[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Rakkautta sodan jaloissa

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Helena Pilke <helena.pilke at helsinkinet.fi> tietokirjailija, FT, Helsinki
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Salminen, Pauliina: Miehittäjän morsiamet. Rakkautta ja petoksia jatkosodan
Itä-Karjalassa. Atena, 2013. 207 sivua.
Porvali, Mikko: Rautasormus ja muita rakkaustarinoita sotavuosilta. Atena, 2013.
235 sivua.


Rakkautta sodan jaloissa
---------------------------------------------------------

Pauliina Salmisen Miehittäjän morsiamet keskittyy itäkarjalaisten naisten ja
suomalaissotilaitten suhteisiin, Mikko Porvalin Rautasormus tarkastelee
rakkaustarinoiden lisäksi myös ystävyyttä ja kiintymystä. Molemmat kirjat
kertovat aiheista, joista varsinainen sotahistoria vaikenee.

 

Pauliina Salmisen kirja Miehittäjän morsiamet sai viime keväänä
ilmestyessään huomiota mediassa. Jostakin lehtijutusta on mieleeni jäänyt
maininta, että jyväskyläläisen sanomalehden pääkirjoitustoimittajana
toimiva kirjoittaja valmistelisi väitöskirjaa samasta aiheesta eli
itäkarjalaisten naisten ja suomalaisten sotilaiden suhteista sekä näistä
suhteista syntyneistä lapsista.

Populaariteos ilmestyi kuitenkin ensin. Se perustuu pitkälti arkistoaineistoon;
Kansallisarkistossa on runsaasti Suomen vuosina 1941–1944 miehittämän alueen
sovintotuomareitten, alue-esikuntien sosiaaliviranomaisten sekä
sotilaspastorien asiakirjoja, joissa on käsitelty aviottomien lasten
elatusasioita. Lisäksi tekijä on käyttänyt Itä-Karjalaa koskevaa tutkimus-
ja muistelmakirjallisuutta – kumpaakin lajia on viime vuosikymmenten aikana
ilmestynyt metrikaupalla. Aiemmin suomalaismiehittäjien lapsista on tehty gradu
Itä-Suomen yliopistoon.

Romantiikkaa vai hyväksikäyttöä?

Kun suomalaisjoukot etenivät Itä-Karjalaan syksyllä ja syystalvella 1941,
siviiliväestö oli suureksi osaksi paikoillaan. Tarkemmin sanottuna taloissa
asui vain naisia, lapsia ja vanhuksia, sillä asekuntoiset miehet oli viety
puna-armeijaan. Sama tilanne oli Lapissa, jonka omat miehet olivat Suomen eri
rintamilla sotimassa ja jängillä liikkui parhaimmillaan parisataatuhatta
alppijääkäriä. Molemmilla seuduilla alkoi nuorten kesken syntyä ensin
romansseja, myöhemmin lapsia. Salmisen arvion mukaan Itä-Karjalassa sai
alkunsa noin 500 suomalaisen sotilaan aviotonta lasta; tarkkaa lukua tutkijakaan
ei ole saanut selville. Salminen toteaa vain muutamien kymmenien lasten
siirtyneen sodan aikana Suomeen – sodan jälkeenhän se ei ollut enää
mahdollista.

Suhteiden syntyminen noudatti usein ns. normaalikaavaa: ensin ihastutaan, sitten
rakastutaan. Ennen pitkää päädytään yhteiseen sänkyyn. Kaikki suhteet
eivät olleet kovin romanttisia eivätkä tasavertaisiakaan: naisia houkuteltiin
leivällä ja avioliittolupauksilla. Joillakin kosiomiehillä oli perhe jo
Suomessa, mutta sitä ei kerrottu. Ei ennen kuin lapsi oli tulossa, jolloin
soturi perui kiireen vilkkaa puheensa ja pyrki kieltämään isyytensä. Osa
raskauksista alkoi raiskauksen seurauksena, ja muutamissa tapauksissa naisenkin
oli vähän vaikea arvata, kenen lapsi oikeastaan oli. Sotilashallinto suhtautui
silti asiaan vakavasti ja pyrki löytämään jokaiselle lapselle isän mikäli
mahdollista; jos alue olisi liitetty Suomeen, lasten elatus olisi ehkä jäänyt
valtion vastuulle.

