[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Vanha Suomi - hallintohistoria ja asiakirja-aineistot

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Antti Räihä <antti.raiha at jyu.fi> Tutkijatohtori, Jyväskylän yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Eljas Orrman & Jyrki Paaskoski (toim.): Vanhan Suomen arkistot − Arkiven från
Gamla Finland. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2012. 400 sivua.


Vanha Suomi - hallintohistoria ja asiakirja-aineistot
---------------------------------------------------------

Suomen historia ei ole ennen vuotta 1809 pelkkää Ruotsin historiaa, vaikka
viime aikoina Suomen ruotsalaisuus onkin ollut yleinen puheenaihe. Viipurin ja
Laatokan Karjala siirtyivät jo Uudenkaupungin rauhassa (1721) Venäjän
alaisuuteen, Turun rauhan (1743) jälkeen Ruotsin ja Venäjän välinen raja
kulki pitkin Kymijokea ja eteläistä Saimaata. Eljas Orrmanin ja Jyrki
Paaskosken toimittama kaksikielinen teos Vanhan Suomen arkistot − Arkiven
från Gamla Finland on kahteen osaan jakautuva kattava esitys sekä vuosien 1721
ja 1743 rauhoissa Venäjään liitettyjen alueiden (eli Vanhan Suomen)
hallintohistoriasta että alueen viranomais- ja hallintoelinten arkistoihin
sisältyvistä asiakirja-aineistoista. Teoksen ilmestymisajankohta nivoutuu
hyvin Suomen sodan ja Vanhan Suomen yhdistämisen 200-vuotisjuhlallisuuksiin.

Kuten teoksen esipuheessa todetaan, Vanhan Suomen omaleimaisen ja muualla
Suomessa eksoottiseksikin koetun alueen hallintoa ja asiakirjakulttuuria on
selvitetty 1900-luvulla muutamissa hankkeissa. Tulokset ovat kuitenkin jääneet
pääosin lyhyiksi selostuksiksi ilman kattavaa lopputulosta. Nyt julkaistun
kirjan laatiminen alkoi 2000-luvun alkupuolella, ja siinä on noudatettu
Valtionarkiston yleisluettelon niteiden II (1966) ja III (1971) rakennetta.
Odottavan aika on pitkä, sillä jo Valtionarkiston yleisluettelo II:n
esipuheessa mainittu aie sisällyttää kyseiseen niteeseen selostus myös
Vanhan Suomen asiakirjoista jäi odottamaan tulevia osia. Ajatus on nyt
jalostunut kirjan muotoon. On hienoa, että Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on
ottanut julkaisulistalleen teoksen, joka palvelee kiistatta nykyisten ja
tulevien tutkijoiden tarpeita.

Viipurin provinssista ”uuteen” Suomeen

Teoksen avaava Jyrki Paaskosken kirjoittama Vanhan Suomen hallintohistoriaa
käsittelevä osuus (s. 17−166) on tarpeellinen ja korkeatasoinen tutkimus jo
itsessään. Paaskosken tutkimus muodostuu kronologisesti neljästä
käsittelyluvusta ja eräänlaisesta Vanhan ja uuden Suomen yhdistämistä
käsittelevässä epilogissa, jossa osoitetaan Vanhan Suomen ajan jatkuneen
Viipurin läänissä monin tavoin myös vuoden 1812 jälkeen. Paaskoski aloittaa
Vanhan Suomen hallintohistorian käsittelyn vuodesta 1710, mikä sinänsä
saattaa hämmentää asioihin perehtymätöntä lukijaa varsinkin, jos hän
tutkailee teoksen loppupuoliskon Vanhan Suomen virastojen ja muiden
arkistonmuodostajien arkistoaineistoja käsittelevää lukua. Sen
sisällysluettelo kun kattaa käytännössä Vanhan Suomen aikaiset eli vuoden
1721 jälkeiset arkistoaineistot. Isonvihan aikaisen hallintohistoriallisen
taustoittamisen merkitys selviää lukijalle kuitenkin pian, sillä
järjesteliväthän venäläiset jo 1710-luvulla Suomen hallintoa.

Paaskosken tutkimuksessaan käyttämästä kronologisesta jaottelusta huolimatta
tekstin osiot eivät laajene loppua kohti, vaikka käytettävissä olevan ja
esittelyä vaativan arkistoaineiston määrää kasvaa ajan kuluessa. Lukujen
paisuminen on vältetty sijoittamalla esimerkiksi osuus ”Kirkollinen
hallinto” otsikon ”Viipurin kuvernementti (1744−1783)” alle ja
hajauttamalla tiedot oikeuskollegion toiminnasta ”Viipurin provinssi
(1710−1743)” ja ”Suomen kuvernementti (1797−1811)” -osuuksiin.
 Oikeuskollegion toimintaan liittyviä tietoja löytyy tosin myös esimerkiksi
”Laamannioikeus, maistraatit ja tuomiokunnat” -alaotsikon alta (s.54).
Tekstin kronologinen rakenne aiheuttaa haasteita, mutta niitä olisi ilmennyt
varmasti myös, mikäli käytössä olisi ollut temaattinen hallinnon tasoihin
perustuva esitystapa. Kronologisen esitystavan eittämätön etu on se, että se
osoittaa lukijalle selvästi tapahtuneet normatiiviset muutokset, vaikkeivät
niiden käytännön vaikutukset niin jyrkkiä olleetkaan kuin yleisesti
käytössä olevat tarkat vuosilukumääreet antavat ymmärtää.

