[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Mustalaiseks\' olen syntynyt...

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Leena Rossi <leeros at utu.fi> FL, Kulttuurihistoria, Turun yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Pulma, Panu (toim.): Suomen Romanien historia. SKS, 2012. 494 sivua.


Mustalaiseks' olen syntynyt...
---------------------------------------------------------

Historioitsija, yliopistonlehtori Panu Pulma on toimittanut kauan kaivatun ja
hartaasti odotetun kirjan Suomen Romanien historia. Se on lähes 500-sivuinen
artikkelikokoelma, jossa sekä romanitaustaiset että pääväestöön kuuluvat
tutkijat ja muut asiantuntijat hahmottavat monipuolista ja monenkirjavaa kuvaa
yhden kansallisen vähemmistömme – tattarien, mustalaisten, romanien –
värikkäästä menneisyydestä ja kulttuurista. Teos antaa uutta ja perustavaa
tietoa sekä kaaleille että kaajeille.

Suomen Romanien historian syntysanat lausuttiin 2006 Romaniasiain
neuvottelukunnan 50-vuotisjuhlavuonna, ja teos ilmestyi 2012. Tasan 500 vuotta
aikaisemmin oli tattareita tavattu ensi kerran Ruotsin valtakunnassa. Kirjan on
toimittanut Helsingin yliopiston Suomen ja Pohjoismaiden historian lehtori Panu
Pulma. Kirjassa on 494 sivua, noin 150 kuvaa ja useita karttoja. Siinä on 16
artikkelia sekä lukuisia tietolaatikoita keskeisistä romanivaikuttajista sekä
romanikulttuurin eri puolista. Teoksen kirjoittamiseen on osallistunut
toistakymmentä henkilöä, joista osa on romanitaustaisia ja osa pääväestön
edustajia, historian- tai kulttuurintutkijoita sekä muiden alojen
asiantuntijoita.

Romanien alkuvaiheista Suomessa on säilynyt vähän kirjallisia lähteitä;
nämäkin liittyvät yleensä ongelmiin ja avaavat vain viranomaisten ja
pääväestön näkökulman. Taitavat historiantutkijat ovat silti pystyneet
rakentamaan eloisan kuvan kiertolaiskansan elämästä. 1800-luvun loppupuolelta
lähteiden määrä kasvaa valtavasti, ja 1900-luvulta lähtien haastattelujen
kautta tulee myös romanien oma moniääninen näkökulma esille. 

Suomen Romanien historiassa on kolme päälukua, joista ”Ulkoa marginaaliin”
johdattaa lukijan romanien vaiheisiin 1500-luvulta toiseen maailmansotaan asti.
”Kohti täyttä kansalaisuutta” jatkaa historiaa 1940-luvulta 2000-luvulle.
”Kielen ja kulttuurin muutos” luotaa lopuksi romanikulttuurin eri puolia.
Toivottavasti teos innostaa muidenkin maiden tutkijoita kirjoittamaan oman
maansa ja lopulta koko Euroopan romanien historian.

Osa lukijoista varmasti ahmii kirjan kannesta kanteen, mutta pelkään, että
moni ei jaksa lukea laajaa ja paikoitellen varsin tieteellistä kieltä.
Kuvituksella ja laajoilla kuvateksteillä olisi kuitenkin voitu kertoa romanien
vaiheiden pääpiirteet. Nyt kaikki kuvat eivät edes liity rinnalla kulkevaan
leipätekstiin ja huolellisesti laadittujen kuvatekstien rinnalla on
mielikuvituksettomia tokaisuja, esim. ”Pastori ja romanit”, ”Rukousteltta
Pirkkalassa 1980-luvun alussa”; onpa yksi kuva jäänyt kokonaan tekstittä.
Kuvaajia sekä kuvausaikoja ja -paikkojakaan ei ole mainittu johdonmukaisesti.
Teoksen kansikuva on upea. Mutta missä ovat yhteisön naiset? Ehkä heitä
olisi voinut sijoittaa vaikka takakanteen.

