[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Diplomaattisesti Suomen kysymyksestä

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Martti Häikiö <martti.haikio at kolumbus.fi> Professori, poliittisen historian
dosentti, Helsingin yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Wahlbäck, Krister: Jättens andedräkt. Finlandsfrågan i svensk politik
1809‒2009. Atlantis, 2011. 446 sivua.


Diplomaattisesti Suomen kysymyksestä
---------------------------------------------------------

Ruotsi on entinen suurvalta, jonka historia näyttää erilaiselta eri
ilmansuunnista. Etelänaapuri Tanska on ikivanha kilpailija ja jopa
perivihollinen, joka menetti Ruotsille Skoonen ja Norjan. Länsinaapuri Norja
taas itsenäistyi Ruotsista 1905 osana yleistä kansallisvaltioiden nousua ja
eurooppalaisten imperiumien hajoamista. Ruotsin suhtautumista itänaapuri
Suomeen ja muihin Itämeren rannoilla sijaitseviin alueisiin värittää niin
ikään suurvaltanäkökulma.

Professori Krister Wahlbäck on ruotsalainen historioitsija, jolla on huomattava
kokemus ulkopolitiikan tekemisestä myös diplomaattina. Siksi hänen kirjojaan
täytyy lukea kaksilla silmälaseilla: yhtäältä hän kirjoittaa historiaa,
mutta toisaalta hän tekee politiikkaa, rakentaa ”erityissuhdetta” Suomeen.
Hänen ei voi olettaa kiistävän Ruotsin tämänhetkisiä valtiointressejä.

Wahlbäck osaa suomea ja tuntee Suomen historian kenties paremmin kuin kukaan
ei-suomalainen. Hän on suuri Suomen ystävä, joka selittää asiat parhain
päin totuudesta tinkimättä. Nyt Wahlbäck on kirjoittanut teoksen ”Suomen
kysymyksestä” Ruotsin ulkopolitiikassa vuosilta 1809‒2010. Se on jatkoa ja
laajennus hänen väitöskirjalleen Finlandsfrågan i svensk politik 1937‒1940
(1964). Väliin mahtuu yleisesitys Suomen historiasta Mannerheimista Kekkoseen
(1968) ja lukuisa määrä merkittäviä tutkimuksia Ruotsin ulkopolitiikan
historiasta.

Uuden teoksen teemana on revanssin eli takaisin valtaamisen ajatuksen
hylkääminen ja sen vaihtoehdoksi kehittynyt idänpolitiikka. Menetettyään
kolmanneksen valtakunnastaan eli suomalaiset maakunnat Venäjälle 1808
Ruotsissa kysyttiin kerta toisensa jälkeen, olisiko menetys saatavissa jollakin
keinolla takaisin. Vakuuttamalla Venäjälle, että Ruotsi ei yritä vallata
takaisin Suomea, Ruotsi sai palkinnoksi Norjan. Ruotsille tärkeintä oli
eliminoida Venäjän vaara, ja Suomi oli tässä vain väline.

Ollakseen uskottava Ruotsin idänpolitiikka edellyttää erityissuhdetta
Suomeen. ”Mitä voimme tehdä tukeaksemme kansaa, joka pitää jättiläistä
loitolla, olipa tämä hyvällä tai huonolla tuulella, houkutteleva tai
pelottava, keisarillinen tai kommunistinen?” Teoksen tarkastelu ulottuu
EU-aikaan ja kysyy vielä, mihin mittaan vanha ”Suomen kysymys” on tarpeen.
Wahlbäck on hyvin taitava sananvalinnoissaan kuvatessaan yhtäältä Ruotsin
kansallisen itsekkyyden ja toisaalta Suomen tukemisen ja ymmärtämisen
välistä jännitettä ja jopa ristiriitaa. Ruotsi ehdoton etu oli ja on Suomen
mahdollisimman suuri itsenäisyys suhteessa Venäjään, mutta toisaalta Ruotsi
ei halua sitoutua tuon Suomen itsenäisyyden suoraan takaamiseen.

Suomen näkökulma omaan selviytymistarinaansa on kokonaan toinen. Ilman muiden
suurvaltojen tukea Suomi ei olisi selvinnyt talvi- eikä jatkosodasta. Suurvalta
uskoo vain toista suurvaltaa, sen voimaa. Stalin teki rauhan talvisodassa vain
koska hän pelkäsi joutuvansa sotatilaan Englannin ja Ranskan kanssa. Ja
jatkosodassa Neuvostoliitto olisi nielaissut Suomen ilman Saksan tukea.

