[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Toimiva kuvaus talvisodan suurtaistelusta

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Jussi Kämäräinen <jussi.kamarainen[ät]gmail.com>
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Keskisarja, Teemu: Raaka tie Raatteeseen. Suurtaistelun ihmisten historia.
Siltala, 2012. 329 sivua.


Toimiva kuvaus talvisodan suurtaistelusta
---------------------------------------------------------

”Mitä tahansa, kunhan ei talvisotaa!” kertoo Teemu Keskisarja aikoinaan
ajatelleensa tulevasta tutkijanurastaan. Niin vain kuitenkin on käynyt, että
Keskisarjan uusin tutkimus on talvisota-aiheinen teos Raaka tie Raatteeseen.
Hän aloittaa teoksensa loogisesti Raatteen tien rakentamisesta, sillä
”Raatteen tien taistelua ei olisi käyty ilman Raatteen tietä.” Tämän
jälkeen valotetaan sekä korpitaisteluiden että Suomussalmen mentaalista
historiaa, kunnes talvisota viimein yllättää. Tämän jälkeen kirjan
sivuilla taistellaan Suomussalmen taistelut jälleen kerran, ja silmäillään
hieman Suomussalmen taisteluiden opetuksia, kunnes ”Lopulta ovat suurtaistelun
kaikki ihmiset samankokoisia.



Keskisarjan teoksen keskeisiä tavoitteita käsittääkseni on kuvata
taistelukentän kauheutta ja vastenmielisyyttä sellaisena kuin tavallinen
rivimies sen koki. Jostakin syystä mieleni taustalla pyöri koko lukuprosessin
ajan nimi Peter Englund, varsinkin Keskisarjankin teoksen lähdeluettelossa
mainittu Pultava-teos. Teksti on helposti luettavaa, kieli värikästä (tosin
se ”Punainen ratsastaja” ei mielestäni toiminut) ja johtopäätöksiäkin
uskalletaan tehdä. Ehkä Englundiin (ja jossakin määrin myös Antony
Beevoriin) ajatukset johdattaa hurmekenttien yksityiskohtien esittely. Tämä ei
kuitenkaan mielestäni ole ylilyövää tai asiatonta.

Huolimatta ns. popularisoivasta otteesta, Keskisarja on nootittanut jokaisen
alaluvun. Tämä on mielestäni riittävä tarkkuus tämänkaltaiselle
teokselle. Aiempaan tutkimus- ja muuhun kirjallisuuteen on perehdytty ja myös
viitataan. Lisäksi on huomioitava hänen tekemänsä tutkimustyö, etenkin
Kansanperinteen Arkiston puolelta. Mainittakoon kuitenkin, että teksti on
syntynyt enemmänkin aiemman kirjallisuuden kuin arkistolähteiden pohjalta.
Omalta kohdaltani joudun tosin toteamaan, että sivulla 102 Jussi
Kämäräiselle annettu kunnia evakuoimattoman väestön lukumäärästä ei
kuulu Jussi Kämäräiselle, vaan Pohjois-Suomen Ryhmän sotapoliisin ja
hallintotoimiston toimintakertomuksen laatijalle. Ja onpa tieto julkaistu jo
aiemminkin, ainakin teoksessa 105 päivää: uhri ja valkoinen kuolema Kainuussa
vv. 1939-40. Lisäksi Kämäräinen 2006 pitäisi olla paremminkin
Verigin&kumpp. 2006.

Mikäli Keskisarjan teosta arvioidaan pelkästään teoksena, on arvosana
hyvä+. Juurikaan uutta ei ole löytynyt, mutta vanhakin tieto on saatu
muovattua paketiksi, jota ei voi väittää pelkäksi rahastamiseksi.

Tässä törmätään kuitenkin ongelmaan. Voidaanko Raaka tie Raatteeseen
-teosta arvioida pelkkänä kirjana? Kyseessä on kuitenkin yksi eniten
julkisuudessa huomiota herättäneistä historiateoksista tänä syksynä. Yle:n
pääuutislähetys kertoi uusista paljastuksista ja 52 minuutin keskustelu Kalle
Haatasen kanssa (kuultavissa osoitteessa http://areena.yle.fi/radio/1599585)
antoi tutkijalle harvinaisen mahdollisuuden kertoa uusista tutkimustuloksista ja
tulkinnoista. Ja niitähän oli: puna-armeijaa ei pysäyttänyt suomalaisten
vastarinta vaan maasto ja huolto-ongelmat, paikallisväestön keskuudessa
vallinnut uskonnollis-kommunistinen kultti, joka ilmeni suojeluskunnan
hihamerkin rinnastamisena Pedon merkkiin ja puna-armeijan näkemisenä
”Punaisena ratsastajana” jne.

