[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Kurkistus 1800-luvun suomalaisen aateliston elämään

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Laura-Mari Manninen <lmmannin at jyu.fi> FM, tohtorikoulutettava, Jyväskylän
yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Vainio-Korhonen, Kirsi: Sofie Munsterhjelmin aika. Aatelisnaisia ja upseereita
1800-luvun Suomessa. SKS, 2012. 320 sivua.


Kurkistus 1800-luvun suomalaisen aateliston elämään
---------------------------------------------------------

Turun yliopiston Suomen historian professori Kirsi Vainio-Korhosen teos Sofie
Munsterhjelmin aika. Aatelisnaisia ja upseereita 1800-luvun Suomessa(SKS 2012)
tarjoaa oivallisen kurkistusikkunan 1800-luvun suomalaisen aatelisnaisen ja
aateliston elämään. Teos ei siten ole ainoastaan yhden aatelisnaisen tarina,
vaan se on laaja-alaisempi katsaus 1800-luvun suomalaiseen yhteiskuntaan ja
kulttuurihistoriaan.



Kuten Vainio-Korhonen itse toteaa, teos on selkeä jatko-osa kirjailijan vuonna
2008 ilmestyneelle teokselle Sophie Creutzin aika. Aateliselämää 1700-luvun
Suomessa(SKS 2008). Kirjat muistuttavat ulkoasultaan hyvin paljon toisiaan:
päiväkirjamainen koko, kannen maanläheiset värisävyt ja samanlainen fontti
otsikossa kielivät selvästä jatkuvuudesta sisällön lisäksi. Myös teosten
otsikointi on hyvin samanlainen, mutta toisaalta molemmat otsikot vastaavat
teosten sisältöä mainiosti. Tarkoituksena ei siis ole suoranainen
aatelisnaisen elämäkerta, vaan kertomus ylipäänsä aikakaudesta. Tässä
mielessä otsikointi on onnistunut. Sofie Munsterhjelmin elämäntarinan
rinnalla kulkee kertomus 1800-luvun tapahtumista ja mullistuksista, jotka
tavalla tai toisella koskettivat myös Sofien elämää: Suomen sota vuosina
1808–1809, jonka seurauksena Suomesta tuli osa Venäjää, sodan jälkeinen
murrosaika ja suuret nälkävuodet 1860-luvulla.

Vaikka teos ei olekaan pelkästään Sofie Munsterhjelmin elämäkerta, on Sofie
tutkimuksen pääosassa, ja 1800-lukua lähestytään hänen sekä hänen
sukulais- ja ystäväpiirinsä kautta. Ensisilmäys sisällysluetteloon kertoo
jo paljon. Kirjan kerronta on rakennettu kronologian muotoon eli tarina etenee
Sofie Munsterhjelmin elämän mukana syntymästä (”Ylipäällikön
kummilapsi”) aina kuolemaan (”Kuolonvuosi”) saakka. Matkan varrelle mahtuu
koulunkäyntiä Hämeenlinnassa, varttumista tytöstä naiseksi,
itsenäistymistä taloudenpitäjänä, avioliitto, lapset ja leskeys.

Aatelisnaisen elämä

Sofie Munsterhjelmin elämä on oiva esimerkki 1800-luvun alemman aatelisnaisen
elämästä. Sofie syntyi perheensä esikoisena vuonna 1801. Sofien vanhemmat,
äiti Vendela (o.s. Glansenstierna) ja isä kapteeni Anders Munsterhjelm
kuuluivat suomalaiseen aateliin, mutta eivät kuitenkaan ylhäisaateliin.
Yhteiskunnan korkeimmalle huipulle ei siis ollut asiaa. Sofien vanhempien
avioliitto vuonna 1800 oli yhdistänyt Munsterhjelmin suhteellisen nuoren
aatelissuvun Creutzien, Wredejen, Glansenstiernojen, Sprengtportenien,
Jägerhornien, Klingsporien ja Tandefeltien osittain ylhäisaateliseen
sukupiiriin. Kirjan liitteenä oleva (s.278-279) Creutzien, Munsterhjelmien ja
von Platenien sukupiiri - kaavio antaa jonkinlaisen käsityksen sukujen
linkittymisestä toisiinsa, mutta vasta tutustuminen aikaisemman teoksen
Creutzien, Glansenstiernojen ja Sprengtportenien sukupiiri -kaavioon antaa
täydellisemmän kuvan sukulaisuussuhteista. Näiden kaavioiden yhdistäminen
antaakin hyvin selkeän kuvan Sofie Munsterhjelmin ylhäisestä perimästä,
olihan etenkin äiti Vendelan sukulinjalla hyvin pitkät aateliset juuret.

