[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Systeemianalyysia ja sillanrakentamista

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Tuomas Laine-Frigren <tuomas.laine-frigren at jyu.fi> FM, Jyväskylän yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Riska-Campbell, Leena: Bridging east and west : the establishment of the
International Institute for Applied Systems Analysis (IIASA) in the United
States foreign policy of bridge building, 1964-1972. Finnish Society of Science
and Letters, 2011. 608 sivua.


Systeemianalyysia ja sillanrakentamista
---------------------------------------------------------

Tutkimus käsittelee kansainvälisen systeemianalyysi-instituutin (IIASA)
perustamiseen johtanutta monipolvista prosessia osana Lyndon B. Johnsonin
Yhdysvaltojen (1963–1969) sillanrakennuspolitiikkaa. Se esittää kylmän
sodan tieteellistä ja teknologista kehitystä koskevana kertomuksena.

Leena Riska-Campbellin väitöskirja on perusteellinen tutkimus kansainvälisen
systeemianalyysi-instituutin (IIASA) perustamiseen johtaneesta monipolvisesta
prosessista osana Lyndon B. Johnsonin Yhdysvaltojen (1963–1969)
sillanrakennuspolitiikkaa. Se edustaa uutta suomalaista kylmän sodan
tutkimusta, joka kiinnittää huomion vuorovaikutukseen ja monitasoiseen
kanssakäymiseen yksiulotteisen vastakkainasettelun korostamisen sijasta.
Temaattisesti rikas tutkimus avaa 1960–1970-luvun itä-länsi -suhteita tiede-
ja teknologiaulottuvuuden kautta esittäen kylmän sodan teknologista kehitystä
koskevana kertomuksena. Laajempana kansainvälisenä kontekstina on Berliinin
kriisin (1962) laukeamisen jälkeinen aika, jota luonnehtivat sekä
eurooppalaiset ulkopoliittiset avaukset että siirtymä Yhdysvaltain hallinnon
ajattelussa multilateraalisuuden eli monenkeskisyyden korostamiseen.
Kaukoidässä lännen supervalta osoitti sotilaallista voimaansa, Euroopassa se
pyrki rakentamaan ”ideoiden ja kaupan siltoja”. Instituutin syntyhistoria,
Tsekkoslovakian invaasion ja valtionpäämiesten vaihdokset läpi elänyt
neuvotteluprosessi toimii kiintopisteenä kylmän sodan monitasoisten suhteiden
maailmaan.
Sillanrakennuspolitiikkaa on yleensä tarkasteltu bilateraalisessa kontekstissa,
toimivien suhteiden luomisena kahden maan välille. Tässä tutkimuksessa
monenkeskisyys tuodaan analyysin keskiöön. Tämä tapahtuu Itä-länsi
-instituutin osoittamalta näköalapaikalta. Ajatus siitä syntyi tilanteessa,
jossa Charles de Gaullen Ranska vetäytyi Natosta ja alkoi lähentyä Moskovaa,
Länsi-Saksalla oli omia ydinvoimapyrkimyksiä ja ydinvoimasuunnittelua koskeva
tieto ja sen jakaminen alkoi näyttää akuutilta asialta. Ylläpitääkseen
hegemonisen otteen Euroopan tulevaisuudesta ja seistäkseen kehittyvän tieteen
ja teknologian etujoukoissa sillanrakentajat tarvitsivat uuden multilateraalisen
institutionaalisen kehyksen.
Instituutin synnyn kannalta keskeiset toimijat olivat presidentti Johnsonin
turvallisuusneuvonantaja McGeorge Bundy, Neuvostoliiton tiede- ja
teknologiakomitean johtava virkamies Jermen Gvishianija Iso-Britannian
pääministerin tieteellinen neuvonantaja Solly Zuckerman. Päärooliin nousee
Bundy, Robert McNamaran ohella yksi vaikutusvaltaisimmista John F. Kennedyn
lähipiiriinsä nostamista nuorista pragmatisteista (New Frontiersmen).
Yksi Riska-Campbellin tutkimuksen tuoreista tulokulmista onkin McGeorge Bundyn
tuominen Johnsonin multilateraalisen Eurooppa-politiikan toimivaan ytimeen.
Pohjois-Vietnamin pommitusten kannattajana muistetulla Bundylla oli ollut
keskeinen rooli kaikissa Kennedyn kauden merkittävissä turvallisuus- ja
puolustuspoliittisissa päätöksissä (Sikojenlahden maihinnousu, Kuuban
ohjuskriisi jne.). Hän tunsi hyvin hallituksen kylmän sodan aikaiset
peiteoperaatiot; Sikojenlahden maihinnousun jälkeen hän oli puolisotilaallista