Suuren julkisuuden vuoksi joudunkin ilmaisemaan pettymykseni kirjan
sisältöön. Kyseessä on hyvin tavanomainen viime sotia käsittelevä
suomalainen teos. Jotkin sen painotukset ovat kaikkein perinteisimmästä
kaanonista poikkeavia, mutta täysin uusista tulkinnoista tai
lähdemateriaalista ei ole kyse. Esimerkiksi joukkojen taisteluhengen
syntymisestä on kirjoitettu erinäinen määrä teoksia niin meillä kuin
muuallakin. Lähdeluettelosta puuttuva Juha Mälkin Herrat, jätkät ja
sotataito. Kansalaissotilas- ja ammattisotilasarmeijan rakentuminen 1920- ja
1930-luvulla ‘talvisodan ihmeeksi’ olisi ehkä antanut pohdinnoille pontta
ja painoarvoa. Nyt ajatukset sodan uutuudesta sotilaille ja taistelutahdon
pohjaamisesta ovat varmasti tosia, mutta jäävät jotensakin itsestään
selviksi heitoiksi.

Myöskään ajatukset maaston tai huollon aiheuttamista ongelmista
puna-armeijalle itärajan taisteluissa eivät ole uusia, vaan ne on esitetty jo
aiemmassa kirjallisuudessa. Itse asiassa teoksessa ei edes esitetä
tiedotusvälineistä kuultua väittämää siitä, että puna-armeija olisi
automaattisesti pysähtynyt huoltovaikeuksiin ilman vastarintaakin. Myös
maallikkosaarnaaja Antti Juntunen kutistuu koko lailla luonnolliseen kokoonsa,
verrattuna aiempiin esiintuloihin.

Viitteellisen nootituksen vuoksi on vaikea sanoa täsmällisesti, kuinka paljon
sotapäiväkirjoja on käytetty. Jotakin voi päätellä siitä, että teoksen
alkusanoissa mainitaan, että ”Sotapäiväkirjoista, partiokertomuksista ja
sotatoimikuvauksista löytyi rytinää, jyskettä, korahduksia, vilua,
nälkää, palavia kyliä, hyytyneitä hyökkäysvaunuja ja ruumisröykkiöitä.
Ei tämä tarina liian monesti toistetulta vaikuttanut.” Sotapäiväkirjoista
tutkimuksen lähteenä on ansiokkaan artikkelin kirjoittanut FT Pasi Tuunainen
"Saamani kuva on masentava” – näkemyksiä suomalaisten sotapäiväkirjojen
lähdearvosta, käytöstä ja säilyttämisestä. Tiede ja ase 64, 2006, s.
196-220. Osa sotapäiväkirjoista on käyttökelpoisia, osa ei. Lisäksi voinee
kysyä, minkä verran talvisotakirjallisuutta on tullut luettua, jos rytinä,
jyske ja ruumisröykkiöt tulevat uutena asiana vastaan.

Ehkä selkein yksittäinen virhe teoksessa oli osittain juntusrantalaisista
kootun ja luutnantti Hannilan osaston kanssa kahakoineen tiedusteluosaston
niputtaminen samaan kastiin ”itsesuojeluosastojen” kanssa.
Itsesuojeluosastoja ei missään vaiheessa liitetty Suomen kansanarmeijaan, vaan
ne olivat lähinnä miliisiin verrattava ryhmä ja niiden tehtävänä ja
motiivina oli nimenomaan asutuksen suojaaminen suomalaisten hävityspartioilta.
Sen sijaan tiedusteluryhmä kuului kansanarmeijaan, mutta hajotettiin
epäonnistuneen tiedusteluretken jälkeen.

Huomattavasti suurempi virhe oli Suomussalmen tapahtumien irrottaminen muusta
talvisodasta. Evakuointikäskyjen laiminlyöminen Suomussalmella on
käsittämätöntä, ellei tiedä, että Suojärven pohjoispuolisella rajan
osalla tarkoituksena oli (Petsamoa lukuun ottamatta) hyökätä sodan syttyessä
rajan yli ja siirtää taistelut Neuvostoliiton maaperälle. Kuhmon suunnan
tapahtumat vääristyvät, ellei tiedä, että 54. Divisioona sai käskyn
pysähtyä ja kaivautua. Tai Jalkaväkirykmentti 64:n ja 65:n laadullinen
heikkous avautuu paremmin, kun tietää, että ne kuuluivat ns.
Täydennysdivisioonaan, ja ne oli alun perin tarkoitettu kenttäarmeijan
täydennyksikseen tarvitsemien reserviläisten koulutukseen ja varustamiseen
jne.

Luin teosta ehkä kuin piru Raamattua, mutta jostakin syystä tekstistä
toisinaan syntyi vaikutelma siitä, että nyt ei-sotahistorioitsija näyttää
sotahistorioitsijoille, miten sotakirjoja kirjoitetaan. Tämä oli mielestäni
turhaa, sillä tutuilla linjoilla ja ratkaisuilla tässä mentiin. Uutta
odottaneelle teos lienee pettymys, kuitenkin kaiken kaikkiaan käsillä on
toimiva, joskaan ei täydellinen, esitys Suomussalmen taisteluista talvisodassa.



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/