[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Rappiolla on hyvä olla, ei huolet paina, ei rasitu polla

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Lauri Keskinen <lokesk at utu.fi> FT, Turun yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Turtiainen, Riikka & Östman, Sari (toim.): Rappio! Esseitä ”turhan”
tutkimisesta. Turun yliopisto, 2012. 123 sivua.


Rappiolla on hyvä olla, ei huolet paina, ei rasitu polla
---------------------------------------------------------

Digitaalisen kulttuurin jatko-opiskelijat Riikka Turtiainen ja Sari Östman ovat
toimittaneet Rappio! Esseitä ”turhan” tutkimisesta -esseekokoelman, joka
koostuu keväällä 2011 järjestetyn samannimisen seminaarin muokatuista
alustuksista. Kirjassa on toimittajien esipuhe, kahdeksan esseetä,
”bumerangiseinä” – tästä lisää myöhemmin – sekä oppiaineen
professori Jaakko Suomisen runo ja leikkimielinen tutkimuksenteko-ohje, jotka
ovat Päivi Lahdelman kuvittamia. Ai niin! Kuuluupa kokoelmaan vielä
yhdeksäskin essee, joka oli painetusta versiosta unohtunut ja jonka toimittajat
kovasti pahoitellen lähettivät jälkikäteen sähköpostiliitteenä. Vai oliko
unohdus kenties markkinointikikka, jolla tekijät osoittavat itsekin olevansa
rappiolla?



Porin yliopistokeskuksessa toimiva digitaalisen kulttuurin oppiaine on tehnyt
kunnioitettavan työn järjestäessään Rappio!-seminaarin, johon kutsuttiin
”turhan tutkijoita” kertomaan aiheistaan ja ennen kaikkea niiden
ristiriitaisesta vastaanotosta tieteellisillä foorumeilla. Erityisesti
humanistisen alan tutkijat tunnistanevat ”turhan tutkimuksen” ilmiön eli
sen, että tutkimuksen kohde on akateemisen maailman yleisen mielipiteen mukaan
joko marginaalisuudessaan merkityksetön tai aiheeltaan ”sopimaton”.
Sopimattomia aiheita on tietysti monenlaisia – esimerkiksi pornoon, groteskiin
ja rikolliseen toimintaan liittyviä – mutta esimerkiksi kulttuuria
tutkittaessa sopimattomaksi määritellään usein perinteisen korkeakulttuurin
vastakohta. Kokoelmassa esitellyt rahapelaaminen, television soittovisat ja
chat-ohjelmat sekä aikuisten leikkikalut ovat yhden näkökulman mukaan turhia
tutkimusaiheita. Don Rosan Aku Ankka -sarjakuvienkin tutkiminen kuulemma
aiheuttaa hilpeyttä muissa tieteentekijöissä. Lisäksi esseissä
tarkastellaan netissä tapahtuvaa roolipelaamista, murrosikäisten
ruumiillisuutta, keskiaikaisten kirkkojen ”töherryksinä” pidettyjä
maalauksia, kulttuurintuotantoa ja unien tapaa peilata ympäröivää
todellisuutta.

Kaiken kaikkiaan toimittajilla on käsissään paljon kiinnostavia tutkimuksia,
vaikka olisi mukaan voinut ottaa myös ns. kovia tieteitä edustavia tekstejä
– sieltäkin nimittäin löytyy turhan tutkijoita. Keynote-puhuja Pauliina
Tuomi oli soittovisoja ja chat-ohjelmia tutkiessaan kysynyt internetin
keskustelufoorumeilla palautetta tutkimuksestaan, ja erään vastaajan mukaan
”Väitöskirjan voisi tehdä myös tärkeämmistä aiheista esmes
Kekomuurahaisen selviytyminen tulevien avohakkuiden aikakautena tahi onko
pihanlakaisu tehokkaampaa vasta- vai myötäotteella”. Kummatkin aiheet
lukeutuvat kovien tieteiden pariin; ensimmäinen aihe edustaa ilmiselvästi
biologiaa, mutta jälkimmäisen voisi toteuttaa vaikkapa logistiikassa tai
liikuntabiologiassa, mikä ettei tilastotieteessäkin. Matti Meikäläinenkin
tajuaa, että turhaa voidaan tutkia millä tieteenalalla hyvänsä.