toimintaa ohjaavan korkean tason erityisryhmän johtaja. Sodan jälkeen hän oli
ollut myös suunnittelemassa Marshall-apuun liittynyttä, CIA:n operoimaa
psykologista sodankäyntiä Ranskassa ja Italiassa.
Tutkimus välittää Bundysta kuvan toiminnan miehenä, jolle ”tieteellisen
metodin” oli oltava mukana läpi poliittisen, yhteiskunnallisen ja
taloudellisen päätöksenteon prosessin; erityisesti ydinaseproblematiikka
sekä turvallisuus- ja puolustuspolitiikka vaativat kokonaisvaltaista visiota,
muuttuvien prosessien hallitsemista (being on the top of the situation),
tiedemiesten armeijaa. Bundyn johdolla presidentin turvallisuusneuvonantajan
virka muuttui moderniksi ajatushautomoksi ja monet periaatteessa
ulkoministeriölle kuuluvat asiat vedettiin Valkoisen talon piiriin.
Sillanrakentamiseksi luotiin Bundyn johdolla toimintasuunnitelma, jonka
aatetaustaa Riska-Campbell kiehtovasti hahmottelee. Yhtäältä sillä oli
juurensa amerikkalaisessa traditiossa. Aikaisemminkin oli ajateltu, että tiede
ja opetus olivat kaikenlaisen orjuuden vastavoimia, joista sikiäisi
rationaalinen toiminta vapauden saavuttamiseksi. 1960-luvun maailmassa
amerikkalainen lähetystehtävä yhdistyi tiedeuskoon. IIASA olisi monenkeskinen
väline jakaa uusinta hallinto- ja yhteiskuntatieteellistä osaamista
Itä-Euroopan maihin, jotka sitten oppisivat itse muokkaamaan omia
yhteiskuntiaan.
Riska-Campbellin tutkimus on kunnianhimoinen yritys yhdistää empiirinen
historiantutkimuksellinen ote kansainvälisten suhteiden tutkimuksen
konstruktivistiseen paradigmaan, jossa sosiaalisesti jaetut uskomukset, arvot ja
normit ovat merkittävässä tekijöitä ulkopolitiikkaa formuloitaessa. Toisin
kuin kv-suhteiden realistinen koulukunta, konstruktivistit eivät oleta
kansallisia intressejä annettuina, vaan ymmärtävät ne sosiaalisesti ja
historiallisesti rakentuneina ja käsitteellistettyinä.
Sillanrakennuspolitiikkaa motivoi joukko modernisaatioteorioita, erityisesti
konvergenssidebatti, jonka ytimessä systeemianalyysikin oli. Ajatus
yhteiskuntajärjestelmien lähentymisestä teknologian kehittymisen seurauksena
voitiin retorisesti valjastaa palvelemaan kaavaillun itä-länsi -instituutin
agendaa, olisivathan toisiaan lähentyvien ”edistyneiden teollisten
yhteiskuntien” ongelmatkin samankaltaisia: kuinka johtaa tehokkaasti suuria
taloudellisia ja yhteiskunnallisia hankkeita; kuinka hallinnoida suuria
sosiaalisia kokonaisuuksia, kaupunkeja, tehtaita, sairaaloita, liikennettä ja
opetusjärjestelmiä.
Systeemianalyysin tausta puolestaan oli sotilasoperaatioiden suunnittelussa.
1940–1950-luvulla sen sovellukset olivatkin pääasiassa sotilaallisia
liittyen asesysteemeihin ja strategisiin ohjusjärjestelmiin. Tietokoneiden
kehityksen myötä sille alettiin 1960-luvulla kehittää laajempia
yhteiskunnallisia sovelluksia. Ajatus tieteellisestä tiedosta poliittisten
prognoosien tukena kasvatti suosiotaan. Kuten Riska-Campbell osoittaa,
systeemianalyysi oli sekä hallinnan väline että tietokonevetoisen
hallintoreformin idea, joka kuului samaan käsitteelliseen avaruuteen kuin
neuvostokybernetiikka. Se oli sateenvarjokäsite, joka käsitti eri aloja
operaatiotutkimuksesta hallintotieteisiin.
Amerikkalaiset yhteiskunta- ja systeemisuunnittelua koskevat ideat löysivät
vastakaikua Neuvostoliiton tiede- ja teknologiapiireissä. Yhdysvalloissa idän
suurvallan tuore kiinnostus kybernetiikkaan ja tieteelliseen suunnitteluun oli
huomattu jo 1960-luvun alussa. CIA:n raporttien mukaan venäläiset pyrkivät
käyttämällä edistyneintä matematiikkaa ja teknologiaa saavuttamaan
”luonnon ja yhteiskunnan älykkään kontrollin”. Norbert Wienerin
1940-luvulla perustama kybernetiikka oli aikaisemmin tuomittu Neuvostoliitossa
pseudotieteenä, mutta 1956 alkaen suomalaistaustaisen Aksel I. Bergin johdolla
