[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Vanhaa ja uutta: venäläiset nykykirjailijat esittelyssä

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Pentti Stranius <pentti.stranius at telemail.fi> FL, projektitutkija, Itä-Suomen
yliopisto, Lieksa
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Tomi Huttunen & Tintti Klapuri (toim.): Kenen aika? Esseitä venäläisestä
nykykirjallisuudesta.. Avain, 2012. 431 sivua.
: ..


Vanhaa ja uutta: venäläiset nykykirjailijat esittelyssä
---------------------------------------------------------

Kenen aika? esittelee venäläistä nykykirjallisuutta 1970-luvulta
2010-luvulle. Ajanjakso on monien murrosten aikaa. Esseekokoelmassa edetään
kielletyistä neuvostoajan helmistä perestroikan ja maan hajoamisen kautta
uusien lajityyppien aaltoon ja lopulta myös venäläisen naiskirjallisuuden
nousuun ja uuteen runouteenkin. Tavallaan teos on jatkoa Kirsti Ekosen ja Sanna
Turoman toimittamalle Venäläisen kirjallisuuden historialle (2011)



Kenen aika? -esseekokoelman tekijöinä on tuttu joukko akateemisia
Venäjä-tutkijoita, mutta myös lahjakkaita suomentajia ja uuttakin
kulttuuriväkeä. Eri sukupolvia edustavat kirjoittajat yksissä kansissa luovat
monisärmäisen näkökulman siihen, millaista tai kenen aikaa
nykykaunokirjallisuudessa eletään. Kirjailijaesittelyjä on kaiken kaikkiaan
25, ja joukossa on muutamia tunnettuja venäläiskirjailijoita, joilta ei ole
suomennettu vielä yhtäkään teosta. Tämä on miltei häpeällistä ja
aiheuttaa yhä ohuempaa tai hatarampaa Venäjä-tuntemusta nykykirjallisuuden
suhteen.

Temaattisesti Kenen aika? -kokoelma jakautuu viiteen osaan. Kukin osa-alue
avataan asiantuntevalla johdannolla, mikä helpottaa kirjailijan sijoittamista
tiettyyn kauteen tai teemaan. Johdantojaksoja ovat laatineet muun muassa Pekka
Pesonen, Kristina Rotkirch, Arja Rosenholm, Marja Rytkönen sekä esseekokoelman
toimittajat Tomi Huttunen ja Tintti Klapuri. Toki voi aina kiistellä siitä
kuka mihinkin ”kauteen” lopulta kuuluu – ja moni taitaa kuulua
useampaankin...

Yli 400-sivuinen teos on silti perusteellinen, mutta ei lainkaan kuivan
akateeminen. Kenen aika? on värikäs tutkimussukellus venäläiseen
nykykirjallisuuteen. Lukijaystävällistä on myös niin sanotun kansallisen
translitteroinnin käyttö venäläisnimistössä. Esseet toimivat, antavat
tyylillisesti väljää vapautta kirjoittamiseen ja jokaista esittelyä tai
johdantoa seuraa aina mielenkiintoinen sivun tai parin ”Lähteitä ja
lisälukemista”-osio.

Vanhaa ja uutta, dystopiaa ja realismia

Tuttuja ja tunnustettuja klassikkokirjailijoitakin on mukana. Heistä
kirjoittavat edustavat silti uutta näkökulmaa: esimerkiksi Martti Anhava
(”Koteloiva ihminen Aleksandr Solzhenitsyn”) sekä Maria Laakso (”Eduard
Uspenski ja hänen hullunkurinen maailmansa”) löytävät hienoissa
esseissään Solzhenitsynistä ja Uspenskista myös monelle tuntemattomia
puolia. Eräänlaista välivaihetta ja perestroika-aikaa seurannutta
postmodernia käsittelevät Pekka Pesonen ja Jukka Mallinen. Pesonen kuvailee
Andrei Bitovin ”postmodernismin klassikoksi”. Mallisen kontolle ovat
itseoikeutetusti langenneet ”postmodernin patriootti” Jevgeni Popov ja
”Venäjän vapain mies Viktor Jerofejev”. (Ari Matikaisen komea
dokumenttielokuva Viktor Jerofejevista (2012) olisi tuskin syntynyt ilman Jukka
Mallisen lähisuhdetta tähän äkkiväärään ja ristiriitaiseen
kirjailijaan).

Tomi Huttusen ja Tintti Klapurin ”Venitskan evankeliumi” on erikoinen ja
jopa raamatullinen analyysi juoppokirjailija Venedikt Jerofejevista, joka
tunnetaan oikeastaan vain yhdestä teoksesta, viinanhuuruisesta matkakirjasta
Moskova-Petuski. Kirjoittajien näkökulma osoittaa oivallisesti sen kuinka
monella tavalla ”Venitskaa” voi tulkita ja kuinka syvällinen sinänsä
kepeä juopottelukuvaus voi olla, ainakin venäläisessä kirjallisuudessa.

Kristina Rotkirch on kirjoittanut monia uusia tekijöitä esiin nostavan
johdannon dystopiaa ja uutta realismia käsittelevään osioon. Sitä seuraa
enemmän tai vähemmän tunnettuja tekijöitä. Riitta Pyykön analysoima Viktor
Voinovits edustaa vanhan kaartin toisinajattelijoita. Myös Tatjana Tolstaja,
Vladimir Sorokin ja Viktor Pelevin alkavat olla tuttuja Suomessa. Sen sijaan
joukon nuorimmat, Roman Sentsin ja Pavel Sanajev ovat täysin tuntemattomia.
Heitä ei ole lainkaan suomennettu, joten Rotkirch ja Hannu Tommola tekevät
tässä todellisen kulttuuriteon. Tosin Sanajev on paremmin tunnettu
elokuvamiehenä kuin ”yhden romaanin kirjailijana”. Ja mikäli oikeasti
elokuvakirjoittajia mukaan haluttaisiin, itseoikeutettu nimi voisi olla vaikka
maineikkaan ohjaajan Aleksandr Sokurovin parivaljakko –
runoilija-käsikirjoittaja Juri Arabov.