Ulkoa marginaaliin

Kirjan ensimmäinen luku kertoo romanien varhaishistoriasta toiseen
maailmansotaan asti, uskonnollisesta heräämisestä ja joutumisesta sodan
puristukseen. Väitöskirjaa tekevän FM Tuula Rekolan artikkeli ulottuu
1500-luvulta 1800-luvun puoliväliin. Tattarit, kuten romaneja ja muita
kiertolaisia tuolloin nimitettiin, ilmestyivät Tukholmaan vuonna 1512. Alun
suopea suhtautuminen muuttui pian torjuvaksi. Kun tattareita ilmaantui 1559
Ahvenanmaalle, Juhana-herttua määräsi Korsholman voudin lopettamaan heidän
kaupankäyntinsä ja vangitsemaan heidät. Kunnon kansalaistenhan kuului asua
paikallaan ja tehdä työtä. Kiertolaisia tavattiin Turussa 1580-luvulla ja
Savonlinnassakin 1590-luvulla. Paikalliset asukkaan kokivat majoitusta ja
muonitusta vaatineet kulkijajoukot rasitukseksi ja halusivat karkottaa ne
Ruotsin puolelle, mistä ne lienevät tulleetkin. Tattareita on toki voinut
saapua Suomeen jo aiemmin ja Venäjältäkin, mutta nykytutkimus ei voi
aukottomasti määrittää heidän tarkkaa tuloaikaansa eikä -suuntaansa.

Pari sataa vuotta tattariongelmaa koetettiin ratkaista karkotuksin. Vuosina
1637–1748 oli jopa voimassa laki, jonka mukaan jokainen määräajan jälkeen
maassa tavattu tattarimies oli vangittava ja hirtettävä ilman
oikeudenkäyntiä. Mutta kuolemantuomioita ei liene pantu täytäntöön.
Määräyksistä huolimatta kiertolaisia ei saatu ajettua maasta, ja heihin
suhtautuminenkin vaihteli. Esimerkiksi kreivi Per Brahe otti heitä töihin ja
koetti saada torppareiksi autiotiloille 1650- ja 1660-luvuilla. Romanimiehiä
otettiin myös sotaväkeen vapaaehtoisesti tai väkisin tai vietiin pakkotöihin
linnoituksille. Naisia kyydittiin vuodesta 1738 lähtien Turun kehruuhuoneelle.
Kirkon yleinen linja oli pitkään kielteinen, mutta moni pappi kastoi
romanilapsia, jakoi aikuisille ehtoollista ja hautasi vainajia kirkkomaahan jo
ennen kuin kirkkolaki hyväksyi mustalaislasten kastamisen 1689. Romanien
kiertelevä elämä vaikeutti kuitenkin väen merkitsemistä kirkonkirjoihin ja
kristinopin oppimista. 

Romanit tekivät liikkuvaan elämäntapaansa luontuvia töitä; miehet kävivät
hevoskauppaa, valmistivat hevosten varusteita sekä kengittivät, lääkitsivät
ja kuohitsivat hevosia. 1600-luvulla heissä oli myös hakaseppiä,
langanvanuttajia ja kattilanpaikkaajia. 1700-luvulla muutama sai jopa
porvarisoikeudet. Sotaväessä romaneja palveli eri aselajeissa, mutta  Suomen
siirryttyä 1809 Venäjän yhteyteen monen miehen sotilasura katkesi ja useat
päätyivät pakkotyölaitoksiin. Muuten ammattikirjo laajeni. Miehet myivät
lasitehtaiden tuotteita, keräsivät paperitehtaille lumppuja, keittivät
salpietaria, paikkasivat kattiloita ja tekivät kangaspuihin pirtoja. Jotkut
asettuivat torppareiksi tai talojen rengeiksi. Piiskuri oli uusi ammatti
ruumiinrangaistusten poistamiseen asti 1889. Naiset tekivät käsitöitä,
siivosivat, pyykkäsivät, povasivat, harjoittivat parannuskeinoja ja
välittivät uutisia.

Talous- ja sosiaalihistorioitsija, PhD Miika Tervonen jatkaa artikkelissaan
”Kiertolaisia, silmätikkuja ja rajojen ylittäjiä” romanien vaiheiden
kuvausta toiseen maailmansotaan asti. Hän arvioi vähemmistöä olleen
1800-luvun lopulla 1 500 – 2 500 henkeä eli alle promille väestöstä. Silti
vähemmistön asemaa pohdittiin valtiopäivillä yhä uudelleen papiston ja
talonpoikien ottaessa asian esille. Papistolle mustalaiset olivat
uskonnollis-siveellinen ongelma, koska he ”elivät synnissä” ilman
vihkimistä, eivät kastattaneet lapsiaan eivätkä edes kuuluneet seurakuntaan.
Talonpojat valittivat heidän vaativan pakkokestitystä, majoitusta ja
muonitusta. Kiertolaisten katsottiin myös näyttävän huonoa esimerkkiä
elämäntavallaan ja pahimmassa tapauksessa joutuvan vaivaiskassojen
rasitukseksi.