sille oli annettu korkein prioriteettiluokka. Kybernetiikka näyttäytyi
Yhdysvalloissa aseena, jolla Neuvostoliitto saattaisi saavuttaa liian suuren
edun systeemien välisessä rauhanomaisessa kilpailussa.
Sekä systeemien rajat ylittävää teknologiauskoa että kylmän sodan
kiehtovaa yhteistyön ja vastakkainasettelun dynamiikkaa edustaa taustaltaan
georgialainen Jerman Gvishiani. Gvishiani tunsi läntisen alan kirjallisuuden,
oli tuttu hahmo diplomaattien cocktail-kutsuilla Pariisissa ja antoi luentoja
Massachusetts teknologia-instituutissa (MIT) hallinnosta ja
systeemitutkimuksesta. Hän vaikutti käytännössä kaikissa Neuvostoliiton
merkittävissä teknologia-instituuteissa ja oli merkittävä toimija myös NL:n
ulkomaankaupassa ja teknologiavaihdossa, muun muassa Ranskan ja Italian
suuntaan. Kiinnostavana sivuhuomiona todettakoon, että hänen isänsä Mikhail
Gvishiani oli yksi kolmesta georgialaisesta Stalinin ja Berijanohella, joka
toimeenpani tšetšeeni-deportaation 1944 Venäjän raja-alueella.
Yhdysvaltain ulkoministeriöltä Neuvostoliiton 1964 julistama
talousreformipolitiikka ja tieteen vetäminen mukaan yhteiskunta- ja
taloussuunnitteluun ei jäänyt huomaamatta. Gvishiani, Aleksei Kosyginin
vävypoika, kuului nyt nosteessa olevien pragmatistien ytimeen, jotka pyrkivät
tuomaan maansa hallinto-ongelmiin läntisiä käytäntöjä ja kamppailivat
teollisen teknologian kehittämiseksi.
Sivumäärällisesti suuri osuus kirjasta on pyhitetty sillanrakennuksen ja sen
vaatiman diplomaattisen pelin kuvaamiseen. Bundy ja kumppanit kuluttavat
lentokoneen penkkiä väsymättä matkustaen edistämässä asiaansa, monien
muiden velvollisuuksiensa ohella. Silloin tällöin lukija kadottaa itsensä
lukuisten aloitteiden, intressien ja pyrkimysten hetteikköön, mutta huomaa
ensi hämmennyksen jälkeen seuraavansa tilanteiden kehittymistä historian
toimijoiden näkökulmasta, aistivansa heidän epävarmuutensa muuttuvien
tilanteiden edessä.  Ajoittaisesta puuduttavuudesta huolimatta tutkimus on
historiantutkimuksellisesti oivaltava. Se perustuu johdonmukaisesti toteutettuun
narratiiviin, joka upottaa lukijan monipolvisen ja alati avoimen historiallisen
prosessin keskiöön.
Sillanrakennuksen käytännön ulottuvuuden ahkera kuvaaminen onkin osa
argumentaatiota: aikalaiskäytössä Bridge Building oli dynaaminen metafora
joka taipui monenlaisen retoriikan välineeksi. Ehkä juuri tämän vuoksi
myöhempi tutkimus tuntuu liiankin usein unohtaneen, että kyse oli myös
Yhdysvaltain määrätietoisesta politiikasta, jolla oli selkeät päämäärät
ja intressit. Konstruktivismin hengessä tutkimus on tarina USA-johtoisesta
pyrkimyksestä muokata kansainvälisiä instituutioita uudelleen lisäämällä
siihen yksi uusi monenkeskinen merkityksiä tuottava organisaatio.
Alaa tuntemattomille kirja on toisinaan haastava. Lukija tarvitsee melko lailla
ennakkotietoja kylmän sodan tapahtumista ja ilmiöistä ja joidenkin
perustapahtumien tiivistäminen johdannossa muutaman kappaleen laajuiseksi
taustaksi olisikin tarjonnut kiinnepisteitä kuvattujen prosessien
hahmottamiseksi. Tekijä esittää kiehtovia spekulaatioita Yhdysvaltain
sillanrakennuspolitiikan seurauksista. Hän esittää ajatuksen, että ilman
USA:n politiikkaa Euroopan omatekoiset detente-ja integraatioprosessit olisivat
voineet muodostua poliittisesti hyvin toisenlaisiksi. Moni yksittäinen
Itä-Euroopan maa oli kiinnostunut monenkeskisistä organisaatioista, jotka
koostuivat kokonaan tai lähes yksinomaan ei kommunistisista Euroopan maista.
Yhdysvaltain ulkopolitiikan näkökulma johtaa hedelmällisten lisäpohdintojen
tarpeeseen. Kysymys itäeurooppalaisten aloitteiden merkityksestä kokonaiskuvan
kannalta jää tässä työssä kiehtovalla tavalla kurkottamaan kohti tulevia
tutkimusponnisteluja.
 
 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/