Diplomatian tehtävänä on selittää noudatettu improvisoitu ratkaisujen sarja
johdonmukaiseksi linjaksi. Wahlbäck on tässä erityisen taitava. Hänen
johtoajatuksensa on ”det möjliga stödets politik”, mahdollisuuksien
rajoissa olevan tuen politiikka. On hiukan yllättävää, miten
kritiikittömästi Suomen entinen Tukholman suurlähettiläs Heikki Talvitie on
mennyt tähän samaan tulkintaan mukaan. Hän on nähnyt paljon vaivaa
osoittaakseen, miten johdonmukainen Ruotsin vuoden 1812 politiikka on ollut,
viimeksi kirjoittanut aiheesta valtiosihteeri Arto Mansalan juhlakirjassa Suomen
liikkumavara (SKS 2011).

On olemassa myös toinen, huomattavasti kyynisempi näkökulma. Suurvalloille,
etenkin vanhoille kuten Ruotsille, on ominaista taipumus tarkastella entisiä
alusmaita ja menetettyjä alueita ”erityissuhteena”. Tilaisuuden tullen
kasvaa houkutus yrittää sittenkin vallata ne takaisin. Ruotsi sortui tähän
keväällä 1918 lähettäessään 600 miehen sotilasosaston ”auttamaan”
ahvenanmaalaisia heidän ”itsenäisyyspyrkimyksissään”. Samaa sopivaan
ideologiaan puettua erityissuhdetta Suomi itse on harrastanut suhteessa
Itä-Karjalaan, puhumattakaan siitä, mitä Venäjällä pinnan alla ajatellaan
”lähiulkomaista”, Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen itsenäistyneistä
alueista.

Wahlbäckin kaikkien nyansoitujen tulkintojen selostaminen tässä ei ole
mahdollista. Esimerkiksi Ruotsin ”puolueettomuus” on kuvattu hyvin
kiinnostavasti. Se osoittautuu tässä teoksessa äärimmäisen joustavaksi,
pragmaattiseksi ja opportunistiseksi kansallisen edun ajamiseksi ja sotaan
joutumisen välttämiseksi. Vaikka Ruotsi ei osallistunut talvisotaan, ei Ruotsi
ollut suinkaan puolueeton, vaan auttoi Suomea merkittävästi sekä
taloudellisesti että sotilaallisesti. Ruotsi ei toisen maailmansodan
jälkeisessä kylmässä sodassa ollut puolueeton NATO:n ja Varsovan liiton
välissä, vaan jo varhain NATO:n ”kumppani”.

On muuten käsittämätöntä, että Suomesta ei voida osoittaa ketään Krister
Wahlbäckin kaltaista Ruotsin historiaan omistautunutta tutkijaa, joka voisi
kirjoittaa vastaavan suurten linjojen teoksen ”Ruotsin kysymys Suomen
politiikassa”. Ruotsi-Suomen aikaa kyllä tutkitaan edelleen voimallisesti
(Petri Karonen ym.). Kari Tarkiaisen ja Nils Erik Vilstrandin teokset Suomen
ruotsalaisesta historiasta ovat enemmän Suomen kuin Ruotsin historiaa. Sen
sijaan uudempaa 1809 jälkeistä historiaa ei Suomessa tutkita juuri ollenkaan.
Nekin, jotka siitä ovat aikanaan väitelleet ‒ Jorma Kalela, Seppo Hentilä,
Pauli Kettunen, Lauri Karvosen, Martti Turtola ‒ ovat siirtyneet muihin
aiheisiin.

Krister Wahlbäckin teos on erittäin merkittävä ja se tulisi ehdottomasti
suomentaa. Se on erityisen tärkeä juuri nyt, kun pohjoismainen
turvallisuuspoliittinen yhteistyö on jälleen voimistunut. Monet Wahlbäckin
tarjoamat historialliset kuvaukset osoittavat, että taitavasti toteutettu
yhteistyö ei tosipaikassakaan ole pelkkää kosmetiikkaa. Wahlbäck osoittaa,
miten pitkä perinne Ruotsilla on käyttää epäsuoria keinoja tukeakseen
pienten naapurimaidensa itsenäistä asemaa.

 

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/