Lehdissä ilmestyi yhä enemmän erilaisia juttuja romaneista. Moraaliset ja
romanttiset jatkotarinat ja näytelmät kuvasivat hetkessä eläviä vapaita
”villejä”. Uutisissa kerrottiin myös ulkomaisista sirkusseurueista. Joskus
romanitkin ilmoittelivat aviokuulutuksistaan, nimenvaihdoksistaan ja
talokaupoistaan. Paikalliskirjeenvaihtajat kertoivat hanakasti tappeluista ja
varkauksista, joihin romanit olivat sekaantuneet. 1860-luvun lopulta lähtien
kirjoittelu kävi yhä vihamielisemmäksi, mutta muistitieto antaa toisen kuvan;
se kertoo vilkkaasta arkisesta kanssakäymisestä sekä keskinäisistä avo- ja
avioliitoista. Romanit eivät siis eristyneet muista, eikä heitä pelkästään
vihattu – jotkut rohkenivat jopa vaatia heille samoja oikeuksia kuin
pääväestölle.

Irtolaislakia ja laillista suojelua uudistettaessa otettiin vuoden 1865
irtolaisasetukseen erityinen mustalaispykälä, joka edellytti passittomana
kulkeneiden romanien pidättämistä ja toimittamista maaherran kuulusteluun.
Vuoden 1883 irtolaislaki poisti erityiskohtelun. Kun 1895 asetettiin
mustalaiskysymystä pohtiva komitea, siihen ei otettu yhtään romanien
edustajaa! Komitea halusi sulauttaa romanit muuhun väestöön pakko- ja
kontrollitoimin, jotka olivat ristiriidassa sen ilmoittamien
yhdenvertaisuusperiaatteiden kanssa: hevoset piti takavarikoida, ihmiset
rokottaa ja henkikirjoittaa sekä panna lapset lastenkoteihin ja aikuiset työ-
ja rangaistussiirtoloihin. Onneksi varojen puute ja sortovuodet estivät toimet.

Suomen itsenäistyttyä romaneista muotoutui maan kansallinen vähemmistö.
Sisällissodan aikana he kieltäytyivät aseista, mutta niin punaiset kuin
valkoisetkin surmasivat heitä summittaisesti. Kun sairaanhoito- ja
eläinlääkintäpalvelut lisääntyivät ja tehdastuotteet levisivät
maaseudullekin, romanien perinteinen toimeentulo vaikeutui. Niinpä romanit
alkoivat hankkia elantoaan yhä enemmän kerjäämällä. Pääväestö
puolestaan pelotteli mustalaisten petkuttavan ihmisiä ja levittävän tarttuvia
tauteja.

Tervonen kirjoittaa useita sivuja myös Mustalaislähetyksestä (per. 1905),
jonka piirissä uskonnollisen herätyksen uskottiin ratkaisevan
”mustalaiskysymyksen”. Hän palaa aiheeseen toisessakin artikkelissaan,
samoin tekee Väinö Lindberg seuraavassa osiossa sekä useat kirjoittajat
myöhemmissä artikkeleissa. Nämä ja muut toistot ärsyttävät
johdonmukaisesti etenevää lukijaa, mutta eivät vaivanne niitä, jotka
silmäilevät artikkelin sieltä, toisen täältä.

Entinen Vapaakirkon pastori, sosiaalineuvos Lindberg kirjoittaa lyhyehkösti
Suomen romanien uskonnollisesta heräämisestä. Tässä on ollut tärkeä osa
sekä pääväestöön että romaniyhteisöön kuuluvilla vaikuttajilla niin
Mustalaislähetyksen (myöh. Romano Missio) kuin muidenkin yhdistysten
piirissä. Hengellinen toiminta on tähdännyt myös lukutaidon lisäämiseen ja
muuhun valistamiseen. Lindberg korostaa lisäksi musiikin merkitystä
hengellisessä toiminnassa etenkin 1970-luvulta lähtien. Ensimmäinen
romanikielinen jumalanpalvelus Suomessa 1995 on ollut tärkeä tapahtuma kielen
takia, mutta myös siksi, että sen yhteydessä evankelisluterilaisen kirkon
edustaja on pyytänyt anteeksi romanien aikaisempaa huonoa kohtelua. Esimerkin
innostamana myös Ruotsin ja Norjan kirkot ovat esittäneet romaneille
anteeksipyyntönsä.