Runous ja naiskirjallisuus

Venäläistä uudempaa runoutta ovat tuoneet esiin monessa yhteydessä
esimerkiksi Tomi Huttunen ja Jukka Mallinen, jonka Brodsky-elämäkerta
Seisahdus erämaassa (2010) oli poikkeuksellisen komea työ. Runous-osiossa
lähdetään kuitenkin liikkeelle Huttusen johdannon jälkeen Sanna Turoman
esseellä ”Joseph Brodsky: ajan ja tilan runoilija”. Sitten seuraavat
esittelyt Dmitri Prigovista, Lev Rubisteinista, Jelena Svartsista ja Olga
Sedakovasta. Viime mainituista, vuosina 1948-49 syntyneistä hienoista
naisrunoilijoista kirjoittavat Maija Könönen ja Hannes Viimaranta. He
onnistuvat tuomaan Kenen aika? -esseeekokoelmaan selkeästi uutta sisältöä
nimenomaan naiskirjallisuuden alueelta.

Varsinaisen naiskirjallisuusosion avaavat Rosenholm ja Rytkönen. Jälkimmäinen
esittelee Ljudmila Petrusevskajan, Jenniliisa Salminen puolestaan Ljudmila
Ulitskajan. Ulitskajan Naisten valheet on mielestäni viime vuosien parhaita
käännöskirjoja. Sen on suomentanut Arja Pikkupeura, jolta Kenen aika?
-kokoelmassa on mukana Viktor Peleviniä käsittelevä essee. Venäjällä
huippusuositun dekkarikirjailijan Aleksandra Marininan esittelee Kirsti Ekonen,
Jelena Tsizovan Elina Kahla ja aivan nuorimpaan polveen kuuluvan Natalja
Kljutsarjovan Anni Lappela. Kljutsarjovan Kolmannessa luokassa on vauhdikas
junamatkakirja, josta tulee mieleen nykynuorison Moskova-Petushki- muunnelma,
2000-luvun venäläinen road movie.

Kulttuurien välimaastossa

Tintti Klapuri johdattelee Kenen aika? -kokoelman päätteeksi lukijan uuden
venäläisen emigranttikirjallisuuden äärelle. Hän näyttää pitävän
Sveitsissä asuvaa Mihail Siskiniä tämän joukon kärkihahmona. Siskiniltä on
toistaiseksi suomennettu vain sodanvastainen, ajallisesti monitasoinen
kirjeromaani Sinun kirjeesi. En ala kiistelemään makuasioista, varsinkin jos
ajatellaan että Eduard Limonov elää nykyisin Venäjällä, Sergei Dovlatov on
kuollut ja Andrei Makinekin emigroitunut Ranskaan jo ajat sitten.

Pidän silti nostalgis-romanttishohtoisella, unimaisen elokuvallisella tyylillä
kirjoittavaa Andrei Makinea ”kulttuurien välisen kirjallisuuden”
venäläisenä huippuna. Esseen hänestä ja hänen polyfonisen monitasoisesta
”kertojaminästään” on laatinut Hanna Ruutu. Ruutu väittää, että
Makinen menestysromaani Ranskalainen testamentti ja sen aihepiiri toistuu muissa
teoksissa yhä uusina ja uusina variaatioina. Totta onkin, että
”Neuvostoliiton olematon todellisuus” on se jatkuva kehto, jonne Makine
palailee. Mutta ehkä Dostojevskilläkin oli tämä saman aihepiirin ja toiston
vika – kuten elokuvamies Aki Kaurismäellä (?). Makinea on helppo arvostaa:
hän on monista muista teoksen kirjailijoista poiketen erittäin laajalti luettu
ja tunnettu Suomessa.

Sergei Dovlatovia suomentanut Pauli Tapio otsikoi esseensä osuvasti:
”Rakastettu häviäjä”. Tapion Dovlatov-käännökset - Meikäläiset ja
Matkalaukku viime vuodelta – täyttävät ison aukon meille aika tuntemattoman
venäläisen emigranttikirjallisuuden humoristis-realistisesta lajityypistä.
Sopii toivoa lisää näitä Dovlatov-suomennoksia – kuten myös ”Editska”
Eduard Limonovinkin kirjojen käännöksiä.

Kenen aika? -teoksen viimeiset esseet täydentävät kokonaiskuvaa: Klapuri
esittelee Suomessa asuvan Zinaida Lindenin ja Ville Ropponen ”taigan
filosofin” ja hantikulttuurin maailmankartalle tuoneen Jeremei Aipinin.

Hiuksia halkova Venäjän nykykirjallisuutta tarkasti seuraava voi kaivata 25
esitellyn kirjailijan joukkoon monia muita nimiä. Silti Kenen aika? kattaa
hienosti eri virtaukset ja esittelee upean joukon tiennäyttäjiä, joista monet
päätynevät klassikkosarjaan. Näin esseekokoelma toimii loistavasti paitsi
läpileikkauksena Venäjän nykykirjallisuudesta, myös hakuteoksena, jolla on
arvoa tulevaisuudessakin.



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/