Sofien lapsuus- ja nuoruusvuosien kerrontaan punoutuvatkin olennaiseksi osaksi
Sofien perheenjäsenet, kuten isoäiti Sophie Creutz, josta edellinen teos
kertoo, Sofien äiti Vendela, isä Anders ja Sofien nuoremmat veljet Anders
Lorentz ja Gustaf Riggert. Linkityksiä edelliseen Sophie Creutzin aika
-teokseen löytyykin runsaasti, ja etenkin ensimmäisessä kappaleessa
aikaisempi teos ”kummittelee” vahvasti. Lähes sanasta sanaan samoja
lauseita on käytetty melko runsaasti. On toki ymmärrettävää, että Sofie
Munsterhjelmin elämä kietoutui tiiviisti äidinäiti Sophie Creutzin
elämään, varsinkin kun Sofie oli ensimmäinen lapsenlapsi, ja isoäiti toimi
myös Sofien sylikummina. Sofie syntyi vuonna 1801 ja Sophie kuoli vuonna 1824
eli ”yhteistä aikaa” heillä oli 23 vuotta. Samankaltaisuutta on kuitenkin
muuallakin kuin isoäidin ja lapsenlapsen suhdetta kuvaavassa osassa.
Esimerkkinä mainittakoon sivulta 21 kappale, jossa kuvataan Anders-isän
kaipausta lapsiaan kohtaan. Tämä sama kappale on lähes sanatarkasti
luettavissa Sophie Creutzin aika -teoksen sivulta 335 alkaen. Toki
”kertaaminen” on sinänsä oikeutettua, koska teos on käsitettävä
itsenäiseksi kokonaisuudeksi, joka siten vaatii tiettyjen taustojen kertomista.
Olkoonkin, että ne ovat osittain samoja kuin aikaisemmassa teoksessa. Toisaalta
kirjoittaja itse on todennut, että kyseessä on jatko-osa. Lukija jääkin
kaipaamaan suoraa viittausta aikaisempaan teokseen, mikä olisi osaltaan
vähentänyt  ”kertaamisen” määrää ja saanut kiinnostumaan myös Sophie
Creutzin ajasta.

Aateliston tapakulttuuri

Vainio-Korhonen kuljettaa Sofien kertomusta eteenpäin taitavasti kietoen sitä
samalla 1800-luvun tapahtumiin ja aatelisten tapakulttuuriin. Perhe oli nuorelle
Sofielle tärkeä, ja suhde vanhempiin oli läheinen ja luottamuksellinen.
Hämeenlinnan kouluvuosinaan Sofie kirjoitti usein oppimispäiväkirjaansa
mainintoja juttutuokioista vanhempien kanssa, ja kirjeenvaihto perheenjäsenten
välillä oli ajan hengen mukaisesti suhteellisen vilkasta.  Myös Sofien
koulutus kertoo jotain vanhempien suhtautumisesta tyttäreen. Sofie ei käynyt
aatelisnaisille tyypillistä koulua, jossa opetus keskittyi lähinnä
ranskankielisten kohteliaisuusfraasien ulkoa opetteluun ja käsitöiden tekoon,
kuten Vainio-Korhonen toteaa. Sofien käymässä koulussa, Madame Ahlbergin
sisäoppilaitoksessa, sitä vastoin opiskeltiin ranskaa, saksaa, historiaa,
maantietoa, uskontoa, piirustusta ja klavesiinin soittoa. Aatelisnaisten
koulutuksen muutos kertoo osaltaan yhteiskunnan muutoksesta, johon myös
Vainio-Korhonen syventyy teoksessa.