Panu Pulma kirjoittaa romaneista sota- ja kotirintamalla sekä
evakkotaipaleella. Sotien vuoksi yli 1000 Karjalan romania joutui evakkoon.
Vähintään 300 romania palveli armeijassa, missä moni heistä oli
tekemisissä hevosten kanssa. Ainakin 60 romanimiestä menetti henkensä
isänmaan puolesta taistellessaan. Pulma valaisee myös pakinoitsija Pekka
Peitsen eli Urho Kekkosen ikävänsävyisiä kirjoituksia romanipolitiikasta.
Olisin lukenut sota-ajan ahdingosta laajemminkin, mutta enempää aineistoa ei
liene löytynyt kohtuullisella vaivalla.

Kohti täyttä kansalaisuutta

Kirjan toinen, seitsemän artikkelia sisältävä osuus käsittelee romanien
vaiheita 1940-luvulta 2000-luvulle. Miika Tervonen aloittaa kirjoittamalla
aiheesta ”Romanit ja suuri muutos”. Toisaalta muutos merkitsi kielen ja
kulttuurin yhtenäistymistä, jonka saivat aikaan maan eri puolille
levittäytyneet Karjalan evakkoromanit. Toisaalta suomalaisen yhteiskunnan
rakennemuutos vei pohjan romanien perinteisiltä elinkeinoilta. Haastatteluilla
Tervonen saa myös romanien oman äänen kuuluville. 

Romanikysymys oli 1940-luvun Suomessa ennen kaikkea asuntokysymys, osin jo
evakkoromanienkin vuoksi. Kun pääväestö ei halunnut lähettyvilleen
mustalaisia, nämä kyhäsivät suurten kaupunkien liepeille hökkeli- ja
telttakyliä tai asuivat jopa maakuopissa. Surkeista oloista lapsia otettiin
helposti huostaan ja sijoitettiin lastenkoteihin. Nämä olivat 1970-luvulle
asti osa valtion romanipolitiikkaa, joka tähtäsi vähemmistön sulauttamiseen.
Pohjoismaisen passivapauden tultua voimaan 1954 Suomen romaneja alkoi muuttaa
Ruotsiin, ja muutto kiihtyi 1960- ja 1970-luvuilla. Asunnottomuus ja
työttömyys työnsivät heitä pois Suomesta, ja parempi sosiaaliturva ja
työllisyys vetivät heitä Ruotsiin. Tehtaat, rakennustyömaat, vanhainkodit ja
ravintolat tarjosivat työpaikkoja jopa luku- ja kirjoitustaidottomille.
Kaikkiaan 3 000 – 5 000 Suomen romania muutti Ruotsiin, missä omia romaneja
vain muutamia satoja. Osa jäi ja osa palasi olojen kohennuttua.

Vuonna 1953 valtiovalta asetti komitean pohtimaan mustalaiskysymystä, minkä se
teki vanhan sulauttamispolitiikan hengessä ja pääväestön ehdoilla. Samana
vuonna perustettu Romanengo Staggos – Romanien liitto koetti osaltaan
aktivoida romaneja äänestämään ja hoitamaan omia asioitaan. Se myös pyrki
parantamaan asunto- ja koulutustasoa sekä puuttumaan poliisiväkivaltaan ja
syrjintään. Sen painostuksesta 1954 papinkirjoista poistettiin merkintä
etnisestä alkuperästä. Mustalaiskomitean ehdotukset hautautuivat vähin
äänin, mutta vuonna 1956 valtioneuvoston alaisuuteen perustettiin
Mustalaisasiain neuvottelukunta (myöh. Romaniasiain neuvottelukunta).

Vielä 1954 noin kolmannes romanimiehistä elätti itsensä hevoskaupalla, ja
kauppa kävi niin kauan kuin savotoilla tarvittiin hevosia, mutta pian moni
romani siirtyi autokauppaa. Autojen ansiosta myös kulkukauppa kävi helpoksi:
astiat, kankaat, saippua, pesuaineet ja kellot tekivät kauppansa
syrjäseuduilla. Jotkut miehet keräsivät romurautaa, toiset siirtyivät
pääväestön elinkeinoihin ja tekivät sekatöitä tehtaissa, rakennuksilla,
satamissa, ravintoloissa, myymälöissä ja toimistoissa. Kireän
alkoholipolitiikan aikana myös viinan salakauppa houkutteli sekä miehiä että
naisia. Kun ennen oli käyty kauppaa tuttujen ihmisten kanssa, nyt asioitiin
tuntemattomienkin kanssa. 1970-luvulla hevosten suosion taas noustessa romanit
alkoivat kasvattaa, valmentaa ja ohjastaa ravihevosia.