Eräänlaisena kehyskertomuksena kirjassa toimii jämsänkoskelaisen Väinön ja
Aunuksen Annan rakkaustarina, joka päättyi onnellisesti. Salminen on saanut
käsiinsä heidän kirjeenvaihtonsa sodan ajalta ja kertoo myös parin
myöhemmistä vaiheista: lapsia syntyi kaikkiaan kuusi, lapsenlapsia on
kolmisenkymmentä. Nyt Väinö ja Anna lepäävät yhteisen paaden alla
kirkkomaalla; jälkeläiset alkoivat pitää yhteyttä Venäjälle heti kun se
tuli mahdolliseksi.

Useita muitakin tapauksia on kuvailtu lyhyesti; osa naisista tulee miesten
mukana Suomeen, joidenkin jäljet häipyvät Aunuksen ja Vienan korpiin
viimeistään silloin kun suomalaiset kesäkuussa 1944 poistuvat, muutaman
tiedetään asuneen loppuikänsä rajan takana. Mitään kauniita tarinoita
nämä kaikki eivät ole. Niin miesten kuin naisten kuulustelukertomuksissa
kuvataan sekä parien seksielämää että raskaudenkeskeytysyrityksiä ja muita
”rakkauden pimeitä puolia” (kuten kirjailija otsikoi) hyvinkin
yksityiskohtaisesti ja paikoin raa’asti. Henkilönimet on Väinöä ja Annaa
lukuun ottamatta muutettu intimiteettisyistä.

Kun varsinainen sotahistoria usein unohtaa naiset ja lapset, on Miehittäjän
morsiamien julkaiseminen perusteltua. Kirjan alaotsikko ”Rakkautta ja petoksia
jatkosodan Itä-Karjalassa” on mielestäni imelä, mutta ehkä se on
tarkoitettu houkuttelemaan niitä lukijoita, jotka eivät muutoin historiaa
käsittelevään kirjaan tarttuisi.

Pauliina Salmiselle ja häntä edeltäneelle graduntekijä Marjo Koposelle on
annettava tunnustusta pureutumisesta aiheeseen, jota ei aiemmin ole sellaisenaan
käsitelty. Ihmisten väliset suhteet, sotilaiden julmuus ja seksikin ovat toki
esillä esimerkiksi teoksessa Ruma sota (toim. Sari Näre ja Jenni Kirves,
Johnny Kniga 2008) mutta tutkimuksen keskittyessä yhä enemmän ns. uuteen
sotahistoriaan, tällaisilla aiheilla on paikkansa. Toivottavasti sekä Salminen
että Koponen (jonka gradua en ole lukenut, mutta johon Salminen paljolti
tukeutuu) jatkavat aiheensa tai jonkin sitä lähellä olevan teeman parissa.

Teoksen johtopäätökset ovat jääneet hyvin ohuiksi. Niiden asemasta Salminen
päätyy kysymään, onko näillä nyt jo noin 70-vuotiaiksi varttuneilla
lapsilla oikeus isiensä perintöön – tai oikeutta tai edes mahdollisuutta
tietää, kenen lapsia he ovat. Salminen tähdentää, ettei moralisoi eikä
halua halventaa sotaveteraaneja. On mielenkiintoista nähdä, millainen
varsinaisesta väitöskirjasta tulee sitten kun sen aika on.