Suoritettuaan koulunkäynnin loppuun vuonna 1814 Sofie keskittyi viettämään
aatelisnaiselle tyypillistä elämää Tuuloksen Toivoniemessä, jonne perhe oli
muuttanut Sophie Creutzin omistamasta Nastolan Jokelan kartanosta vuonna 1810.
Kuten Vainio-Korhonen toteaa, aatelisperheiden säädynmukaiseen elämäntapaan
kuuluivat olennaisena osana avokätinen vieraanvaraisuus ja jatkuva kyläily.
Myös Sofie teki useita vierailuja sukukartanoihin samalla tutustuen omiin
ikätovereihinsa ja oman piirin aikuisiin. Kotitaloustöihin, kuten säilöntä
ja ruoanvalmistus, Sofien ei ilmeisesti tarvinnut osallistua, vaan hän
säädynmukaisesti otti osaa ainoastaan puutarhanhoitoon ja luonnossa
kulkemiseen, johon sisältyi muun muassa marjojen poimintaa.

Sofien elämä muuttui kuitenkin 1820-luvun alussa, kun äiti Vendela menehtyi
keuhkotuberkuloosiin vuonna 1821. Häntä seurasi hautaan Anders-isä vuonna
1824. Samana vuonna, vain pari kuukautta ennen vävynsä kuolemaa, myös Sofien
isoäiti Sophie Creutz menehtyi. Sofie menetti hyvin lyhyessä ajassa
merkittävän osan perheestään. Naimaton nuori nainen jäi isättömänä
kaukaisempien sukulaisten ja Venäjän armeijan palveluksessa olevien nuorempien
veljiensä vastuulle. Sofie joutuikin muuttamaan Toivoniemen kartanosta
sukulaisten luo Nastolaan, sillä hän ei voinut veljiensä poissa ollessa
jäädä yksin emännöimään sisarusten perimää kartanoa. Sofien arkistosta
löytyneet tilikirjat kuitenkin paljastavat, että Sofie oli hyvin tietoinen
Toivoniemen tapahtumista. Tässä mielessä Sofie muistuttaakin hyvin pitkälti
isoäitiään, joka oli myös hyvin itsenäinen taloudenpitäjä.

Sofie ehti asua enonsa Magnus Glansenstiernan holhouksessa Nastolassa aina
vuoteen 1830. Edellisen vuoden syksyllä Sofie oli salakihlautunut uskaliaasti
Lars von Platen -nimisen aatelismiehen kanssa. Sofien kosijan tausta on
sinänsä mielenkiintoinen, sillä von Platen ei ollut mitään sukua Sofielle,
mikä oli tuohon aikaan verraten omituista aatelispiireissä. Lisäksi
kummastusta herättää sulhasen neljä aviotonta lasta, joista Sofie tai hänen
perheenjäsenensä eivät ilmeisesti tienneet. Tieto lehtolapsista olisi
varmasti peruuttanut vihkimisen. Voisikin melkein sanoa, että rakkauden
sokaisema Sofie teki nopean ja hieman yllättävän naimakaupan, jonka
seurauksena hän joutui tuhlailevan elämäntyylin omaavan Lars von Platenin
vallan alle.

Velkaisen miehen leskenä

Aviomiehen toilailut saavat paljon sivutilaa, sillä olihan Lars olennainen osa
Sofien elämää. Postimestarin ura päättyi vakavaan virkavirheeseen, ja Lars
joutui etsimään uutta toimeentuloa ympäri Suomea.  Sofie joutui tekemään
pieniä hanttihommia, kuten ompelutöitä, ja pestautumaan myös
venäläistaustaisen aatelisnaisen Aurora Demidovin palvelukseen elättääkseen
itsensä ja tyttärensä Sofia Eleonoran, joka oli syntynyt vuonna 1835.
Esikoinen, Carl Bogislaus (s.1831) kierteli isänsä mukana, sillä
aikalaistapaan poikalapsen kasvatus oli ennen kaikkia isän käsissä.