Romanien Ruotsiin muuton osalta Tervosen artikkelia täydentää toimittaja
Gunni Nordströmin kirjoitus ”Sosiaalipoliittiset pakolaiset”. Naapurissa
olivat näet olot ja etuudet 1950- ja 1960-luvulla paremmat. Nordström kertoo
myös siitä, mitä romanien muutto vaikutti naapurimaiden sosiaaliturvaan ja
yhdistystoimintaan. Luistavaa tekstiä on ilo lukea. Harmi, ettei se käsittele
1970-luvun lopun jälkeenkin jatkunutta yhteydenpitoa.

YTM Sarita Friman-Korpela kirjoittaa lähinnä Romaniasiain neuvottelukunnan
arkistojen pohjalta Suomen romanipolitiikan kansainvälisistä yhteyksistä.
Hän käsittelee muualta tulleita vaikutteita ja Suomen panosta kansainväliseen
romanipolitiikkaan. Maamme romaniasiain hoidossa oli 1900-luvun taitteesta asti
otettu mallia Norjasta, jossa harjoitettiin kontrollipolitiikkaa. Vielä
1950-luvullakin tämä oli ajan hengen mukaista; niin Mustalaislähetys kuin
Romaniasiain neuvottelukuntakin uskoivat kontrolliin. Kun Ruotsin
tiedotusvälineet kertoivat vuosikymmenen lopulla Suomen romanien huonoista
oloista, oli uutisiin reagoitava. Myös Suomen Mustalaisyhdistys (nyk. Suomen
Romaniyhdistys ry), jolla oli kansainvälisiäkin yhteyksiä, kritikoi
1960-luvun lopulla virallista romanipolitiikkaa. Uudet tuulet toivat
keskusteluun ilmisoikeuskysymykset ja rotusorron. Syrjintä oli kansallisesti
tärkeä teema, ja kansainvälisistä sopimuksista saatiin suojaa sitä vastaan.
Ihmisoikeusretoriikka lisääntyi erityisesti 1980-luvun lopulta lähtien, ja
1989 Suomi ratifioi Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimuksen vähemmistöjen
oikeuksien suojelua koskevan puitesopimuksen sekä alueellisia tai
vähemmistökieliä koskevan eurooppalaisen peruskirjan.

Kansainvälisyys romaniasioissa tarkoitti 1970- ja 1980-luvulla ensi sijassa
Suomen ja Ruotsin välistä yhteistyötä. Kun Suomi sitten 1980-luvun
jälkipuoliskolla ohitti naapurinsa romaniasioiden hoidossa, yhteistyö laajeni
Euroopan neuvostoon, ETYJ:iin ja Yhdistyneisiin Kansakuntiin. Saamelaiset, jotka
saivat 1991 laillisen oikeuden käyttää omaa kieltään viranomaisissa, olivat
esimerkkinä ja vertauskohtana romaneille. Lopulta vuoden 1995
perusoikeusuudistus ja 2000 perustuslaki vahvistivat romaniväestön oikeuden
oman kielen ja kulttuurin ylläpitämiseen ja kehittämiseen.
Ihmisoikeuspolitiikan kehittyessä Suomessa Romaniasiain neuvottelukunnan
merkitys asiantuntijana kasvoi kansallisesti ja kansainvälisestikin.
Neuvottelukuntajärjestelmästä tuli ihmisoikeus- ja vähemmistöpolitiikan
kansainvälinen vientituote.

Toimittaja Raila Halmetoja ja Panu Pulma kirjoittavat hyvin lyhyesti Suomen
Mustalaisyhdistyksen (Finlands Zigenarförening) synnystä. Vuonna 1967
perustettu yhdistys pyrki aktivoimaan romaneja itse toimimaan. Sen tavoitteena
oli mustalaisten elinehtojen yleisten edellytysten parantaminen, mustalaisten ja
muun yhteiskunnan lähentäminen, mustalaiskulttuurin perinteiden vaaliminen
sekä mustalaisten asunto-, työ-, terveys- ja koulutusolojen sekä oikeusturvan
ja yleisten edellytysten järjestäminen. Yhdistys kritikoi voimakkaasti sekä
Mustalaislähetyksen että Mustalaisasiain neuvottelukunnan toimintaa ja saikin
vaikutusvaltaa neuvottelukunnassa. 1970-luvulla kulttuurikysymykset saivat
yhdistyksen toiminnassa näkyvämmän osuuden.