Vaikka Rappio! tarjoaakin miellyttävän lukukokemuksen, kiinnostavia
keskustelunavauksia ja oivalluksia siitä, mikä on turhaa ja mikä ei, tarjosi
se myös kovan palan purtavaksi arvioitsijalle. Poikkeuksellisesti aloitin
kirjan selailun sen loppuosasta. Kirjoittajien esittelyn jälkeen vastaan
tulivat professori Suomisen hengentuotteet, kaksi aukeamaa kuvitettuja ohjeita
tieteen ”tuunaukseen” ja toiset kaksi aukeamaa proosarunoa siitä, miten
tehdä tieteestä parempaa klitteriliimalla, Hello Kitty™ -tarroilla ja
”huippututkijan kruunulla”. Suomisen mukaan tiedettä voi tuunata vaikkapa
näin: ”Etsi tekstistä toistuvia pahoja sanoja ja liimaa niiden päälle
vaikkapa sydämiä tai kissanaamoja.” Päivi Lahdelman korostetun
yksinkertaiset piirrokset puolestaan havainnollistavat tuunausprosessia.
Suomisen osio yhtäältä järkytti ja toisaalta innosti; asian esitystapa ja
suoraan sanottuna sisältökin järkyttivät, mutta samanaikaisesti innostuin
Suomisen uskalluksesta ravistella akateemisia instituutioita ja
tutkimuksentekoon liittyviä jäykkiä perinteitä.

Päätäni pyöritellen hyppäsin kirjan alkuun, esipuheeseen. Asiallinen
esipuhe kertasi tapahtumasarjan, jonka päätteeksi julkaistiin
Rappio!-kokoelma. Turtiainen ja Östman kiteyttivät esipuheessa hienosti
kokoelman tarkoituksen, joka olisi syytä teroittaa kaikkien tieteentekijöiden
mieliin: kokoelma julkaistiin ”ettemme aliarvioisi tai merkityksettömiksi
epäilisi sellaisia tutkimusaiheita, jotka itsellemme ovat vieraampia. :)”
Huolestunut lukija näkee oikein –hymiöhän siinä möllöttää! Esipuheessa
esiintynyt kaksoishuutomerkkikin käy hymiön kanssa hyvin yhteen. Eikä siinä
vielä kaikki! Kirjaimellisesti hetkeä myöhemmin sain toimittajilta
sähköpostin, jossa ilmoitettiin Katja Kontturin esseen ”Onko Aku Ankasta
vakavaksi tutkimukseksi? Don Rosan Disney-sarjakuvat väitöskirjan aiheena”
unohtuneen kokoelmasta. Unohdus oli epäilemättä inhimillinen erehdys, mutta
tarkasteltuna yhdessä kaksoishuutomerkkien, hymiön ja Hello Kitty™-runon
kanssa, alkoi kokoelman arvokas sanoma hukkua itseironian (?) ja tieteellisen
kuvainraastamisen myötä. Sekään ei liiemmin auta, että esseiden otsikot
ovat Comic Sans -fonttia, jota Time-lehti pitää yhtenä maailman 50 pahimmasta
keksinnöstä asbestin, DDT:n ja lemmikkikylpylöiden ohella.

Kokoelmaan on siis ilmiselvästi suhtauduttava kevyesti, vaikka kyseessä onkin
tieteen piiriin lukeutuva teos. Kun tämän lähtökohdan hyväksyy, ei
lukukokemusta keskeytä pään pyörittely, ärsyyntyneet tuhahdukset eikä halu
kommentoida tekstiä ilkeästi sosiaalisessa mediassa. Keveys näkyy myös
taitossa; marginaalit ovat niin reilut, ettei tekstiä ole kuin puolet sivusta.
Sivujen taustalla kuultaa grafiikkana tehty ruutuvihko sekä satunnaiset
”töherrykset” ja huomiot, jotka tuovat mieleen koulu- ja opiskeluaikaiset
muistiinpanot. Grafiikka kuvastanee sitä, miten kokoelmassa esitellyt
tutkimusaiheet ovat marginaalissa, työn alla ja vasta kohoamassa kohti
hyväksyntää. Nokkelaa, mutta olisin pärjännyt ilmankin. Esseiden kuvitus on
mustavalkoista ja ajaa asiansa.

Ingressissä mainittu ”Bumerangiseinä”, johon on koottu tutkijoiden saamia
negatiivisia palautteita, on sivuilla 56–57. Toimittajat kehottavat
kirjoittamaan aukeamalle omasta tutkimuksesta saadun huonon palautteen.
Seinältä löytyy esimerkiksi seuraava helmi, joka ilmeisesti koskee kirjan
toimittaneen Turtiaisen tutkimuskohdetta: ”‘Digitaalisen mediaurheilun
kuluttaminen’, huoh. Mä taidan tehdä gradun vaikka makkaran syönnistä tai
marjojen poiminnasta. Hyödyttää varmasti yhteiskuntaa yhtä paljon. :D
:keskari:” Palautteen antajalle täytyy todeta, että kumpaakin varmaan on
tutkittu, mutta ei lisätutkimus koskaan ole pahitteeksi. Makkaransyöntiä
voisi tarkastella ravintoterveydellisestä näkökulmasta tai vaikka
kulttuurihistoriallisesti, kun taas marjojen poiminta on muutenkin ajankohtainen
aihe thaimaalaisten poimijoiden ja kaupunkien nuorissa aikuisissa heränneen
kotoilun ja säilömisvimman takia.

