[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Islamin miekka ja Lännen sapelinkalistelua

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Antero Leitzinger <leitzinger at welho.com> VTT, tutkija, Helsinki
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Hämeen-Anttila, Jaakko: Islamin miekka - Idän ja Lännen konfliktien historia.
Otava, 2012. 240 sivua.


Islamin miekka ja Lännen sapelinkalistelua
---------------------------------------------------------

Tämän päivän uutisotsikoissa islamilainen maailma näyttäytyy joko huonojen
uutisten tuojana, alituisena konfliktien lähteenä, tai länsimaisen
imperialismin uhrina. Professori Jaakko Hämeen-Anttila kumoaa perustellusti
ensin mainitun ennakkoluulon, mutta jättää edelleenkin kajoamatta
jälkimmäiseen, etenkin arabien krooniseen itsesäälissä rypeämiseen
johtaneeseen asenteeseen, josta "arabikevät" voisi parhaimmillaan tarjota
ulospääsyn. Kirja pursuaa Hämeen-Anttilan taattua asiantuntemusta, mutta
sisältää myös sokeita pisteitä ja olisi voinut laveammalla otteella ajaa
asiaansa vieläkin voimallisemmin.



Jaakko Hämeen-Anttila on varmasti Suomen tunnetuin islam-asiantuntija. Hän
tuntee erinomaisesti kulttuuria, mutta ei välttämättä yhtä vakuuttavasti
nykyaikaista suurvaltapolitiikkaa. Hämeen-Anttilalla on ikävä tapa antaa
puolihuolimattomia lausuntoja haastatteluissa, kun häneltä pyydetään yhteen
lauseeseen tiivistettyä kaikkien muslimien mielipidettä johonkin
ajankohtaiseen konfliktiin. Kirjoissa hänellä on paremmin aikaa muotoilla
ajatuksensa ja tuoda esiin islamilaisen maailman monimuotoisuutta. Siitä
sopiikin muistuttaa unohtavaista lukijakuntaa yhä uudelleen.

Hämeen-Anttila toteaa osuvasti, kuinka epäsuhtaisesti islamilaisen maailman
ongelmia verrataan 2000-luvun pohjoismaisiin hyvinvointivaltioihin, ikään kuin
jälkimmäiset todistaisivat kristillisen uskon ja kulttuurin
vääjäämätöntä voittokulkua, unohtaen noitavainojen ja uskon- sekä
maailmansotien vuosisadat:

”Varma vakaumuksemme omasta ikiaikaisesta ylivertaisuudestamme ja
erinomaisuudestamme rakentuu tälle epätasapainoiselle vertailulle.
Länsimaisen kulttuurin jaloimmat piirteet ovat sen todellinen ydin,
islamilaisen kulttuurin pahimmat epäkohdat osoittavat , millaisia muslimit
oikeasti ovat.” (s. 8) Itseriittoisuudessaan ja ennakkoluuloisuudessaan
länsimaalaiset unohtavat, että tarkemmassa pitkän aikavälin vertailussa
muslimit ”ovat aivan samanlaisia kuin me, niin hyvässä ku[i]n pahassa.”
(s. 237)

Vertailua vaikeuttaa se, että islamin nykyvaihetta pitäisi verrata Euroopan
sotien ja vainojen täyttämään 1900-lukuun (s. 8-10). Sikäli muslimit
seuraavat länsimaita muutaman sukupolven viiveellä. Toiseksi on nähtävä
”mediasuodatin”, jonka kautta läntiset joukkoviestimet nostavat esille
”epäkohtia ja väkivaltaa” (s. 9) tavallisen arkielämän sijasta. Vain
huono uutinen on medialle hyvä uutinen, joten jo senkin vuoksi kuulemme
islamilaisesta maailmasta valtaosin kielteisiä asioita. Aika usein uutiset ovat
myös perättömiä tai vähintään liioiteltuja (avionrikkojat kivitetään
länsimaalaisten mielikuvissa moneen kertaan jo ennen kuin ensimmäistäkään
tuomiota on langetettu saati pantu täytäntöön). Lisäksi näemme varsinkin
läheisimmät, Lähi-idän maat uhka- ja peilikuvina, mutta olemme huomattavasti
lempeämpiä hindulaisen tai buddhalaisen kulttuurin arvostelussa.