Sosionomi Janette Grönfors tarkastelee vuonna 1953 alkanutta
Mustalaislähetyksen lastenkotitoimintaa, joka on koskenut tuhansia lapsia.
Kaikkiaan romaneille tarkoitettuja lasten- ja nuorisokoteja on ollut
puolenkymmentä, mutta nykyisin toimii vain yksi laitos. Romanilapsia on
sijoitettu myös pääväestön lastenkoteihin ja kasvateiksi. Joinakin aikoina
lähes joka toinen lapsi oli laitoksessa vähintään osan vuotta, kun huonot
asunto-olot ja sosioekonomiset ongelmat johtivat lasten huostaanottoon ja
sijoittamiseen. Mediat ovat viime aikoina nostaneet lastenkotiasian ja sen
aiheuttamat jännitteet julkisuuteen, mutta lasten kokemuksia ei ole vielä
selvitetty riittävästi.

Myös TK Henry Hedman käsittelee lastenkotiasioita artikkelissa
”Mustalaislähetyksestä Romano Missioksi”, ja useat muutkin kirjoittajat
mainitsevat yhdistykseen liittyviä asioita. Vapaakirkollisuuden piirissä
vuonna 1905 syntyneen Mustalaislähetyksen tavoitteena oli pääväestön
asenteiden muuttaminen ja romanien syrjinnän lakkauttaminen, mutta sen toiminta
nojasi kontrollipolitiikkaan eikä huomioinut romanien näkemyksiä. Sotien
jälkeen yhdistys siirtyi valtionkirkon suojiin ja yhteistyöhön seurakuntien
kanssa. Valtakunnalliseen romanipolitiikkaan se vaikutti Mustalaisasiain
neuvottelukunnan kautta.

Suomen Mustalaisyhdistyksen kritiikki 1960-luvun lopulla johti ärhäkän
sananvaihdon jälkeen siihen, että romaneja alettiin ottaa sekä
Mustalaislähetykseen että Mustalaisasiain neuvottelukuntaan päättämään
asioistaan. 1980-luvulla romaneja pääsi yhdistyksen hallintoon, romanikieli
tuli lastenkoteihin ja ensimmäinen romani valittiin lastenkodin johtajaksi.
1991 Väinö Lindberg valittiin yhdistyksen hallituksen puheenjohtajaksi; 1996
yhdistyksen nimi muutettiin Romano Missioksi ja ensimmäinen romani, Henry
Hedman tuli sen toiminnanjohtajaksi. Yhdistyksen johto on nykyisinkin romanien
käsissä, ja lastensuojelutyö on sen toiminnassa edelleen keskeistä. 

Kirjan toisen luvun viimeisessä artikkelissa ”Uusia tulijoita” Miika
Tervonen sekä ihmisoikeuksien ja demokratian maisteri Anca Loredana Enache
kirjoittavat Romaniasta ja Bulgariasta Suomeen saapuneista
romanikerjäläisistä, joita alkoi ilmaantua kaupunkeihin EU:n laajenemisen
myötä 2007. Artikkeli on vain kolmisen sivua pitkä, mutta sitäkin
kiintoisampi. Se antaa tietoa lähtömaiden ja suomalaisten suhtautumisesta
sekä yksilöiden kokemuksista, mutta ei ehdota toimia ongelman
ratkaisemiseksi. 

Kielen ja kulttuurin muutos

Teoksen kolmannen luvun viisi artikkelia käsittelevät romanikieltä,
musiikkia, tapoja, arvoja ja pukeutumista sekä Suomen nykyisten romanien
moninaisuutta. Valitettavasti ensimmäinen, fil. dr. Kimmo Granqvistin
tutkimuksellinen artikkeli romanikielen historiasta ja Suomen romanikielestä on
monelle liian vaikea. Lukuinto voi herpaantua jo toteamukseen, että Intiasta
lähtenyt romanikieli kuuluu indoeurooppalaisen kielikunnan indoiranilaisen
haaran indoarjalaiseen alaryhmään. Mutta jos intoa riittää, lukijalle
selviävät niin romanikielen kehitysvaiheet kuin Suomen romanin taustat ja
nykytilanne.