Isän ja pojan tiet kuitenkin erosivat vuonna 1841, jolloin Lars viimeisenä
oljenkortena päätti tarjoutua upseeriksi Venäjän armeijaan. Carl
lähetettiin Sofien hoiviin ja samalla myös pojan koulutusvastuu siirtyi
äidille. Larsin elämä päättyi sotatoimissa Dagestanissa vuoden 1843
loppupuolella. Sofie sai epävarman tiedon puolisonsa kaatumisesta vasta
syksyllä 1844, ja perunkirjoitus suoritettiin vasta alkuvuodesta 1845. Suuri
osa, ilmeisesti lähes kaikki, Sofien perintörahoista kului aviomiehen velkojen
maksuun jo tämän elinaikana. Perinnöksikin Lars jätti vain lisää velkaa,
joten kuolinpesä haettiin konkurssiin. Sofien nuoruusvuosien yltäkylläinen
elämä oli muuttunut avioliiton myötä hyvin tarkaksi taloudenpidoksi.

Velkaisen miehen lesken osa ei ollut kadehdittava, mutta Sofie onnistui
järjestämään talousasiansa siten, että toimeentulo, tosin pieni, oli
turvattu. Sofie järjesti myös lastensa koulutuksen: Carl pääsi Haminan
kadettikouluun vuonna 1843 ja Sofia aloitti opinnot Helsingin rouvasväen
koulussa 1849. Loppuosa teoksesta keskittyykin Sofien ja lasten välisiin
suhteisiin toki samalla luoden kuvaa vallitsevasta yhteiskunnasta. Sofie joutui
kohtaamaan vielä yhden läheisen menetyksen ennen omaa kuolemaansa. Carl
sairastui isorokkoon, ja ilmeisesti taudin aiheuttama jälkitauti vei pojan
mennessään vuonna 1856. Tosin iloakin elämän loppupuolelle mahtui. Sofien
tytär Sofia kihlautui vuonna 1861 ja meni naimisiin vuonna 1862 Hämeenlinnan
yläalkeiskoulun konrehtori Matias Malinin kanssa. Liitto oli tosin
lyhytikäinen aviomiehen kuoltua lavantautiin jo vuonna 1867. Uuden liiton Sofia
solmi edesmenneen aviomiehensä veljen, Henrik Malinin kanssa vuonna 1871. Sofia
sai yhteensä kahdeksan lasta, joista ensimmäinen syntyi vuonna 1864. Näin
ollen Sofie von Platenista tuli isoäiti, ja hän vietti paljon aikaa
tyttärensä perheen parissa Hämeenlinnassa.

1860-luvun koettelemukset

1860-luvulla suuret nälkävuodet koettelivat Suomea, ja myös Sofien perhe
joutui osalliseksi tästä koettelemuksesta. Pitkät talvet ja kylmät kesät
verottivat viljasatoa. Heikko ravinnonsaanti altisti väestön taudeille,
etenkin lavantauti ja punatauti levisivät nopeasti. Ilmeisesti Sofie sai
lavantauti-tartunnan vävyltään Matias Malinilta, sillä Sofie kuoli tautiin
vain kolme viikkoa Matiaksen jälkeen vuonna 1867.

Sofie Munsterhjelmin aika. Aatelisnaisia ja upseereita 1800-luvun Suomessaon
Kirsi Vainio-Korhosen neljäs 1700- ja 1800-luvun suomalaisia naisia
käsittelevä teos. Tutkimustyössään Vainio-Korhonen on keskittynyt omien
sanojensa mukaan sukupuolihistoriaan, kaupunkien elinkeinohistoriaan ja
erityisesti suomalaisen naisyrittäjyyden, naisten palkkatyön ja
kaupunkikäsityöläisten historiaan sekä ajallisesti pääasiassa Suomen
1700-luvun historiaan. Tietoa ja taitoa riittää, ja se myös näkyy teoksessa.
Kerronta on sujuvaa ja Sofien elämäntarinan lomaan linkittyvät vallitsevan
yhteiskunnan kuvaukset sekä tapakulttuuri antavat lukijalle seikkaperäisen
kuvan 1800-luvun aateliselämästä.