Hämeen-Anttila toteaa täsmälleen oikein, että islamistit ja islamofobit
voimistavat toistensa ääntä: ”Läntisten medioiden halu keskittyä
uutisarvoisimpaan eli käytännössä radikaaleimpaan islamin ääneen vahvistaa
tätä virheellistä kuvaa äärijärjestöjen edustajista ’todellisina’
muslimeina ja muslimien valtaenemmistöstä jonkinlaisena vesittyneinä
muslimeina. … Molempien kannalta on edullista hyväksyä ääri-islam oikeaksi
islamiksi.” (s. 222).

Islamilaisen oikeustieteen alalla Hämeen-Anttila valitettavasti itsekin
yksinkertaistaa islamistisen tulkinnan mukaisesti: ”Islamista
poiskääntyminen on islamin lain mukaan kuolemantuomion arvoinen teko” (s.
110), vaikka on varmasti kuullut sekä keski- että nykyaikaisista
uskonoppineista, joiden mukaan maallisen tuomioistuimen asiana ei pitäisi olla
islamista luopumisen arvioiminen eikä rankaiseminen. Tässäkin asiassa
islamilaiset maat muistuttavat 1800-luvun Eurooppaa.

Hämeen-Anttilan historiankuvaukset ovat pääpiirteissään oikein. Islamin
leviämistä Lähi-idässä, Pohjois-Afrikassa ja Espanjassa helpotti Bysantin
kiihkokristillinen suvaitsemattomuus (s. 82), joka sai niin juutalaiset kuin
kerettiläislahkotkin toivottamaan vallanvaihdoksen tervetulleeksi.
Valloitussotien symbolisen päätepisteen, vuonna 732 (tai 733) käydyn
Poitiersin taistelun (s. 70-71 ja 94) jälkeen saraseenit ahdistelivat
900-luvulle saakka Rivieran rantoja ja Sveitsin Alppeja, eikä Italiassa tai
Espanjassakaan kristillinen ”reconquista” alkanut ennen vuotta 1060 (s.
116). Näitä vaiheita olisi voinut esitellä pidempäänkin.

Bagdadin valloitus vuonna 1258 oli varmasti traumaattinen takaisku arabeille (s.
117-118), mutta ei kuitenkaan koko islamilaiselle maailmalle. Mongolivaltakunnan
kautta islam levisi syvemmälle Kiinaan ja Intiaan.

Turkin kanssa Euroopan vapaimman maan asemasta keskiajan lopulla (s. 163)
kilpaili Puola-Liettua. Unkarilaisille oli rankempaa joutua Itävallan kuin
Turkin alaisuuteen (s. 185-186) ja vielä 1850-luvulla Turkki tarjosi
turvapaikan niin Unkarin kuin Puolankin vapaustaistelijoille. Hämeen-Anttila
olisi voinut kertoa, kuinka törkeästi Itävalta ja Venäjä painostivat
Turkkia sodan uhalla luovuttamaan Lajos Kossuthin, mitä Turkki ei kuitenkaan
tehnyt. Pian sen jälkeen Turkki perusti maailman ensimmäisen pakolaisviraston
huolehtimaan tsherkessipakolaisista. Sillä välin käydyn Krimin sodan olisi
voinut mainita sopivassa kohdassa (s. 193), sillä Venäjän sodanjulistuksesta
Lähi-idän kristittyjen nimissä löytyy säädöskokoelmasta hauska
suomenkielinen versio, joka osoittaa uskonkiihkon kuuluneen suomalaistenkin
ajatusmaailmaan, eikä ainoastaan Tiernapoikien kautta.

Euroopalla oli tosiaan melkoinen tausta kolonialismilleen. Vielä 1920-luvulla
Turkki kunnostautui antamalla turvapaikan Trotskille ja 1930-luvulla
saksanjuutalaisille. ”Länsi on ollut tärkeänä osatekijänä muokkaamassa
Lähi-idästä väkivaltaista aluetta” (s. 206), mutta tähän ”länteen”
kuului myös Venäjä, jonka juutalaispogromeista sai alkunsa siionistien
muuttoliike nykyiseen Israeliin. Toisaalta kaikista länsimaiden siirtomaista ei
tullut yhtä väkivaltaisia, eikä Marokko ole vieläkään hyökännyt Ceutaan
ja Melillaan. Se, että Israelista tuli arabeille ilkeämpi oka kuin Euroopan
unionin siirtokunnista Afrikan rannikolla, ei selity pelkästään länsimaiden
yleisellä kavaluudella.