Paljon lainasanoja ruotsista ja erityisesti suomesta on tarttunut Suomen
romaniin. Myös kielen ääntämys ja lauserakenne ovat suomalaistuneet. Kieli
on yksinkertaistunut, ja sen sisäiset erot ovat tasoittuneet. Granqvist toteaa,
että Suomen romani on kehittynyt symbioottiseksi sekakieleksi ja
ryhmänsisäiseksi (erityis)sanastoksi, joka on sidoksissa suomenkieleen.
Romanit ovat puhuneet arkikielenään suomea jo 1900-luvun taitteessa, joten
oman kielen tarve on vähentynyt ja kielitaito heikentynyt. Nykyisin vain
kolmannes sanoo osaavansa kieltä hyvin tai erinomaisesti. Mutta nekin, jotka
taitavat romania vähän, käyttävät sen sanoja eli puhuvat ”fennoromania”
rakentaakseen omaa identiteettiään ja keskinäistä solidaarisuuttaan sekä
estääkseen pääväestöä ymmärtämästä puhettaan.

Tutkijoita Suomen romani on kiinnostanut 1700-luvun lopulta lähtien; sen
sanastoa on koottu ja rappeutumista on selvitetty. Vaikka romanikielellä on
kirjoitettu eräitä tekstejä jo 1900-luvun alkupuoliskolla, on kieli
varsinaisesti kirjallistunut vasta 1970-luvulta lähtien, kun sitä on alettu
käyttää enemmän mm. hengellisessä kirjallisuudessa, oppi- ja sanakirjoissa
sekä lehtiartikkeleissa. 1990-luvulta romani on päässyt eräisiin yleisradion
ohjelmiin. Granqvist ei kuitenkaan ryhdy ennustamaan kielen tulevaisuutta.

Laajassa artikkelissaan FT Risto Blomster tarkastelee romanimusiikkia rajojen
vetäjänä ja yhteyksien luojana romanien ja pääväestön välillä. Hän
selvittää pääväestön mielikuvia romanimusiikista sekä romaniorkesterien
toimintaa ja ohjelmistoa. Hän tarkastelee myös romanien omassa keskuudessaan
esittämiä säestyksettömiä romaninkielisiä lauluja. Kiintoisia aiheita ovat
vielä tanssiperinne, pääväestön laulu- ja tanssiperinteen romanivaikutteet
sekä hengellinen romanimusiikki. Tarkasteluaan Blomster taustoittaa lyhyellä
katsauksella romanimusiikin tutkimushistoriaan. Tutkimukseen ovat suomalaiset
tulleet mukaan 1960-luvulla, jolloin suomalaisen romanimusiikin erityispiirteet
tunnistettiin.

Romanipelimannit soittivat tanssimusiikkia jo 1900-luvun alussa, ja 1960-luvulta
lähtien tapahtui monien romanitaustaisten tangolaulajien läpimurto. Jokainen
tuolloin tanssi-iässä ollut ”valkolainenkin” sen muistaa kuten myös
Hortto Kaalon ensimmäisen levytyksen ”Miks ovet ei aukene meille?”, joka
iski suoraan sydämeen. Romanien keskuudesta on noussut julkisuuteen lukuisia
taiteilijoita, joita on esitelty myös kirjan laatikkoteksteissä. 2000-luvulla
romanien perinnelaulut ovat tulleet uudelleen suosioon, ja viime vuosina on
ollut nähtävissä romanimusiikin fuusio uusiin musiikinlajeihin.

Monen muun kiintoisan asian ohella Blomsterin artikkelista selviää romaniuden
symbolina pidetyn ”Mustalaiseks’ olen syntynyt” -laulun arvoitus. Alkujaan
se on unkarilaisen Elemér Szentirmayn vuonna 1874 vaimolleen säveltämä
rakkauslaulu, jossa ei ollut mitään viitettä romaneihin, mutta joka
liitettiin romaniaiheiseen tekstiin 1880-luvulla Romaniassa ja jota laulettiin
Suomessakin romaniaiheisin sanoin jo 1890-luvulla.