Sisällöltään Jyrki Paaskosken kirjoittama ”Vanhan Suomen
hallintohistoria” -osuus on tunnontarkkaa työtä. Paaskoski paitsi kuvailee
kultakin Vanhan Suomen ajanjaksolta käytössä olevia lähteitä hän myös
antaa tietoa niiden synnystä ja osoittaa, kuinka lähteitä on mahdollista
käyttää tutkimuksessa. Mielenkiintoista uutta tietoa tuottava alaluku
”Vuoden 1765 verotarkastuskomissio” (s. 62−71) on tästä hyvä esimerkki.

Mitä löytyy, mistä löytyy?

Teoksen jälkimmäisen osan aloittaa Eljas Orrmanin käytännönläheinen
selvitys ”Vanhan Suomen asiakirja-aineistot Kansallisarkistossa ja Mikkelin
maakunta-arkistossa” (s. 167−180). Vaikka Orrman pureutuu heti osion
ensimmäisessä kappaleessa otsikon ohitse menevään asiaan, se ei vähennä
sen tärkeyttä: Kun puhutaan Vanhan Suomen historian tutkimisesta, on
tutkijoiden huulilla aina kysymys, kuinka paljon ja minkälaista Vanhaa Suomea
käsittelevää arkistoaineistoa on Venäjän arkistoissa. Jyrki Paaskosken
Vanhan Suomen hallintohistoria -osuudessa Venäjällä säilytettävien
aineistojen anti tutkimukselle jää muutamaa leipätekstihavaintoa lukuun
ottamatta lähinnä alaviitteiden runsauteen perustuvaksi arvioksi. Kuten Orrman
toteaa, Venäjältä löytyy Vanhaa Suomea käsittelevää arkistoaineistoa
sekä Venäjän vanhojen arkistojen keskusarkistosta Moskovasta (jossa
säilytetään keskushallinnon viranomaisten tuottamaa aineistoa ja
lahjoitusmaiden haltijoiden yksityisarkistoja) että Leningradin oblastin
valtiollisesta arkistosta Viipurista. Lisäksi aineistoa löytyy Karjalan
tasavallan arkistosta Petroskoista. Kahden viimeksi mainitun arkiston osalta
aineistot on esitelty teoksen liitteissä 2 ja 3. Kyseisten liitteiden selailu
tulee olemaan jatkossa taattua, sillä niihin koottu tieto on monille
tutkijoille suureksi avuksi. Orrmanin osuudessaan läpi käymät Vanhan Suomen
virastojen ja arkistoaineistojen esittelyissä noudatetut periaatteet
pohjustavat hyvin teoksen loppuosan varsinaista arkistoluettelo-osuutta.

Lähes 200 sivua teoksesta käsittävä Eljas Orrmanin, Matti Wallan, Jari
Oinosen ja Eila Salon kirjoittama ”Vanhan Suomen virastot ja muut
arkistonmuodostajat sekä niiden arkistoaineistot” (s. 181−367) on
perinteisen arkistoluettelon kaltainen tietojätti. Virastojen ja
arkistonmuodostajien varsinaisten arkistojen esittelyä edeltää aina niiden
toimintaa ja kehityskulkuja avaavat osiot. Niistä on eittämätön apu
kiireiselle tutkijalle tai asian harrastajalle, vaikka ne tuottavat
väistämättä toistoa paitsi osin kyseisen osuuden sisällä, mutta myös
teoksen avaavan ”Vanhan Suomen hallintohistoria” -osuuden kanssa. Se ei
kuitenkaan ole pahasta, sillä näin kirjaa voi käyttää myös yksin
arkistoluettelona.

Asiakirja-aineistoihin syventyvän osion alussa (s. 182) selviää myös se
tutkijaa hieman harmittava tieto, ettei Venäjän vanhojen arkistojen
keskusarkiston aineistoja tai Venäjän sotahistoriallisessa keskusarkistossa
säilytettäviä Vanhaan Suomeen sijoitettujen joukko-osastojen arkistoja ole
sisällytetty käsillä olevaan selvitykseen. Jotain usvaa jää siis Vanhaa
Suomea käsittelevien arkistoaineistojen ympärille tämän teoksen jälkeenkin,
vaikka – kuten tekijät mainitsevat –, näiden aineistojen määrä ei ole
erityisen merkittävä.  Tietysti tosiasia on myös se, että esimerkiksi
Vanhaan Suomeen rajoittuneiden alueiden tutkimisella on mahdollista tuottaa
uutta tietoa myös Vanhasta Suomesta. Erityinen kiitos selkeästi ja
systemaattisesti totuttuja käytänteitä noudattavalle luetteloinnille on
annettava virastojen ja viranomaisten suomen- (joita toki ei Vanhan Suomen
ajalle ollut virallisesti olemassa, kuten tekijät huomauttavat) ja
ruotsinkielisten nimien ohessa esiin tuoduista saksan- ja erityisesti
venäjänkielisistä (joskin latinalaisin aakkosin translitteroiduista)
nimistä. Keskeisten termien esittely läpi teoksen myös venäjäksi on toimiva
käytänne.

Teos Vanhan Suomen arkistot − Arkiven från Gamla Finland yhdistää
onnistuneesti tieteellisen historiantutkimuksen ja arkistoluettelon ominaisuudet
yksien kansien väliin. Kirjan otsikko ei ole mediaseksikäs eikä sen
ulkonäkö hurmaa muuten kuin asiallisuudellaan, mutta teoksen sisältö on
monen Vanhan Suomen historiasta kiinnostuneen henkilön näkökulmasta
tarpeellinen. Vanhan Suomen arkistot -teoksella on mielestäni ainakin kaksi
tärkeää funktiota. Se antaa tietoa ja näyttää, kuinka tietoa käytetään.
Näiden tehtävien täyttäjänä Vanhan Suomen arkistot -teos toimii muille
esimerkkinä.

 

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/