Alkuperäislähteenä Vainio-Korhonen on käyttänyt muun muassa
Kansallisarkiston arkistoja, Suomen sukututkimusseuran tietokantaa,
kansalliskirjastosta löytyviä ylioppilasmatrikkeleja ja sanomalehtiä.
Keskeiseen rooliin nousee Sofie Munsterhjelmin arkisto, ja lähdeluettelosta
käy hyvin ilmi arkiston sisältö: oppimispäiväkirja, tilikirjoja,
kirjeenvaihtoa, erinäisiä asiakirjoja ja muita arkiston kätköistä
löytyneitä tiedonmurusia naisen elämästä. Kaipaamaan kuitenkin jäi
jonkinlaisia vuosilukumääritelmiä ja ehkä hieman selventävää kuvaa
lähteistä, esimerkiksi lukumääriä. Yhdeksi tärkeimmistä lähteistä
selvästikin nousee Sofien kouluaikainen ranskankielinen oppimispäiväkirja,
johon Sofie merkitsi erinäisiä tapahtumia ja seikkoja 1800-luvun alussa
eläneen nuoren tytön elämästä. Tämä lähde on Vainio-Korhosen mukaan
ainutlaatuinen, sillä muuta vastaavaa aineistoa tyttöpensionaattien arjesta ei
ilmeisestikään ole säilynyt. Sofien kouluvuosista kertova osuus onkin yksi
kirjan mielenkiintoisimpia kappaleita. Tuntuukin, että tämän aineiston kautta
Sofien elämään pääsee paremmin käsiksi ja Sofie on enemmän läsnä.
Myöhempien aikojen kuvauksen tukena ei ole ollut samanlaista aineistoa, ja
siten Sofien elämään ei päästä sisälle niin hyvin. Toki tilikirjojen
antama tieto ei mahdollista kovinkaan yksityiskohtaista analyysia Sofien
ajatuksista, mutta tässä selvästi huomaa aineiston antamat mahdollisuudet ja
samalla rajoitteet.

Vainio-Korhosen tutkimus perustuu hyvin pitkälti Sofie Munsterhjelmin
arkisto-aineistoon ja muuhun aikalaisaineistoon. Teos sisältää yhteensä 450
viitettä, joista osa kohdistuu tietenkin myös muuhun tutkimuskirjallisuuteen.
Eräs viite (viite 50, s.42) herätti mielenkiintoa. Sofie mainitsee
oppimispäiväkirjassaan kapteeni Schildin, jolla hän Vainio-Korhosen mukaan
todennäköisesti viittaa Laukaan Pernasaaren kartanon isäntään Wolmar Johan
Schildiin, jonka pojasta Wolmar Schildistä tuli Jyväskylän piirilääkäri ja
tunnettu sanaseppä. Tässä kohdassa Vainio-Korhonen viittaa Maija Hirvosen
artikkeliin, mutta myös Wikipediaan, joka ei välttämättä ole paras
mahdollinen viittauskohde ja tiedonlähde.

Kirjassa on myös käytetty jonkin verran kuvitusta, joka tukee Vainio-Korhosen
päätelmiä 1800-luvun elämästä. Kuvitus on kannen kuvaa lukuun ottamatta
mustavalkoista, joka on osaltaan harmillista. Etenkin vaatetusta esittelevissä
kuvissa värikuvitus olisi puoltanut asemaansa, mutta toisaalta ylipäänsä
kuvien käyttö on jo sinänsä mukava lisä monipuolisen aineiston joukkoon.
Sofien elämäntarina on rakennettu taidokkaasti vähäisten arkistolähteiden
ja muun täydentävän aineiston avulla.

Kirja muodostaa selkeän jatkumon Sophie Creutzin elämästä kertovalle
kirjalle, vaikka tosin se toimii myös itsenäisenä teoksena vaivattomasti.
Lukija pääsee hyvin mukaan aikakauden yhteiskuntaan oivallisen kerronnan
kautta. Vainio-Korhonen on onnistunut luomaan eheän kokonaisuuden pienten
tiedonmurusten avulla. Teos tai itse asiassa molemmat teokset, sekä Sophie
Creutzin ajasta kertova että nyt arvosteltavana oleva Sofie Munsterhlejmin
aika, ovat erinomainen lisä melko vähäisen suomalaista aatelistoa
käsittelevän kirjallisuuden joukkoon. Etenkin naishistoriallinen ote tuo
mielenkiintoisen ja hyvin vähän tutkitun näkökulman 1800-luvun sotaisaan ja
miehiä korostavaan maailmaan.

 



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/