Hämeen-Anttila on turhan ylimalkainen väittäessään, ettei ”yksikään
islamilainen maa ole sotilaallisesti uhannut länsimaita, ellemme laske Turkin
ja Kreikan 1900-luvun kiristyneitä välejä mukaan.” (s. 184). Miksemme
laskisi? Kyproksen konflikti on yhä ratkaisematta, kohta 50 vuotta
suomalaistenkin rauhanturvaajien ensimmäisestä komennuksesta, ja saaren
halkova aselepolinja  kyseenalaistaa EU:n rajat. Toki siitä voi syyttää osin
Turkkiakin, vaikka ennen kaikkea se kelpaisi mainioksi esimerkiksi siitä,
kuinka länsimaissa uskonnollistetaan konflikteja. Turisteja kaitsevat
Kyproksen-matkaoppaat, TV-dokumentit ja monet yliolkaiset kirjoitukset
rinnastavat suruttomasti vuoden 1974 miehityksen yli 400 vuotta aikaisempaan
valloitukseen – osoitetaan vuosina 1570–1571 tyhjiksi jääneitä katolisia
(ei ortodoksisia!) katedraaleja ja kerrotaan samalla vuodesta 1974, ikään kuin
turkkilaisten muslimien uhreiksi olisivat joutuneet kyproksenkreikkalaiset
eivätkä heitä isännöineet venetsialaiset ja länsimaalaiset
ristiretkeläiset.

Jos Israel lasketaan länsimaaksi, sitä on uhattu jo pitkään, viimeksi Iranin
toimesta. Eivätkä muslimimaat ole sentään aina olleet täysin viattomia
osapuolia konflikteissaan. Selitystä vaatii sekin, että konflikteja on myös
islamilaisen maailman muilla rajoilla: Nigeriassa, Sudanissa, Kashmirissa,
Mindanaolla, Burmassa, Itä-Turkestanissa (Sinkiangissa) ja Karabahissa.

Valitettavasti Hämeen-Anttila lankeaa toistuvasti Irak-fiksaatioonsa, joka ei
suostu näkemään mitään hyvää verisen hirmuhallitsijan kukistamisessa
kansainvälisen intervention kautta. Hän hokee sitä joko suoraan nimeltä
mainiten tai väljemmin Lähi-itään viitaten niin monta kertaa (s. 11, 23-24,
42, 142, 156, 204, 216, 224-226, 236), että olisi mieluummin voinut koota
aiheen omaan lukuunsa. Saddam Hussein sentään syyllistyi useampiin
kansanmurhiin ja hyökkäyssotiin naapureitaan vastaan, eivätkä miljoonat
irakilaiset paenneet kotimaastaan ennen vuoden 2003 sotaa täysin syyttä.
Hämeen-Anttilan tässä kohdin yllättävän rajoittuneessa maailmassa
”Muslimi taas tuomitsee Irakin miehityksen provokaationa arabikansoja
kohtaan” (s. 23) – 1,6 miljardista ihmisestä on tullut yksi ainoa muslimi,
eikä Hämeen-Anttila muista heihin lukeutuvan myös kosovonalbaaneja,
kuwaitilaisia, kurdeja, hazaroita ja monia muita, joille Yhdysvallat ei suinkaan
ole perivihollinen eikä Saddamin vallan jatkuminen päivääkään kauemmin
olisi ollut mitenkään oikeutettu vaihtoehto. Syyriasta näemme, millainen
olisi ollut Irakinkin tulevaisuus Baath-puolueen dynastian jatkuessa toisessa
sukupolvessa.

