautta vuosikymmenten yksilötasolla, ja kun armenialainen
kulttuurielämä elpyi suojasään aikana 1950–1960-lukujen taitteessa, se
avasi tilaisuuksia käsitellä myös armenialaisidentiteetin ja -historian
teemoja. Vuonna 1965 Jerevanissa pidetystä kansanmurhan 50-vuotismuistojuhlasta
muodostui kiihkeä, Karlssonin mukaan käänteentekevä tapahtuma (s. 239–242,
295), jossa armenialaiset vaativat sekä Neuvostoliittoa että muuta maailmaa
lopettamaan vaikenemisen vuosien 1915–1917 tapahtumista. Monissa länsimaissa
taas syntyi etenkin 1960-luvulta alkaen vireitä yhteiskunnallisia liikkeitä,
joissa muun muassa mustat, naiset, homot ja lesbot sekä monet etniset ryhmät
vaativat tasa-arvoa ja samalla kiinnittivät huomiota siihen, että historian
kuluessa erilaisten vähemmistöjen kohtelussa oli tehty vääryyksiä, jotka
oli nyt aika hyvittää. Karlsson mainitsee tämän taustan armenialaisten
kansanmurhan lisääntyneelle julkiselle käsittelylle lyhyesti (s. 242, 268),
samoin kuin sen, että 1970-luvulta lähtien holokaustidiskurssi inspiroi monia
kansanmurhakeskusteluita (s. 196).

Turkin valtion suhde armenialaisten kansanmurhaan on ollut tunnetusti nuiva
sikäli, että Turkki on torjunut jyrkästi kansanmurhatulkinnan, joskin viime
vuosina maassa on alettu kuulla myös muunlaisia puheenvuoroja. Turkin ja
Euroopan unionin välillä on ollut asiassa jännitteitä, tekihän muun muassa
Euroopan parlamentti vuonna 1987 päätöksen, jossa armenialaisten kansanmurha
todettiin historian faktaksi. Vastaavia julkilausumia on tehty muuallakin,
yhtenä niistä Ruotsin valtiopäivien vuonna 2010 niukalla
ääntenenemmistöllä hyväksymä päätös. – Todettakoon, että kyseinen
päätös oli kiinnostava pragmatismin (hallitus ja hallituspuolueet) ja
”idealismin” (oppositio) välinen kädenvääntö, kuten Karlssonin
lyhyestä selostuksesta näkyy, mutta on oma kiinnostava kysymyksensä, miten
päätöksen sisältämä historiapoliittinen viesti maan turkkilaistaustaiselle
väestölle tiedostettiin. Se kysymys menisi toki ohitse Karlssonin teoksen
päälinjasta, enkä siten odottaisi tekijän paneutuvan siihen tässä.

Karlsson toteaa, että Turkin valtion osaksi viime vuosikymmeninä tulleessa
kritiikissä sisältönä ei ole, että Turkin valtion pitäisi ottaa
kantaakseen syyllisyys vuosista 1915–1917 sinänsä, vaan että Turkin
pitäisi lakata kieltämästä, että armenialaisten kohtalon voidaan katsoa
täyttävän kansanmurhan tunnusmerkistön. Historiallisten vääryyksien
käsittelemisestä on tullut 20 viime vuoden aikana eräänlainen valtioiden,
kirkkojen ja muiden instituutioiden eettisen kypsyyden mittapuu. Euroopan unioni
ja Yhdysvallat ovat olleet tässä eturivissä, tosin eivät aina
johdonmukaisesti. Kuten Karlsson toteaa, Turkille armenialaiskysymyksessä
esitetty implisiittinen kysymys on ollut, tahtooko se olla ”eurooppalainen”
valtio arvoiltaan ja historiansa käsittelyltään. Vaikutelmani on, että
Karlsson ei ole sokea tällaisten vaatimusten poliittisuudelle, onhan hän muun
muassa kirjoittanut tematiikkaa käsittelevään teokseen A European memory?
(2010), mutta nyt käsillä olevassa kirjassa sen kysymyksen pohdinta jää
vähäisemmäksi, kuin omasta subjektiivisesta näkökulmastani olisin toivonut
(s. 296–297).

Kirjan loppuosassa Karlsson pohtii, että vaikka teoksessa on pyritty
tasapuolisuuteen, armenialaisten uhrius on mahdollisesti hiukan korostunut
tarkastelussa. Näkisin, että Karlsson tarkastelee armenialaisia kyllä myös
subjekteina, sekä hyvässä että pahassa. Hän myös muistuttaa, että
Osmanivaltakunnassa oli etnisiä jännitteitä 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa
ja että Osmanivaltakunnan tuhouduttua sen entisillä alueilla nähtiin etnisiä
konfikteja ja väestönsiirtoja, jotka aiheuttivat monille etnisille ryhmille
– myös turkkilaisille – kärsimyksiä.

Erään detaljin suhteen olen vähän varautunut: Karlsson käyttää ilmausta
”totaalisen väkivallan vuosisata” puhuessaan 1900-luvusta. On tietenkin
totta, että 1900-luvusta muistetaan useita kansanmurhia ja totalitaarisia
terrorijärjestelmiä. Arvelen silti, että totaalisen tuhoamisen ajatus,
vaikkakin ehkä määrällisesti pienempään populaatioon kohdistuvana, ei
ollut tuntematon muinakaan aikakausina.

 

 



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/