Erilaisilta yleisöiltä, niin tieteellisiltä kuin muiltakin, saatu palaute on
kokoelmassa isossa roolissa, ja hyvä niin, sillä aiheesta saa lukea
harmillisen harvoin. Ja onhan aihe siinäkin mielessä relevantti, että kaikki
tutkimukset tulisi kirjoittaa tiettyä yleisöä silmälläpitäen. Useassa
esseessä tuotiin esille se yllättävä seikka, että ulkomainen tieteellinen
yleisö otti yleensä ”turhan tutkimuksen” lämpimämmin vastaan kuin
kotimainen. Seikka saattaa tietysti johtua suomalaisesta suorapuheisuudesta ja
toisaalta ulkomaisten tiedepiirien vieraskoreudesta, mutta uskon sen kertovan
jotain myös suomalaisesta tiedemaailmasta. Täältä ei ilmeisesti löydy
tarpeeksi ymmärrystä epäsovinnaisille tutkimuskohteille, eikä myöskään
ymmärretä, ettei marginaalin tutkiminen tarjoa tutkimustuloksia ainoastaan
marginaalista. Tutkimuksen sovellettavuuskin voi olla huomattavasti laajempaa
kuin tutkimuskohde antaa ymmärtää. Alkuvuodesta kotimaiset mediat
esittelivät vastavalmistunutta poninhännän matemaattista mallia
selvittänyttä tutkimusta näillä otsikoilla: ”Poninhännän salaisuus on
murrettu!” (Iltalehti, 17.2.2012) ja ”No huh huh, onko tämä maailman
typerin tutkimus?” (Voice, 20.3.2012). Näennäisestä turhuudestaan
huolimatta mallista saattaa olla apua tekstiiliteollisuudelle,
tietokoneanimoinnille ja kosmetiikkateollisuudelle. Lisäksi malli tarjoaa
ratkaisun hiusten kuvaamisen ongelmalle, jota jo Leonardo da Vinci pohti
aikoinaan. En kutsuisi typeräksi tai turhaksi tutkimusta, jonka johdosta
kaikkien tulevien animaatioiden poninhännät laskeutuvat matemaattisen tarkasti
samalla tavalla kuin oikeassa elämässä.

Rappio! Esseitä ”turhan” tutkimisesta on tärkeä keskustelunavaus, joka
käsittelee perustavanlaatuista ongelmaa siitä, mikä on tutkimisen arvoista.
Se, mihin tutkimukseen kannattaa kuluttaa resursseja, on hyvin aika- ja
kulttuurisidonnaista, kuten voidaan huomata esseissä mainituissa eroissa koti-
ja ulkomaisen palautteen välillä. Erityisesti suomalaisen (monessa
tapauksessa) negatiivisen palautteen takia on tärkeää, että kirja on tullut
julkaistuksi. Näin se päästää ääneen tutkimukset, jotka ovat
mahdollisesti kärsineet niille langetetusta tuomiosta ”turhina”.

Kokoelman uskottavuutta ja pohjimmiltaan vakavaa sanomaa syövät tietyt
ratkaisut – Comic Sans -fontti, joka oli toimittajan mukaan tietoinen valinta,
hymiö, jatkuva ruutuvihkokuvitus – ja Suomisen runo ja
tutkimuksenteko-ohjeet. Oikeassa ympäristössä, siis muiden samankaltaisten
tekstien joukossa, Suomisen osio olisi toiminut mainiosti, mutta nyt tyylillinen
ja sisällöllinen ero muihin esseisiin on liian suuri. Professorilla tietysti
on oikeutensa irrotteluun, mutta kustannuksena ei saa olla aloittelevien
tutkijoiden töiden julkaisu ikään kuin kevytmielisessä tai koomisessa
ympäristössä. Tämän arvion myötä lähetän vielä pahoitteluni Katja
Kontturille, jonka essee epähuomiossa jäi sivuun julkaistusta versiosta.
Häntä ei myöskään esitelty muiden kirjoittajien joukossa. Toimittajat
kuitenkin lupasivat liittää Kontturin esseen sähköiseen julkaisuun.



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/