Otsikolla ”Romanikulttuurin muuttuvat muodot ja pysyvät rakenteet” dosentti
Anna-Maria Viljanen kirjoittaa asioista, joita romaniväestö on koettanut
pitää omana tietonaan ja joita kaikki eivät vieläkään haluaisi kertoa
ulkopuolisille, vaikka tieto hälventäisi epäluuloja ja auttaisi
pääväestöä ymmärtämään paremmin vähemmistön outoja tapoja. Vasta
1960-luvulta lähtien romanit ovat suostuneet kertomaan kulttuuristaan
tutkijoille, jotka eivät pyri sulauttamaan vähemmistöä. Kunnian,
kunniallisuuden, häpeän, häveliäisyyden sekä symbolisen ja konkreettisen
puhtauden säilyttäminen ovat romanikulttuurin peruspilareita. Romanien
keskuudessa kuten monissa muissakin kulttuureissa on yhteisön siveellisyys- ja
kunniallisuusnormien noudattamisen taakka lastattu naisille. Normien taustalla
on ihmisruumiin jaottelu puhtaaseen yläosaan ja epäpuhtaaseen/likaiseen
alaosaan. Tämä hierarkia heijastuu myös vaatetuksen, liinavaatteiden,
huonekalujen ja esineiden sekä huoneiden ja tilojen jakamiseen rituaalisesti
puhtaisiin ja likaisiin. Ruumiin symboliset merkitykset heijastuvat myös
romaniyhteisön hierarkkisessa rakenteessa: korkeimmalla ovat vanhat ihmiset ja
alimpana hedelmällisessä iässä olevat nuoret naiset.

Yhteisössä on tärkeää käyttäytyä ikäryhmälleen soveliaalla tavalla eli
kunnioittaa itseään vanhempia ihmisiä. On pukeuduttava oikealla tavalla, on
vaalittava konkreettista ja symbolista puhtautta, vältettävä sopimattomia
puheenaiheita ja sanoja, vältettävä katsekontaktia tai poistuttava paikalta
ja vaiettava. Monimutkaiset puhtaus- ja kunnioitussäännöt koskevat vaatteiden
ja astioiden pesua ja säilyttämistä mutta myös asumisjärjestelyjä,
seurustelua, avioitumista ja lasten saamista. Sääntöjä noudattamalla romani
voi osoittaa olevansa ”hortto kaalo”. Romaninaisten asu on osa puhtaus- ja
kunnioitussääntöjen kokonaisuutta. Se on kehittynyt pääväestön asuista
poikkeavaksi erityisesti siitä lähtien, kun yleismuodissa hameet ovat
1920-luvulla lyhentyneet. Asu osoittaa naisen kunnioittavan vanhoja romaaneja ja
korostaa kantajansa siveellisyyttä peittämällä ruumiinmuodot, jalat ja
olkavarret.

Viljasen artikkeli on hyvin mielenkiintoinen ja valaiseva, mutta sitä lukiessa
epäluuloinen ”valkolainen” alkaa pohtia, noudattavatko romanit todella
sääntöjään vai ovatko nämä lähinnä ihanteita, joihin pyritään.
Romanikulttuurin vähittäistä muuttumista osoittaa, että myös romanit ovat
alkaneet viettää keskuudessaan mm. häitä ja ristiäisiä, jotka ovat
pääväestön keskuudessa tärkeitä ihmiselämän merkkipäiviä.

Kirjan lopussa sosiaali- ja kulttuuriantropologi, VTM Marko Stenroos kirjoittaa
kliseisellä otsikolla ”Aatteet ja vaatteet” parin sivun verran
romanimiesten pukeutumisesta sekä otsikolla ”Meitä on moneksi – romanien
monet kasvot” niistä romaneista, jotka elävät suomalaisen ja
romanikulttuurin välimaastossa. Heitä ovat ne, joiden toinen vanhempi on
romani, ja lastenkodissa tai suomalaisessa kasvattikodissa kasvaneet sekä
sellaiset romanit, jotka eivät koe romaniyhteisöä itselleen sopivaksi
elinympäristöksi. Stenroos osoittaa haastatteluaineistosta nostamillaan
esimerkeillä, että ”[n]ykyinen romanikuva alkaa kestää venyttämistä
moneen suuntaan niin romanikulttuurin sisällä kuin valtajulkisuudessakin”.

Kaikessa monipuolisuudessaan Suomen Romanien historia ei ole viimeinen sana
romanien vaiheista ja kulttuurista. Romanien ja pääväestön kohtaamista eri
muodoissaan on tutkittava edelleen, mutta jo tähän kirjaan olisin kaivannut
lyhyttä artikkelia tai vähintään erillistä laatikkotekstiä eri
nimityksistä, joita kaaleet ja kaajet ovat toisistaan ja itsestään
käyttäneet, ja mitkä nimitykset ovat milloinkin olleet sopivia tai
sopimattomia.

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/