Suorastaan historian vääristelyä on väite, jonka mukaan Irak olisi ollut
”länsivaltojen tukema” hyökätessään Iraniin vuonna 1980 (s. 219).
Kyllä Irak oli siihen asti nauttinut ennen kaikkea Neuvostoliiton
ystävyydestä ja aseavusta. Myöhemminkin ”Iran-Contra -skandaalissa”
amerikkalaiset tukivat Irania.

Hämeen-Anttila venyttäytyy myös terrorismin asiantuntijaksi lupaamalla, että
islamistien iskuja ”ei ole suunnattu rauhanomaisia länsimaita kuten Suomea
tai Ruotsia vastaan.” (s. 42) Miksi ihmeessä pommi-iskuja on kuitenkin tehty
Tukholmassa ja seitsemisen vuotta sitten poltettiin Tanskan lippuja?
Samanaikaisesti Hämeen-Anttila myöntää, etteivät Yhdysvallat ja Israel ole
kärsineet kovinkaan monesta terrori-iskusta. Edes 11.9.2001 ”kyse ei
kuitenkaan ollut Yhdysvalloista. Islamilaisen militantin fundamentalismin
pääkohteena ovat aina olleet islamilaisten maiden maallistuneet
hallitukset.” (s. 223).

Kannanotto Algerian islamistien (1991) tai Palestiinan Hamasin (2006) puolesta
on lapsellinen: ”Hyväksyykö demokratia-sanaa retorisesti käyttelevä Länsi
arabiäänestäjien valinnan silloinkin, jos valtaan nousee lännenvastainen
hallinto?” (s. 216) – hyväksyihän Länsi myös Irakin vaalien tulokset,
vaikka ne eivät kaikilta osin mieluisia olleetkaan. Hyväksyntä ei kuitenkaan
tarkoita sitä, että pitäisi oitis rientää yhteistyöhön, esimerkiksi
Saksassa vuonna 1933 vaaleilla valtaan nousseiden kanssa. Joskus on täysin
oikeutettua antaa demokraattisenkin hallituksen maksaa
yhteistyökyvyttömyytensä hintaa. Urho Kekkosen ajan Suomessa ymmärrettiin
hyvin, etteivät hyvät naapuruussuhteet järjesty pelkästään vapaiden
vaalien ja yksipuolisen ilmoituksen ansiosta. Luottamus on ansaittava. Algerian
vaalituloksen mitätöintiin olivat maan armeija ja hallitseva vasemmistopuolue
ihan itsekin halukkaita ja kykeneviä, eikä aina pitäisi syyttää kaiken
ikävän tapahtuvan ”Lännen vaatimuksesta” (s. 220). Arabien helmasyntejä
on haluttomuus ottaa vastuuta omasta politiikastaan ja kohtaloistaan.

Samalla kun Hämeen-Anttila arvostelee länsimaita moralisoinnista, hän myös
arvostelee länsimaita inhorealismista kun ne yrittivät tulla toimeen Saddam
Husseinin (s. 226) ja Muammar Ghaddafinkin kanssa (s. 225). Olisiko Suomen
pitänyt luopua tuottoisista rakennusprojekteistaan 1980-luvun Libyassa ja
Irakissa?

On hyvä todeta, että Iranissa monet uskonoppineetkin vastustavat teokraattista
järjestelmää (s. 218). Miksi kuitenkin vaieta Iranin hallinnon Euroopassakin
tekemistä salamurhista, kun kerrotaan Israelin turvallisuuspalvelun vastaavista
iskuista (s. 219)?

Viittaus brittien siirtomaahan Somaliassa (s. 210) olisi selkeämpi kun
käytettäisiin vakiintunutta nimitystä ”Somalimaa”. Tshetshenian sodan
voidaan toki laskea alkaneen jo vuodesta 1991, mutta tuskin sentään
”uudelleen” (s. 212), sillä toinen Tshetshenian sota alkoi vasta vuonna
1999. On anglismia kirjoittaa ”seljukeista” (s. 134).

Kokonaisuudessaan Hämeen-Anttilan tuorein kirja on edellisten tapaan
ilahduttavaa ja hyödyllistä luettavaa, mutta jälleen kerran se jättää
turhan monta kysymystä avoimeksi ja kaivaa uusia kuoppia sitä mukaa kuin
täyttää vanhoja.



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/