Tarinoita jotka piti kertoa

Mikko Porvali tunnetaan jatkosodan ajan tiedustelutoimintaa tutkineena ja siitä
kirjoittaneena tietokirjailijana. Yksi hänen teoksistaan (Operaatio Hokki) on
ollut Tieto-Finlandia-ehdokkaanakin pari vuotta sitten, joten tämänvuotinen
Porvali – ellei sitten syksyllä ilmesty jotain uutta nimenomaan suomalaisen
sotilastiedustelun alalta – vaikuttaa tekijän taustan huomioon ottaen
eräänlaiselta välityöltä.

Rautasormus on saanut romanttisen alaotsikon ”ja muita rakkaustarinoita
sotavuosilta” ja esipuhe on päivätty ystävänpäivänä. Kaikki kertomukset
eivät kuitenkaan käsittele romanttista rakkautta, vaan myös miesten välistä
ystävyyttä – siis nimenomaan ystävyyttä, ei muuta läheisempää vetoa –
tai lasten ja vanhempien siteitä.

Kirjoittaja kertoo koonneensa kirjaan tarinoita, ”jotka ovat eläneet
tullakseen kerrotuiksi”, ja käyttää henkilöistään yleensä pelkästään
etunimiä. Lyhyistä taustaselityksistä ilmenee, että osa henkilöistä on
Porvalin omia sukulaisia tai muuten läheisiä.

Tarinoiden perusteella sotavuosien rakkaus vaikuttaa hyvin monimuotoiselta –
ja useimmiten erittäin hehkuvalta. Mukana on pari tarinaa aviopareista, jotka
ovat tavanneet toisensa juuri ennen sotaa tai sodan aikana, avioituneet ja
eläneet yhdessä pitkän vaiheikkaan elämän, tai joutuneet eroon toisistaan
ja löytäneet uudelleen yhteen vasta vanhoilla päivillään. Mutta kirja
kertoo myös rakastavaisista, jotka ennenaikainen kuolema erottaa.

Nuoren filmitähti Sirkka Sarin (oik. Sirkka Jahnsson) kohtalo on melko
tunnettu, onhan hänen dramaattinen kuolemansa eli putoaminen Aulanko-hotellin
savupiippuun käsitelty aikakauslehdissä moneen otteeseen. Porvali tuo tarinaan
kuitenkin jotain uutta: hän on käynyt läpi kesällä 1939 sattuneen
onnettomuuden poliisitutkintapöytäkirjat ja toteaa niiden perusteella, että
lehdistön lietsomat murha- ja itsemurhaepäilyt ovat turhia.

Myös osa muista kertomuksista perustuu asiakirja-aineistoon. Nimikertomus,
nuoren pastorin ja hänen vaimonsa tarina, pohjautuu miehen lähettämiin
kenttäpostikirjeisiin; Jääkärimarssin säveltäjä Sam Sihvon ja hänen
kauniin Sabinansa tarina taas Sihvon päiväkirjaan, jota säilytetään
Kansallisarkistossa. Sabinahan jäi historiaan Jääkärin morsian -elokuvan
kauniina tanssijattarena, vaikka olikin alun perin ilotyttö.

Merkillisiä ihmiskohtaloita sekä ensimmäisen että toisen maailmansodan
vuosilta kirjassa riittää. Kun rakkaus käsitetään laajasti, mukaan mahtuu
juttuja ihmepelastumisesta ja -pelastamisesta, vakoilutarinaa ja kertomus Ilja
Repinin perheen, erityisesti nuorimman pojan, vaiheista. Siihen kytkeytyy vielä
Venäjän viimeisen tsaarittaren hovineitokin…

Porvali kuljettaa lukijaa notkeasti läpi kaikkien kahdentoista tarinan, joten
kirja palvelee ainakin niitä lukijoita, jotka haluavat eläytyä 1900-luvun
elämänpiiriin, mutta eivät jaksa lukea varsinaista tutkimustekstiä.
Historiantutkijalle (siis allekirjoittaneelle) tämä toimi matkalukemistona:
muutaman kymmenen sivun pituisen kertomuksen ehti hyvin ahmaista ratikassa
istuessaan, ja seuraavalla reissulla saattoi taas keskittyä uuteen juttuun.

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/